Merkitys

Kysyn usein, mikä merkitys tälläkin nyt sitten taas oli... tai sanon, että tällä oli aivan tietty merkitys.

Jumalan puhetta. Tapahtumia, joista opimme, saamme jotain vastauksia, ymmärrämme itseämme, toisiamme tai Jumalaa paremmin. Tai sitten emme ymmärrä ollenkaan, yhtään mitään.

Kun Ruotsiin muutto tuli eteen, rukoilin todella kovasti, että haluan muuton toteutuvan ainoastaan, jos se on hyväksi meille kaikille. Ahneuksissani ja itsekkyyttäni olisin voinut rukoilla vain, että kunpa saisimme muuttaa. Luottavaisin mielin läksin siis matkaan, kun juuri minun mieheni valittiin työhön. Tällä oli oltava tarkoitus.

Ei ole salaisuus, etten aina täysin nauttinut olostani Hollannissa, mutta olisin lopulta sopeutunut sinne ja kaikkihan oli oikeasti ihan hyvin. Tunnenkin oloni todella itsekkäksi, kun nautin Ruotsissa olosta, vaikka katselen samalla, miten lapseni ikävöivät kavereitaan Hollannissa.
Kun toiseksi nuorin tyttäreni soitti kerran itkien miehelleni töihin, että on aina yksin koulussa ja tuntee olonsa todella yksinäiseksi, en voinut käsittää, mikä tarkoitus tällä oli. Eikö kaiken pitänyt mennä niin, että tämä muutto olisi lapsillenikin loistava vaihtoehto? Sen sijaan jokainen on ehtinyt jo ikäväänsä itkeä...

Älkää käsittäkö väärin. Lapseni ovat ihan onnellisia, hymyilevät yhä, mutta äitinä haluaisin, että heillä olisi joka paikassa hyvä olla. Olen tuntenut niin suurta vihaa noita välinpitämättömiä koululaisia ja koulua kohtaan, että on ollut vaikea hillitä sanojani. Ymmärrän toki, ettei elämän kouluni koskaan ole ollut helppo, mutta olisi niin helpottavaa antaa periksi. Antaa silmä silmästä ja hammas hampaasta. Antaa vihalle valta ja pukea se suojelun viittaan... Aivan, ymmärrän, mistä on kyse omalla kohdallani.

Mutta kuka selittäisi minulle, mitä hyvää lapsilleni seurasi muutosta? Me, perhe olimme myös Hollannissa. Me olimme onnellisia sielläkin...  enkä samassa lauseessa Jumalaa ja rahaa liittäisi toisiinsa. Lapset olivat onnellisia edellisessä koulussaan, ystäviensä seurassa. Tästä piti seurata heillekin vieläkin parempaa... "eiko niin Jumala, eikö niin?"

Sanon Jumalalle rukouksissani, että luotan Sinuun, tiedän, etten näe nyt kokonaisuutta, enkä voi tietää, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisimme jääneet tai mihin tämä kaikki johtaa. On vain vaikea hyväksyä tämä "nyt" hetki, kun ei ymmärrä kaikkea. Luotan, että tämä on lapseni parhaaksi lopulta, mutta "voisitko pyyhkiä heidän kyyneleensä pois?"

Vanhin tyttäreni seurustelee etänä. He eivät ole kesän jälkeen nähneet livenä. Olen jopa pyytänyt poikaa meille asumaan, jos hänelle tulee välivuosi tai lukuloma tai...
Kavereita tyttärellä on täälläkin, hän on erittäin sosiaalinen, mutta bestis jäi Hollantiin poikaystävän llisäksi.

Nuorempi tyttäreni ei ole saanut kavereita. Hänelle suomenystävä on aina ollut kaikki kaikessa, eikä hän edes etsi tosiystävää, mutta koulussa olisi kiva olla edes joku, jonka kanssa jutella. Ujokin tyttö on.
Ei häntä varsinaisesti huonosti kohdella, mutta sellaista hiljaista kiusaamista ilmaantui. Tytöt osaavat suomea kaikki, se on monen tunnekielikin, mutta välitunneilla puhutaan ruotsia, jota tyttäreni ei vielä puhu.
Nyt, tänään, tilanne on jo parempi. Rukoilen kuitenkin, että tyttärellä olisi helpompi hengittää koulussa. Tyttäreni on luokassa ainoa tyttö, joka opiskelee ja haluaa pärjätä. Koulu ei tue tällaisia lapsia, vaan kaikessa vedotaan ruotsalaiseen systeemiin. Kaikkein pahinta on, etteivät näiden lasten vanhemmat tajua, mitä tekevät lapsilleen, vaatiessaan pään silittämistä joka asiaan :-(

Nuorin poika on löytänyt kavereita ja pärjää hyvin myös koulussa, kuten sisarensakin, mutta silti facebook iltaisin on tärkeä linkki vanhoihin ystäviin. Lomaa Hollannissa pyydetään meillä, ei kukaan halua "Etelään"...

"Jumala, minun on vaikea nähdä merkitystä ja tarkoitusta surulle. Kenenkään surulle. Toivon, että jonain päivänä näen selkeästi, miten tarpeellinen ja tärkeä ja merkityksekäs muutto oli lapsillekin. Me mieheni kanssa olemme täällä todella onnellisia, mutta onneani himmentää lasten hiljainen ikävä."

