Pelastusrenkaalla merellä

Olen miettinyt eri seurakuntia. Itsehän kuljen tuuliajolla tällä hetkellä, omaa seurakuntaani etsien.
Tämä ei olekaan mikään ihan pikkujuttu, sillä olen löytänyt monesta paikasta paljon hyvää, mutta monessa paikassa jokin myös ahdistaa.  Pitäisikö siis kellua edelleenkin sen pelastusrenkaan varassa, mikä minulle heitetty on, vai pitäisiköhän etsiä aktiivisemmin sitä sopivaa laivaa...

Kuljin ulkomaille muutton asti siinä isossa risteilyaluksessa, jota kirkoksemme kutsumme Suomessa. Olen ollut aiemmin ihan tyytyväinen Evankelisluterilaiseemme, mutta se ei ole kovin henkilökohtainen valinta. Se on kirkko, johon minut kasteessa vauvana on liitetty. (En tiedä, pitäiskö tuohon nyt sanoa Amen, kun kaikki muut kirkot ovat monen mielestä harhautusta... että juuri tuon kirkon kasteessa satuinkin saamaan.)

Olen siis kellunut hissukseen meressä pelastusrenkaani kanssa, välillä haita peläten, välillä paisteesta nauttien.

Nyt leikin hieman.

Näen tuolla veneen, onpa komea. Huvipursi, jonka kannelle haluan kiivetä ehdottomasti ihailemaan sitä ja tutustumaan ihmisiin siellä. Kaikissa veneissä lukee: "Tämä laiva vie Jeesuksen luo", joten uskallan.
Nousen ylös, mutta kukaan ei auta minua reunan ylitse. Ihmiset puhuvat niin vaikeita sanoja, etten ymmärrä. Jokaisella on kädessään raamattu, mutta heidän ei tarvitse edes katsoa siihen, kun osaavat kaiken ulkoa.
Nielaisen. Tähän veneeseen en kuulu, hyppään takaisin turvalliseen renkaaseeni jatkamaan matkaa.

Minulla on yksinäistä. Matkalla kulkee mukana muitakin yksinäisiä renkaidensa kanssa, mutta kaikki meistä ovat yhtä epävarmoja laivojen suhteen, eikä kukaan osaa neuvoa minua.

Ohitse menee vanha suuri kirkkovene. Nousen siihen ja käyn perälle istumaan. Kaikki ovat ihan hiljaa ja vakavia, raamatut käsissään tuijottavat kirjaa ja kuuntelevat kun yksi puhuu keulalla seisten. Tunnelma on minulle liian kuollut, joten hyppään takaisin veteen renkaani kanssa jälleen.

Ohitse soutaa joku yksin veneensä kanssa. Hän pyytää minua kyytiin, mutta vene näyttää kovin hataralta, enkä uskalla mennä.

Joka puolella näkyy laivoja, eikö niistä tosiaankaan ole yksikään minua varten?

Kun pelastusvene saapuu ja sieltä kurotetaan auttamaan minua, toivon tulleeni viimein minulle oikeaan veneeseen. Ei liian suuri, ei liian pieni, turvallinen. Ensimmäiseksi minusta huolehditaan ja yhdessä tekemisen riemu on selvästi vallannut koko porukan. Kaikki osaavat oman työnsä veneessä ja huokaisen. Tämä näytti niin täydelliseltä, mutta minä en osaa auttaa muita kuten nämä. Viivyn kuitenkin hetken hengähtämässä, ennenkuin otan taas renkaani ja jatkan matkaa.

Saavun paikkaan, jossa ihmiset ovat sitoneet oman pelastusrenkaansa toisiinsa kiinni. Kaikilla on eri sivu raamatusta esillä ja jokainen lukee sitä omaa sivuaan eikä kuuntele toistaan.

APUA!

Sydämeni sanoo, että kukaan näistä ihmisistä ei ole väärässä paikassa, jos kokevat sen omakseen. Jokainen vene on Jeesuksen vene. Mutta kun minä haluan sillan! Sillan, jonka avulla voi ylittää elämän meren turvallisesti, kohdata muita matkalaisia ja mennä eteenpäin. En halua jäädä veneisiin, joissa en koe olevani sillä matkalla, jonka Jumala minulle on näyttänyt.

Tutkin hädissäni pelastusrengasta, lukeeko siinä varmasti että se on Jeesuksen minulle heittämä. Lukee. Tämä varmistus olikin tarpeen, sillä seuraavassa veneessä minulle kerrotaan, miten väärässä olen kaiken suhteen. Muserrun ja mietin, miksi meillä ei voi olla sitä yhtä siltaa, joka vie suoraan kotiin, kaikki samaa turvallista siltaa pitkin, eikä tarvitsisi edes miettiä, mihin veneeseen minä kuulun. Vai kuulunko mihinkään?

Jatkan matkaani, useissa veneissä vieraillen. Opin, että kaikki veneet vaikka vievätkin samaa matkaa, eivät kaikkien kapteenit tai matkustajat kuitenkaan pääse perille. Osa ajaa karikolle, osa hakkaa itse laivaansa reiän, niin että se uppoaa. Minua pelottaa taas.

Jotkut huutavat laivoistaan, että "Tämä on se laiva!" "Vain tämä vie perille ja kestää myrskyt"... ihmettelen, miten Jeesuksen omat huutavat noin, vaikka toistenkin laivoissa lukee sama teksti ja heille on osoitettu vain toisenlainen vene.

Tuolla minä lillun renkaani keskellä. Murjotan ja mietin hetken, että pitäkää veneenne.
Kaikenmaailman liput kuitenkin meren kapeimmissa kohdissa ovat minusta pelottavia ja toivoisin että olisin jossain veneessä, jonka kapteeni kertoisi minulle niiden merkityksen. Oikealta vai vasemmalta? Onko tuolla haita? Voinko poiketa maalle?

