Kysyn usein, mikä merkitys tälläkin nyt sitten taas oli... tai sanon, että tällä oli aivan tietty merkitys.
Jumalan puhetta. Tapahtumia, joista opimme, saamme jotain vastauksia, ymmärrämme itseämme, toisiamme tai Jumalaa paremmin. Tai sitten emme ymmärrä ollenkaan, yhtään mitään.
Kun Ruotsiin muutto tuli eteen, rukoilin todella kovasti, että haluan muuton toteutuvan ainoastaan, jos se on hyväksi meille kaikille. Ahneuksissani ja itsekkyyttäni olisin voinut rukoilla vain, että kunpa saisimme muuttaa. Luottavaisin mielin läksin siis matkaan, kun juuri minun mieheni valittiin työhön. Tällä oli oltava tarkoitus.
Ei ole salaisuus, etten aina täysin nauttinut olostani Hollannissa, mutta olisin lopulta sopeutunut sinne ja kaikkihan oli oikeasti ihan hyvin. Tunnenkin oloni todella itsekkäksi, kun nautin Ruotsissa olosta, vaikka katselen samalla, miten lapseni ikävöivät kavereitaan Hollannissa.
Kun toiseksi nuorin tyttäreni soitti kerran itkien miehelleni töihin, että on aina yksin koulussa ja tuntee olonsa todella yksinäiseksi, en voinut käsittää, mikä tarkoitus tällä oli. Eikö kaiken pitänyt mennä niin, että tämä muutto olisi lapsillenikin loistava vaihtoehto? Sen sijaan jokainen on ehtinyt jo ikäväänsä itkeä...
Älkää käsittäkö väärin. Lapseni ovat ihan onnellisia, hymyilevät yhä, mutta äitinä haluaisin, että heillä olisi joka paikassa hyvä olla. Olen tuntenut niin suurta vihaa noita välinpitämättömiä koululaisia ja koulua kohtaan, että on ollut vaikea hillitä sanojani. Ymmärrän toki, ettei elämän kouluni koskaan ole ollut helppo, mutta olisi niin helpottavaa antaa periksi. Antaa silmä silmästä ja hammas hampaasta. Antaa vihalle valta ja pukea se suojelun viittaan... Aivan, ymmärrän, mistä on kyse omalla kohdallani.
Mutta kuka selittäisi minulle, mitä hyvää lapsilleni seurasi muutosta? Me, perhe olimme myös Hollannissa. Me olimme onnellisia sielläkin... enkä samassa lauseessa Jumalaa ja rahaa liittäisi toisiinsa. Lapset olivat onnellisia edellisessä koulussaan, ystäviensä seurassa. Tästä piti seurata heillekin vieläkin parempaa... "eiko niin Jumala, eikö niin?"
Sanon Jumalalle rukouksissani, että luotan Sinuun, tiedän, etten näe nyt kokonaisuutta, enkä voi tietää, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisimme jääneet tai mihin tämä kaikki johtaa. On vain vaikea hyväksyä tämä "nyt" hetki, kun ei ymmärrä kaikkea. Luotan, että tämä on lapseni parhaaksi lopulta, mutta "voisitko pyyhkiä heidän kyyneleensä pois?"
Vanhin tyttäreni seurustelee etänä. He eivät ole kesän jälkeen nähneet livenä. Olen jopa pyytänyt poikaa meille asumaan, jos hänelle tulee välivuosi tai lukuloma tai...
Kavereita tyttärellä on täälläkin, hän on erittäin sosiaalinen, mutta bestis jäi Hollantiin poikaystävän llisäksi.
Nuorempi tyttäreni ei ole saanut kavereita. Hänelle suomenystävä on aina ollut kaikki kaikessa, eikä hän edes etsi tosiystävää, mutta koulussa olisi kiva olla edes joku, jonka kanssa jutella. Ujokin tyttö on.