Yhdelle asialle löysin juuri merkityksen.
Puolitoista vuotta sitten kuulin ystäväni kuolemasta ja tämä vieritti minua etsimään kolmatta meistä ystävyksistä (en tunnetusti pidä huolta ystävyyssuhteistani). Vuoden kaipasin kaveriani, jonka piti asua jossain Austraaliassa. Törmäsin häneen täällä, aivan sattumalta. Hänen ei edes pitänyt olla siellä sillä hetkellä, missä hänet näin... Hän asuu lähelläni ja tapaamisemme ovat olleet terapeuttisia ja koskettavia, iloisiakin.
Nyt hän ilmoitti, että eivät saakaan jatkaa täällä työsopimusta, vaan joutuvat palaamaan takaisin Austraaliaan.
Tämän puolen vuoden aikana jonka olemme asuneet täällä, kohtasin hänet, suurkaupungissa- suuri ihme.
Ensin ajattelin, kun muutosta kuulin, että löysin hänet vain menettääkseni uudelleen... mutta nyt näen vieläkin selvemmin, millaiseen ihmeeseen olen törmännyt. Uskon, ettei tarina edes pääty tähän, vaan tällä kaikella on kauaskantoiset seuraukset. Oli merkityksekästä tavata, eikä tapaamisen merkitys edes jää tähän.

Uskon myös siihen, että jokainen ihmisten kanssa risteävä polkuni muuttaa suuntaa aina hieman. Joko ajatusteni tai elämäni. Jokaisella ihmisellä elämässäni on siis merkitys, polkumme eivät kohtaa sattumalta.
Aina merkitys ei selviä, mutta jokainen jättää minuun jälkensä ja jokaisen kautta Jumala minulle puhuu. Joskus se puhe tulee sellaista pikakirjoitusta, etten pysy perässä, joskus taas elän kuin hidastetussa mykkäfilmissä, enkä ymmärrä yhtään mitään.
Mutta voi niitä hetkiä, kun jonkin pienenki tapahtuman merkitys aukeaa tai saan huokaista helpotuksesta, että valitsimme niin tai näin. Vaikka en aina ymmärrä, yritän luottaa, vaikkei sekään helppoa ole aina.


Yhteen asiaan meidän on helppo luottaa: Joulu tulee joka vuosi tuoden ilosanoman aina tullessaan. Vaikka joillekin laulun sanat: "Taas Jeesus lapsi syntyy uudelleen..." on kauhistus,  minulle se kertoo aina uudelleen ja uudelleen, että saamme joka vuosi kokea ihmeen, jota ilman meillä ei olisi toivoa.

Joulun odotusta <3

Ota pois, anna tilalle...

Kun poltin aikanaan tupakkaa, pelkäsin lopettamista. Pelkäsin menettäväni jotain itsestäni, imagostani ja minuudestani lopettaessani tupakanpolton. Mietin, mitä tekisin niinä hetkinä, joina normaalisti sytytin tupakan.
Vaikka järkeni sanoi, että saisin tilalle hengittämisen ja rahaa, terveyttä ja puhtaan tuoksun, enkä oikesti menettäisi mitään, ajatus vaivasi, pelotti ja hirvittikin.
Oli helpottavaa myöhemmin todeta, etten todellakaan menettänyt yhtään mitään lopettaessani, mutta sain kuin sainkin paljon tilalle.

Olen kai aika maallinen ihminen toisaalta... ei pidä käsittää väärin, en arvosta rahaa muuta kuin stressin helpottajana, vaikeat ja köyhät ajat läpikäyneenä. Mutta nautin monesta maallisesta ilosta, enkä näe siinä mitään väärää. Mittasuhteet ja tärkeysjärjestys, niissä se salaisuus taitaa piillä.

En siis arvosta hyvää viinilasillista enemmän kuin kirkkohetkiä. En arvosta tavaraa, kuten hengellistä pääomaa. Mutta. Haluan nauttia niistä asioista, joista saan iloa ja jotka tekevät minut onnelliseksi ja jotkin niistä asioista ovat sitä maallista hapatusta. Eikös meillä kaikilla ole jotain tällaisia asioita elämässämme.

Kaikki ei ole kiellettyä, mutta kaikki ei ole meille hyväksi.
Viisaita sanoja.

Olenkin miettinyt matkallani paljon, mikä on minulle hyväksi.
Muistan istuneeni vuosia sitten murjottaen miettimässä, että ei minusta tule "kunnon" uskovaa koskaan. Minä kun haluan tätä, tuota, niitä ja näitä... haluan tehdä, elää, kokea ja niin eespäin.
Mietin, että minulla on varmaan siksi niin paljon pahoja ja raskaita kokemuksia, koska en vaan opi. Suru ja tuska vie todella lähelle Jumalaa, mutta helppoina hetkinä rukouskin on hätäinen tottuneen luettelo.