Mietin, onko se laiva, joka on minulle sopiva, mennyt jo vuosisatoja sitten? Ei varmaankaan, sillä muutenhan Luoja olisi järjestänyt syntymäpäiväni ihan toisin. Jatkan matkaani yhden naisen pelastusrenkaassani ja päätän laittaa silmät kiinni. Hänhän on luvannut ohjata minua. Siihen luotan, vaikka olenkin kärsimätön.

"Isä, pidä sydämeni oikeassa kurssissa. Älä anna merirosvojen hämätä minua ja toivon, että tällä henkilökohtaisella matkallani voisin löytää myös sen laivan, jonka kyydissä minunkin olisi hyvä matkustaa ja jonka matkustajat auttaisivat toinen toistaan ja kunnioittaisivat toinen toistaan. Amen"

Valo ristissä

Katselin tässä pari iltaa sitten ristiä makkarin seinällä. Se risti on rakas, monestakin syystä.
Sen on tehnyt Suomessa mieheni itse, halvasta materiaalista: harjanvarresta. Päälle on laitettu jokin värikerros.
Halusimme ison ristin, mutta ne maksavat maltaita ja raha oli tiukalla. Monta asiaa on tehty itse juuri rahanpuutteessa tai rahan vähyyden takia ja ne asiat ovat monesti suuressa arvossa meillä.

Risti on tietysti rakas siksikin, että se on risti. Yksinkertainen tyhjä risti kuvaa sitä, mihin uskomme.

Mutta se, mitä tässä muutama ilta sitten mietin, oli valo ristissä.
Sekä Saksassa, että täällä Hollannissa (Suomessa risti ei ollut vielä seinässä), on risti vain laitettu johonkin mielestäni sopivaan kohtaan, kun muu sisustus on ollut valmis.
Molemmissa maissa jossain vaiheessa iltaa ristiin "syttyy" valo, eli pieni valonkajo käy suoraan keskelle ristiä. Kajo ei liiku, vain syttyy ja sammuu jossain vaiheessa. Tai ehkä siis liikkuukin, mutta sitä ei seinien pinnan takia ainakaan huomaa.
Molemmissa maissa risti on ollut hieman kulmassa tai nurkan takana, ei suoraan ikkunan edestä tulevan valon edessä.

 

Toinen asia mikä tästä tuli mieleeni, oli kivihahmo, jonka löysin aika alkuaikoina (Saksaan muutettuamme) joen rannalta. Tämä hahmo toi mieleemme munkin ja myöhemmin oikein säikähdin, kun hyvin samanlainen hahmo löytyi rakkaaksi tulleen luostarin seinältä muiden hahmojen joukosta.

 

                                                               
                                                                
                                            Sama kivi toisinpäin.

Juuri tällainen hahmo näkyy muiden hahmojen joukossa alttarin takaa, kauempaa katsottuna. Ne veistokset on tehty puusta ja niitä ei pääse lähempää katselemaan. Kysyimme kuitenkin eräältä noviisilta, kuka hahmo kyseessä oli ja saimme vastauksen: Scholastica.

Valitettavasti kuvia ei heidän sivuiltaan löytynyt, eikä kirkossa saa kuvata, joten en voi todentaa hahmojen yhdennäköisyyttä tässä.

Scholasticahan on Benedictuksen kaksoissisar.

Monet ovat irvailleet minulle ja miehelleni siitä, että kuuntelemme myös katolisen kirkon asioita. Emme kuulu katoliseen kirkkoon, emmekä rukoile pyhimyksiä, mutta katolisen uskon alkulähteillä olen kokenut monta hyvää asiaa ja oppinut uskosta paljon.

Minä uskon Jumalaan ja Jeesukseen, ja Pyhään Henkeen. Ihmisten irvailut ja arvailut eivät merkitse mitään.

Tästä tuli mieleeni myös kolmas asia, minkä haluan näyttää.

Kuva, kaunis puu, oli lenkkipolkuni varrella Troisdorfissa.

  

Tuota ei ole piirretty ja näyttää kyllä vaikuttavammalta paikan päällä. Mutta kun ensi kertaa nostin tuossa kohden päätäni, säpsähdin kyllä.

Elämässä törmää useinkin asioihin, joita jää miettimään. Meidän elämässämme ne usein liittyvät uskontoon. Uskossa on sellainenkin iloinen asia, että voi tosiaan kohdata asioita avoimin mielin ja saada elämälleen suunnan ja merkitysen ihan uudella tavalla. Kokea ohjausta ja etsiä vastauksia, mutta ennenkaikkea kokea varmuutta siitä, että se usko on vahva.

En väitä, että maailmassa tapahtuisi ihmeitä kaiken aikaa... tai väitän... mutta en väitä, että jokainen asia, minkä koemme ihmeenä tai merkkinä, olisi oikeasti mikään ihme (millaisena ihme yleensä käsitetään).

Mutta uskallan omalla kohdallani väittää, että kyllä ne merkit ja suuntalaput usein vain osuvat niin kohdalleen ja niin oikeaan saumaan ja aikaan, ettei itseni onneksi tarvitse edes kyseenalaistaa asioita.

Usko on, nimensä mukaisesti vapaa valinta uskoa totuudeksi tunnustamaansa asiaan. Minun uskooni puuttuminen ei siis tuo lisäarvoa kenenkään epäuskolle.

Siunattua kuukautta!

"Herra, ohjaa meitä uudessa elämäntilanteessamme ja auta meitä tekemään oikeita valintoja, anna meille viisautta ja ymmärrystä. Siunaa ja varjele meitä ja anna meille Sinun rauhasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi, Amen."