Ei häntä varsinaisesti huonosti kohdella, mutta sellaista hiljaista kiusaamista ilmaantui. Tytöt osaavat suomea kaikki, se on monen tunnekielikin, mutta välitunneilla puhutaan ruotsia, jota tyttäreni ei vielä puhu.
Nyt, tänään, tilanne on jo parempi. Rukoilen kuitenkin, että tyttärellä olisi helpompi hengittää koulussa. Tyttäreni on luokassa ainoa tyttö, joka opiskelee ja haluaa pärjätä. Koulu ei tue tällaisia lapsia, vaan kaikessa vedotaan ruotsalaiseen systeemiin. Kaikkein pahinta on, etteivät näiden lasten vanhemmat tajua, mitä tekevät lapsilleen, vaatiessaan pään silittämistä joka asiaan :-(
Nuorin poika on löytänyt kavereita ja pärjää hyvin myös koulussa, kuten sisarensakin, mutta silti facebook iltaisin on tärkeä linkki vanhoihin ystäviin. Lomaa Hollannissa pyydetään meillä, ei kukaan halua "Etelään"...
"Jumala, minun on vaikea nähdä merkitystä ja tarkoitusta surulle. Kenenkään surulle. Toivon, että jonain päivänä näen selkeästi, miten tarpeellinen ja tärkeä ja merkityksekäs muutto oli lapsillekin. Me mieheni kanssa olemme täällä todella onnellisia, mutta onneani himmentää lasten hiljainen ikävä."
Yhdelle asialle löysin juuri merkityksen.
Puolitoista vuotta sitten kuulin ystäväni kuolemasta ja tämä vieritti minua etsimään kolmatta meistä ystävyksistä (en tunnetusti pidä huolta ystävyyssuhteistani). Vuoden kaipasin kaveriani, jonka piti asua jossain Austraaliassa. Törmäsin häneen täällä, aivan sattumalta. Hänen ei edes pitänyt olla siellä sillä hetkellä, missä hänet näin... Hän asuu lähelläni ja tapaamisemme ovat olleet terapeuttisia ja koskettavia, iloisiakin.
Nyt hän ilmoitti, että eivät saakaan jatkaa täällä työsopimusta, vaan joutuvat palaamaan takaisin Austraaliaan.
Tämän puolen vuoden aikana jonka olemme asuneet täällä, kohtasin hänet, suurkaupungissa- suuri ihme.
Ensin ajattelin, kun muutosta kuulin, että löysin hänet vain menettääkseni uudelleen... mutta nyt näen vieläkin selvemmin, millaiseen ihmeeseen olen törmännyt. Uskon, ettei tarina edes pääty tähän, vaan tällä kaikella on kauaskantoiset seuraukset. Oli merkityksekästä tavata, eikä tapaamisen merkitys edes jää tähän.
Uskon myös siihen, että jokainen ihmisten kanssa risteävä polkuni muuttaa suuntaa aina hieman. Joko ajatusteni tai elämäni. Jokaisella ihmisellä elämässäni on siis merkitys, polkumme eivät kohtaa sattumalta.
Aina merkitys ei selviä, mutta jokainen jättää minuun jälkensä ja jokaisen kautta Jumala minulle puhuu. Joskus se puhe tulee sellaista pikakirjoitusta, etten pysy perässä, joskus taas elän kuin hidastetussa mykkäfilmissä, enkä ymmärrä yhtään mitään.
Mutta voi niitä hetkiä, kun jonkin pienenki tapahtuman merkitys aukeaa tai saan huokaista helpotuksesta, että valitsimme niin tai näin. Vaikka en aina ymmärrä, yritän luottaa, vaikkei sekään helppoa ole aina.
Yhteen asiaan meidän on helppo luottaa: Joulu tulee joka vuosi tuoden ilosanoman aina tullessaan. Vaikka joillekin laulun sanat: "Taas Jeesus lapsi syntyy uudelleen..." on kauhistus, minulle se kertoo aina uudelleen ja uudelleen, että saamme joka vuosi kokea ihmeen, jota ilman meillä ei olisi toivoa.
Joulun odotusta <3