Sen sijaan, että olisin syytellyt Jumalaa kamalista kokemuksistani, aloinkin miettimään itseäni ja mitä minä elämältä oikeasti haluan. Annoin aikaani Jumalalle enemmän hyvinäkin aikoina. Pyrin aktiivisesti kehittymään uskossani, mikä voi kuulostaa hölmöltä, mutta tarkoittaa Jumalan lähellä pysymistä ja hakeutumista niihin asioihin, joiden uskoin olevan tärkeitä itselleni.


... ja ajoittain katselin kuin lapsi aidan raosta toiselle puolelle. Onko tosiaan kaikki tuo kiva kiellettyä? En kaivannut niitä "kivoja", mutta ehkä pelkäsin luopumista asioista, joita en edes tehnyt. Järjetöntä. Pelkäsin, että olen luopunut kaikesta ja kohta eläisin itseni vankilassa. Jälleen kerran, järki kertoi, ettei niin ollut, minä vain tunsin ja luulin noin. Koin huonoa omatuntoa ohjelmista joita katsoin, viinilasillisesta, siitä etten käynyt kirkossa tarpeeksi usein ja vaikka mistä.

Sitten näin sen rukouksen. Se pysäytti minut tajuamaan, mistä oli kyse.

"Rakas Jumala. Ota sydämestäni pois ne asiat, jotka vievät minua kauemmaksi Sinusta ja tuo tilalle niitä asioita, jotka tuovat minut lähemmäksi Sinua."

AMEN! Siinä se oli. Aloin rukoilemaan noin ja ymmärsin, ettei tämä veisi minulta mitään pois. Joidenkin asioiden suhteen muutos on hidas, mutta merkittävä. Olen oppinut paljon, oppinut, että sydämeni on tärkeämpi kuin arvasinkaan. Sillä sieltä se elämä lähtee, kuten raamatusta luin.
Olen pikkuhiljaa menettänyt kiinnostustani joihinkin asioihin ja saanut lisää kiinnostuksen kohteita Jumalalta.

En ehkä kestäkään, jos joku yrittää hoputtaa minua eteenpäin. Tieni on hidas, portaat joskus kovin korkeat, polku juurakkoinen... mutta pysyn polullani ja oivallan asioita. Yksin en ole, eikä yksin tarvitse pärjätäkään.

Jumala otti myös pelkoni pahaan pois. Tai toki pelkään joskus, mutta käsitin tässä matkan varrella senkin, että olen hyvien puolella, Jumala on suurin, Hänelle ei mahda kukaan mitään, ei minkäänlainen paha. Pahalla ei siis ole valtaa minuunkaan. Pelko on pois ja luottamus tilalla.

Elämässä tulee hetkiä, jolloin Jumala tuntuisi olevan kovin lähellä ja hetkiä, jolloin kysymme, missä Hän on nyt? Jumala on aina lähellämme, mutta me itse vetäydymme tai lähennymme. Minä rukoilen, olen aina rukoillut, ettei Jumala päästäisi minusta koskaan irti. On hetkiä, jolloin vetäydyn ja toivon ja pistän uskoni ja rukoukseni siihen, että Jumala vetää minut takaisin lähelleen. Niin on hyvä, vaikka maailman tuulet joskus houkuttaisivat tai murjoisivat. Isää me hädässä huudamme, Häntä me kiitämme helpotuksen huokausten päästessä. Haluan näiden kahden asian välissäkin elää Hänen turvassaan ja huolenpidossaan.


"Herra kädelläsi, asua mä saan..."

Aamukirkko

Kävelyhetket ovat loistavia kirkkotuokioita. Vaikkei olisi uskovainenkaan, voi kävellessä käydä monia asioita lävitse, nauttia luonnosta ja vielä hetken valosta ja tehdä päätöksiä, parannuksia elämäänsä jos tarvetta näkee ja ratkaista ongelmia.

Itselleni kävelyhetket varsinkin aamuisin ovat hyvää aikaa jutella Jumalalle.
Kun pyydän syntejäni anteeksi, tulee montakin asiaa mieleen, missä olisi voinut toimia tai missä olisi voinut sanoa toisin. Tiedän, ettei moni tarvitse tähän Jumalaa, mutta itselleni luontevinta on miettiä syntikäsitystä raamatun kautta.

Tapasin vuosikausiin rakkaan ystäväni. Hän on ateisti ja jo kolmannella tapaamisella keskustelumme solahti uskontoon.
Kuten niin usein, jouduin jälleen puolustuskannalle hieman hyökkäävien kysymysten saattelemana. Paitsi että minä en puolustele, minä totean. Sanoin suoraan, että en koe tarvetta puolustella uskoani, ja jos toinen tosiaan haluaa ymmärtää, kuten ilmoittaa (kuten he kaikki yleensä jossain vaiheessa sanovat, että haluavat vain ymmärtää, miten joku voi uskoa Jumalaan).

Jos haluaa ymmärtää, ei keksi vastaväitteitä valmiiksi jo vastauksilleni. Valitettavasti lähes kaikki niin tekevät ja siksi vastaankin jo valmiiksi moneen asiaan. Tämä saa monella pasmat sekaisin.

Yleisin kysymys on "maailman muut uskonnot ja niihin suhtautuminen".

Miten voi vastata tuohon ihminen, joka uskoo Jumalaan, mutta jolle ei ole annettu valtaa tuomita muita ihmisiä?

Uskon Jumalaan, joten tältä kannalta olisi tyhmä sanoa, että kaikkien uskonnot ovat samaa. Silloinhan oma uskoni olisi löyhä, en uskoisi siihen, mihin väittäisin uskovani.
Jos taas ilmoitan, että ymmärrän ja tiedän Jumalan kaikki suunnitelmat ja tarkoitukset, valehtelen.

Olen nöyrä uskoni edessä. Minä en tiedä. Minä en ymmärrä. Minulla ei ole vastauksia.
Tukeudun raamattuun (jota tunnen aivan liian vähän) ja yritän oppia ja ymmärtää itsekin. Mikä minä olen muita opettamaan?

Usko. Jo sana kertoo kaiken. Uskon johonkin, ei siihen ole tieteellisiä faktoja. Onkin ihmeellistä, miten suht järkevä ihminen voi uskoa sokeasti johonkin, josta on vain vanha kirja kertomassa tarinaa? Ei, se ei ole ihmeellistä, sillä usko syntyy jossain hyvin syvällä ja kun se syttyy, ei epäilykselle ole tilaa... ja kuitenkin, kaikki on niin ihmeellistä, että itsekin mietin, miten joku voi olla uskomatta. Kyllä, sanoin juuri niin kuin luit. Käänsin asiaa miten päin vain, minusta ei uskovana oleminen on kummempaa kuin uskovana oleminen. Oma uskoni on niin vahva.

Minulta kysytään myös, että entä jos olen väärässä.
No. Entä sitten? Mitä olen menettänyt?
Entä jos "ei uskova" onkin väärässä? Mitä hän menettää...

En tahdo olla ilkeä, mutta jokaiseen kysymykseen voi vastata vastakysymyksellä. Ymmärrän, että ystäväni on vaikea katsella, kun tuttu teini-iän kaveri, jonka mielestä juhliminen oli tärkeintä, puhuu Jumalasta luontevasti. Ystäväni tosin sanoi, että hänellä on toinenkin uskova ystävä, jolle hän joutuu aina sanomaan "kiitos, nyt riittää". Mutta minulle ei tarvitse sanoa niin. En koskaan puhu, ellei kysytä. En tuputa, en näytä tai kuulosta sekopäältä uskostani puhuessani... , en vastaa minkään kaavan mukaan, minun vastauksilleni ei olekaan valmista puhetta ateistin varastossa.

Joudun siis ajoittain miettimään aamukirkoillani, että olisiko kuitenkin pitänyt lainata raamattua ja vastata ponnekkaammin? Toisaalta, saatan jostain varmuudella tietäessäni vastata hyökkäyksiin hyvinkin piikikkäästi, että on ehkä hyväkin, että minullakin on joku sellainen asia, jonka edessä seison vahvana, mutta nöyränä sanomassa, etten tiedä ja kuitenkin tiedän.

Jos olet ateisti ja sanot, että haluat ymmärtää uskoani, kuuntele. Jos taas haluat käännyttää (saada minut järkiini) minut pois uskostani, voin kertoa, ettei se onnistu.. niin monet ovat sitä yrittäneet. Heidän on vaikea suhtautua minuun, sillä en mahdu heidän muotteihinsa uskovasta. 
En koskaan vaihtaisi elämääni toisenlaiseksi, en luopuisi siitä hyvästä, minkä Jumala minulle antaa.

Ystäväni kysyi, miksi höpötämme aina synneistä ja taivaasta.
Ei taivaasta puhuminen tarkoita sitä, etteikö nauttisi elämästään jo nyt ja toteuttaisi itseään, eläisi hyvin ja olisi onnellinen. Taivas on, mistä saamme vain aavistuksen onnessamme maan päällä. Koko taivaskäsitys on itselleni vielä niin kaukainen ja outo, että en juurikaan ajattele asiaa. En voi myöskään Jumalan puolesta päättää, onko minulla sitä paikkaa taivaassa...

Mistä päästäänkin synteihin.
Kaikki teemme syntiä, eli lapsen kielellä huonoja tai pahoja asioita, ajattelemme pahoja jne. En tajua, miksi ateistille sana synti on kirosana. Sehän on jotain, mistä eroon pääseminen (tai siis siitä eroon pyrkiminen) saa meidät elämään siivommin ja moni mm. lopettaa juomisen, tupakoimisen, varastelun, valehtelun, pahuudet... En ymmärrä, miksi ateistit ovat tätä vastaan?

Ei kaikkien onni löydy bilettämisestä tai itsekkyydestä. Usko tai uskonto saa monet toimimaan muiden hyväksi ja elämään terveellisemmin.
Tekopyhyys ja sen variaatiot eivät ole todellista uskoa. Sodille usko on ollut vain loistava tekosyy. Aina kun puhumme ihmisestä, saamme miettiä, onko kyse uskosta vai puhuuko ihminen uskosta omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.

Miksi ateistit ajattelevat, ettei minulla ole oikeutta uskooni? Mitä merkitystä sillä on heille?
Ellei sitten...

Uskon voima

Luin tässä raamattua. Olen ollut liian kiireinen, liian täynnä maallisia asioita, vaikka puolustellen vetoankin muuttoon.

On myös tosiasia, että kun kaikki on loistavasti, sitä herkästi tulee laiskaksi uskonkin asioille, jos ei pidä varaansa. Siksi säännöllisesti herättelen itseäni.

Ei ole ollut pitkään aikaan mitään sanottavaa. Mietin niitä aikoja, kun vielä kuvittelin jo tajuavani kaikesta enemmän kuin muut (no ei oikeasti ihan noinkaan, mutta kuitenkin). Sanat suorastastaan juoksivat ulos näppäimistölle ja pakahduin jos en saanut kertoa oivalluksistani eteenpäin.

Totuushan on se, että olen vailla viisautta ja ymmärrystä kuitenkin, hakumatkalla niin sanoakseni.

Luin siis raamatusta jotain, mikä kolahti. Olen miettinyt lahjattomuuttani välillä kovastikin, mutta kun luin tämän kohdan raamatusta, ymmärrykseni lisääntyi 99 prosenttia asian suhteen. Linkki



Olen tuntenut itseni typeräksi yrittäessäni selittää uskoni voimaa ja merkitystä, sitä varmuutta, mikä minulla on aina ollut. Nyt tiedän: Olen saanut lahjaksi uskon voiman.

Näillä ajatuksilla taas eteenpäin. Mihin tämä oivallus johtaakaan, onko tässä vastaus kysymyksiini ja onko tässä vastaus "tehtävääni" (onko sitä edes?).

99 prosenttia ymmärryksestäni taisi pudota takaisin yhteen, mutta sain ainakin vastauksen itselleni :-)

Kerro mulle...

Joskus ei ole sanoja. Joskus jonkun muun sanat ovat paremmat.


http://www.youtube.com/watch?v=FKoz7mMxIic&feature=related

Pelastusrenkaalla merellä

Olen miettinyt eri seurakuntia. Itsehän kuljen tuuliajolla tällä hetkellä, omaa seurakuntaani etsien.
Tämä ei olekaan mikään ihan pikkujuttu, sillä olen löytänyt monesta paikasta paljon hyvää, mutta monessa paikassa jokin myös ahdistaa.  Pitäisikö siis kellua edelleenkin sen pelastusrenkaan varassa, mikä minulle heitetty on, vai pitäisiköhän etsiä aktiivisemmin sitä sopivaa laivaa...

Kuljin ulkomaille muutton asti siinä isossa risteilyaluksessa, jota kirkoksemme kutsumme Suomessa. Olen ollut aiemmin ihan tyytyväinen Evankelisluterilaiseemme, mutta se ei ole kovin henkilökohtainen valinta. Se on kirkko, johon minut kasteessa vauvana on liitetty. (En tiedä, pitäiskö tuohon nyt sanoa Amen, kun kaikki muut kirkot ovat monen mielestä harhautusta... että juuri tuon kirkon kasteessa satuinkin saamaan.)

Olen siis kellunut hissukseen meressä pelastusrenkaani kanssa, välillä haita peläten, välillä paisteesta nauttien.

Nyt leikin hieman.

Näen tuolla veneen, onpa komea. Huvipursi, jonka kannelle haluan kiivetä ehdottomasti ihailemaan sitä ja tutustumaan ihmisiin siellä. Kaikissa veneissä lukee: "Tämä laiva vie Jeesuksen luo", joten uskallan.
Nousen ylös, mutta kukaan ei auta minua reunan ylitse. Ihmiset puhuvat niin vaikeita sanoja, etten ymmärrä. Jokaisella on kädessään raamattu, mutta heidän ei tarvitse edes katsoa siihen, kun osaavat kaiken ulkoa.
Nielaisen. Tähän veneeseen en kuulu, hyppään takaisin turvalliseen renkaaseeni jatkamaan matkaa.

Minulla on yksinäistä. Matkalla kulkee mukana muitakin yksinäisiä renkaidensa kanssa, mutta kaikki meistä ovat yhtä epävarmoja laivojen suhteen, eikä kukaan osaa neuvoa minua.

Ohitse menee vanha suuri kirkkovene. Nousen siihen ja käyn perälle istumaan. Kaikki ovat ihan hiljaa ja vakavia, raamatut käsissään tuijottavat kirjaa ja kuuntelevat kun yksi puhuu keulalla seisten. Tunnelma on minulle liian kuollut, joten hyppään takaisin veteen renkaani kanssa jälleen.

Ohitse soutaa joku yksin veneensä kanssa. Hän pyytää minua kyytiin, mutta vene näyttää kovin hataralta, enkä uskalla mennä.

Joka puolella näkyy laivoja, eikö niistä tosiaankaan ole yksikään minua varten?

Kun pelastusvene saapuu ja sieltä kurotetaan auttamaan minua, toivon tulleeni viimein minulle oikeaan veneeseen. Ei liian suuri, ei liian pieni, turvallinen. Ensimmäiseksi minusta huolehditaan ja yhdessä tekemisen riemu on selvästi vallannut koko porukan. Kaikki osaavat oman työnsä veneessä ja huokaisen. Tämä näytti niin täydelliseltä, mutta minä en osaa auttaa muita kuten nämä. Viivyn kuitenkin hetken hengähtämässä, ennenkuin otan taas renkaani ja jatkan matkaa.

Saavun paikkaan, jossa ihmiset ovat sitoneet oman pelastusrenkaansa toisiinsa kiinni. Kaikilla on eri sivu raamatusta esillä ja jokainen lukee sitä omaa sivuaan eikä kuuntele toistaan.

APUA!

Sydämeni sanoo, että kukaan näistä ihmisistä ei ole väärässä paikassa, jos kokevat sen omakseen. Jokainen vene on Jeesuksen vene. Mutta kun minä haluan sillan! Sillan, jonka avulla voi ylittää elämän meren turvallisesti, kohdata muita matkalaisia ja mennä eteenpäin. En halua jäädä veneisiin, joissa en koe olevani sillä matkalla, jonka Jumala minulle on näyttänyt.

Tutkin hädissäni pelastusrengasta, lukeeko siinä varmasti että se on Jeesuksen minulle heittämä. Lukee. Tämä varmistus olikin tarpeen, sillä seuraavassa veneessä minulle kerrotaan, miten väärässä olen kaiken suhteen. Muserrun ja mietin, miksi meillä ei voi olla sitä yhtä siltaa, joka vie suoraan kotiin, kaikki samaa turvallista siltaa pitkin, eikä tarvitsisi edes miettiä, mihin veneeseen minä kuulun. Vai kuulunko mihinkään?

Jatkan matkaani, useissa veneissä vieraillen. Opin, että kaikki veneet vaikka vievätkin samaa matkaa, eivät kaikkien kapteenit tai matkustajat kuitenkaan pääse perille. Osa ajaa karikolle, osa hakkaa itse laivaansa reiän, niin että se uppoaa. Minua pelottaa taas.

Jotkut huutavat laivoistaan, että "Tämä on se laiva!" "Vain tämä vie perille ja kestää myrskyt"... ihmettelen, miten Jeesuksen omat huutavat noin, vaikka toistenkin laivoissa lukee sama teksti ja heille on osoitettu vain toisenlainen vene.

Tuolla minä lillun renkaani keskellä. Murjotan ja mietin hetken, että pitäkää veneenne.
Kaikenmaailman liput kuitenkin meren kapeimmissa kohdissa ovat minusta pelottavia ja toivoisin että olisin jossain veneessä, jonka kapteeni kertoisi minulle niiden merkityksen. Oikealta vai vasemmalta? Onko tuolla haita? Voinko poiketa maalle?

Mietin, onko se laiva, joka on minulle sopiva, mennyt jo vuosisatoja sitten? Ei varmaankaan, sillä muutenhan Luoja olisi järjestänyt syntymäpäiväni ihan toisin. Jatkan matkaani yhden naisen pelastusrenkaassani ja päätän laittaa silmät kiinni. Hänhän on luvannut ohjata minua. Siihen luotan, vaikka olenkin kärsimätön.

"Isä, pidä sydämeni oikeassa kurssissa. Älä anna merirosvojen hämätä minua ja toivon, että tällä henkilökohtaisella matkallani voisin löytää myös sen laivan, jonka kyydissä minunkin olisi hyvä matkustaa ja jonka matkustajat auttaisivat toinen toistaan ja kunnioittaisivat toinen toistaan. Amen"

Valo ristissä

Katselin tässä pari iltaa sitten ristiä makkarin seinällä. Se risti on rakas, monestakin syystä.
Sen on tehnyt Suomessa mieheni itse, halvasta materiaalista: harjanvarresta. Päälle on laitettu jokin värikerros.
Halusimme ison ristin, mutta ne maksavat maltaita ja raha oli tiukalla. Monta asiaa on tehty itse juuri rahanpuutteessa tai rahan vähyyden takia ja ne asiat ovat monesti suuressa arvossa meillä.

Risti on tietysti rakas siksikin, että se on risti. Yksinkertainen tyhjä risti kuvaa sitä, mihin uskomme.

Mutta se, mitä tässä muutama ilta sitten mietin, oli valo ristissä.
Sekä Saksassa, että täällä Hollannissa (Suomessa risti ei ollut vielä seinässä), on risti vain laitettu johonkin mielestäni sopivaan kohtaan, kun muu sisustus on ollut valmis.
Molemmissa maissa jossain vaiheessa iltaa ristiin "syttyy" valo, eli pieni valonkajo käy suoraan keskelle ristiä. Kajo ei liiku, vain syttyy ja sammuu jossain vaiheessa. Tai ehkä siis liikkuukin, mutta sitä ei seinien pinnan takia ainakaan huomaa.
Molemmissa maissa risti on ollut hieman kulmassa tai nurkan takana, ei suoraan ikkunan edestä tulevan valon edessä.

 

Toinen asia mikä tästä tuli mieleeni, oli kivihahmo, jonka löysin aika alkuaikoina (Saksaan muutettuamme) joen rannalta. Tämä hahmo toi mieleemme munkin ja myöhemmin oikein säikähdin, kun hyvin samanlainen hahmo löytyi rakkaaksi tulleen luostarin seinältä muiden hahmojen joukosta.

 

                                                               
                                                                
                                            Sama kivi toisinpäin.

Juuri tällainen hahmo näkyy muiden hahmojen joukossa alttarin takaa, kauempaa katsottuna. Ne veistokset on tehty puusta ja niitä ei pääse lähempää katselemaan. Kysyimme kuitenkin eräältä noviisilta, kuka hahmo kyseessä oli ja saimme vastauksen: Scholastica.

Valitettavasti kuvia ei heidän sivuiltaan löytynyt, eikä kirkossa saa kuvata, joten en voi todentaa hahmojen yhdennäköisyyttä tässä.

Scholasticahan on Benedictuksen kaksoissisar.

Monet ovat irvailleet minulle ja miehelleni siitä, että kuuntelemme myös katolisen kirkon asioita. Emme kuulu katoliseen kirkkoon, emmekä rukoile pyhimyksiä, mutta katolisen uskon alkulähteillä olen kokenut monta hyvää asiaa ja oppinut uskosta paljon.

Minä uskon Jumalaan ja Jeesukseen, ja Pyhään Henkeen. Ihmisten irvailut ja arvailut eivät merkitse mitään.

Tästä tuli mieleeni myös kolmas asia, minkä haluan näyttää.

Kuva, kaunis puu, oli lenkkipolkuni varrella Troisdorfissa.

  

Tuota ei ole piirretty ja näyttää kyllä vaikuttavammalta paikan päällä. Mutta kun ensi kertaa nostin tuossa kohden päätäni, säpsähdin kyllä.

Elämässä törmää useinkin asioihin, joita jää miettimään. Meidän elämässämme ne usein liittyvät uskontoon. Uskossa on sellainenkin iloinen asia, että voi tosiaan kohdata asioita avoimin mielin ja saada elämälleen suunnan ja merkitysen ihan uudella tavalla. Kokea ohjausta ja etsiä vastauksia, mutta ennenkaikkea kokea varmuutta siitä, että se usko on vahva.

En väitä, että maailmassa tapahtuisi ihmeitä kaiken aikaa... tai väitän... mutta en väitä, että jokainen asia, minkä koemme ihmeenä tai merkkinä, olisi oikeasti mikään ihme (millaisena ihme yleensä käsitetään).

Mutta uskallan omalla kohdallani väittää, että kyllä ne merkit ja suuntalaput usein vain osuvat niin kohdalleen ja niin oikeaan saumaan ja aikaan, ettei itseni onneksi tarvitse edes kyseenalaistaa asioita.

Usko on, nimensä mukaisesti vapaa valinta uskoa totuudeksi tunnustamaansa asiaan. Minun uskooni puuttuminen ei siis tuo lisäarvoa kenenkään epäuskolle.

Siunattua kuukautta!

"Herra, ohjaa meitä uudessa elämäntilanteessamme ja auta meitä tekemään oikeita valintoja, anna meille viisautta ja ymmärrystä. Siunaa ja varjele meitä ja anna meille Sinun rauhasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi, Amen."

Huolien täyttämä maailma?

Luin tuossa äsken ihmisten laittamia rukouspyyntöjä.

Monella on ihan arkipäivän huolia: "Mistä uutta hajonneen tilalle" tai "Apua kouluasioihin". Joillain taas on työttömyyttä, rahahuolia, sairautta, sairauden pelkoa, ystävä vaikeuksissa, lapsi vankilassa, suhdeongelmia tai kova huoli puolisosta, lapsista tai vanhemmista.

Joku on yksinäinen, jonkun elämä on todella pielessä, joku ei vain jaksa enää.

Monesti kuvitellaan, että uskovilla on asiat aina loistavasti. Itsekin huutelin joskus sitä uskovien ilon perään, kun huolia kerääntyi jaksamisen kestokyvyille asti.
Olemme tavallisia ihmisiä, meillä on huolia kuten muillakin. Meillä on kiusauksia ja pahoja tapoja, osaamme olla ilkeitä, rasittavia ja osaamme kiukutella. Olemme huolissamme, pelkäämme ja kaipaamme tukea.
Huolien täyttämä maailma koskee ja koskettaa meitä kaikkia.

Iloitsen kovin siitä hyvästä, mikä osakseni on tullut, mutta en koskaan unohda niitä aikoja, jolloin itse laitoin useitakin rukouksia hädissäni ilmoille. Mikään ongelma ei ollut liian naurettava, etteikö sen puolesta olisi voinut rukoilla. Eikä ole edelleenkään.
Moneen asiaan olen avun saanut ja toivoakseni jotain myös oppinut. Haluan rukoilla kaikkien heidän puolestaan, jotka epätoivoisina tuovat huolensa julki. Monelle se on viimeinen avunhuuto maailmassa, jonka huolet kasaantuvat liiankin usein samoille ihmisille.

Haluan rukoilla myös lähimpieni puolesta, joilla on tai voi olla vaikeata nyt. Kaikkea emme tiedä, mutta Jumala näkee tarpeemme ja kuulee ne pienimmätkin huokauksemme.

Kiitän myös samalla Isää huolenpidostaan ja rukoilen edelleenkin oikeata suuntaa kaikissa elämän risteyksissä.

Ystävän kosketus

Muistan, miten katselin silmä kovana sarjaa nimeltä "Enkelin kosketus". Monen monta kertaa itkin, niin koskettavia jaksot mielestäni olivat. Vaikka ajattelinkin, että elokuvaahan tuo on, jäi sarjasta hyvä mieli.
Niin monin tavoin tuotiin esille, miten Isä on kanssamme jokaisena hetkenä, miten mikään ei välttämättä ole sitä miltä näyttää ja miten tutkimattomia ne Herran tiet voivat ollakaan.
Lisäksi minusta tuntui, että näyttelijät olivat tunteella mukana, liikuttuneita aiheesta itsekin. "Mitä kaikkea ympärillämme tapahtuukaan".

Minua on pitkän aikaa koskettaneet ystävät. Heidän kohtalonsa, heidän elämänsä. Kuinka moni heistä... teistä... tajuaa, miten voitte koskettaa lähimmäistenne elämää.

Jotkut ihmiset ajattelevat olevansa arvottomia.
Heidän elämänsä voi olla vaikeaa, eivätkä he itse koe antavansa mitään, tai kokevat olevansa vain muiden autettavana. Oma elämä voi vaikuttaa himmeältä, vaikealta tai kohtuuttomalta muiden rinnalla ja sitä voi tulla sokeaksi omille vahvuuksilleen ja omiin hyviin puoliinsa.
Kuitenkin, jokainen ihminen, joka poikkeaa polulleni, jättää minuun jäljen ja antaa myös itsestään jotain.

Näen heidän vahvuutensa ja  arvonsa nykyään ihan eri tavoin, kuin ennen.
Ystäväni kuolema oli pysäyttävä. Olen käynyt läpi niin monta asiaa hänessä, niin monen monta yhteistä hetkeä, niin monta arvokasta asiaa, mitä en huomannut tai sanonut koskaan aiemmin.

Me riitelimme aina silloin tällöin. Aikuisena ne muistot tulivat mieleen, kun kuulin hänestä ikäviä juttuja. Miksi en miettinyt niitä arvokkaita asioita hänessä? Miksi annoin sydämeni mustua?

Näin tässä jokin aika sitten unen tästä ystävästäni. Koskaan ei sellaista tapahtumaa ole tapahtunut, minkä näin unessani... Mutta tapahtumia seuraavat tunteet ja käytöksemme oli tuttua. Ensimmäistä kertaa minulla oli hyvä mieli, kun ajattelin ystävääni hänen kuolemansa jälkeen. Olen surrut ystävääni kovin.

Silloin aamulla nauratti. Nauroimme unessa mahat kippuralla, kaikki oli kuten ennenkin.
Paitsi ettei ollut. En koskaan enää saa sanoa hänelle, miten arvokas ja tärkeä hän oli.

Toivon, että muistan kertoa rakkaille ihmisille, miten paljon hyvää heissä näen.
Ei minun tarvitse muistuttaa vioista tai ajatella pahoja. Minun tarvitsee vain rakastaa.
Elää Jeesuksen oppien mukaan, ja vain rakastaa.

Ne kaikki ystävät, joita en saa kiinni syystä tai kolmannesta... olette tärkeitä!

"Taivaan Isä, huolehdithan kaikista ystävistäni ympäri maailman."

Syvää kiitollisuutta

Vuosi on vaihtunut. On rentouduttu, keksitty uutta ja jatkettu vanhaa. Elämä jatkuu, vaikka sivu vaihtuukin. Joku voi huokaista, että on taas vuoden vanhempi... minä haluaisin kuiskata, että olen taas vuoden viisaampi.

Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
Sitä kuvittelee tietävänsä, mitä Luoja meille haluaa opettaa ja etsii kysymyksiin vastauksia. Äkkiä huomaakin, että vastauksiinkin voi etsiä hyvinkin merkitseviä kysymyksiä, jotka selvittävät useita asioita ja avaavat taas maailmankatsomusta.
Juuri, kun luulee tuntevansa Jumalan, Hän opettaa uutta- myös itsestään.

Oikeastihan emme voi tietää, mitä Jumala ajattelee, miksi ne Herran tiet ovat niin ihmeelliset. Voimme toki arvailla ja tulkita ja huomata olevamme ihan hakoteillä noiden tulkintojemme kanssa. Joskus jopa ymmärrämmekin oikeasti jotain. Vaan juuri kun luulee olevansa perillä jostain asiasta, huomaa sen olleen vain mutka matkassa, vaikkakin merkityksellinen sellainen.

Odotan tältä vuodelta paljon henkilökohtaisesti, mutta myös muutenkin. Haluan kasvaa ihmisenä ja uskovana. Saattaa kuulostaa pöhköltä, mutta monet kokevat olevansa uskossaan lapsenkengissä, kuten minä olen. Mitä enemmän opin, sitä vähemmän ymmärrän.

Olen väsynyt kuuntelemaan niitä uskovia, jotka paasaavat muille omia ajatuksiaan totuuksina. Joskus tuntuu, ettemme puhu edes samasta Jumalasta.
Minulla kesti vuosikausia ymmärtää, että Jumala on rakastava Jumala, eikä pelottava. En halua enää kuunnella juttuja, joissa Jumalasta tehdään jotain, mitä Hän ei ole. Se, mikä on  pelottava, paha ja itsekäs, on siellä toisella puolella, eikä sillä ole valtaa minuun. Ei, vaikka se olisi kääritty kuinka uskovaiseen pakettiin.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu."