Huokaus luostarin kirkossa

Kävimme mieheni kanssa ihanalla lomalla Saksassa. Matkaan kuului paljon maallista, mutta matkan tärkein kohde oli St. Augustinin luostari (joka valitettavasti erimielisyyksien takia lopettaa toimintansa, kirkko tosin on toiminnassa edelleen). En päässyt edes sisälle asti, kun piti mennä rauhoittamaan kyynelehtivää minääni, valokuvia ottaen.
Kirkoilla, ja erioten tällä kirkolla on sydämessäni herkkä kohta. Joissain kirkoissa sitä vain kokee olevansa hyvin lähellä Jumalaa, ja tämä kirkko on niistä kirkoista ykkönen.

Tuolla oikealla puolella etupenkissä istuimme mieheni kanssa. Nieleskelin kyyneleitä, rauhotuin ja katsoin kohtaa, jossa aiemmin riippui valtava risti. Huokasin syvään.

Katsoimme mieheni kanssa toisiamme ihmetyksestä silmät suurina ja meitä alkoi hymyilyttämään. Vaikka tiedän, että kyse oli kaiusta, tai kirkon akustiikasta- miten vaan- oli efekti hiuksianostattava.

Tuon aina rukouksissani kaikki rakkaat mukaani kirkkoon. Huokaus kuulosti siltä, kuin kymmenet, elleivät vielä useammat ihmiset olisivat huokaisseet kanssani samaan aikaan. Huokaus oli äänekäs, ei kaiunomainen jatkuva, vaan sellainen, kun ihmiset lausuvat samaan aikaan jotain, mutta eivät pysy ihan samassa sanassa koko aikaa. Huokaus kiersi kirkossa etsien ulospääsyä ja sielussani tuntui aivan samalta.
Huokaus kuulosti todella elokuvamaiselta kohahdukselta ja jäi mieleeni pyörimään sadoin ajatuksin. Tuntui, kuin todellakin olisin huokaissut monien surut ja murheet ulos.

Paitsi se, että koin arvokkaaksi rukoilla muidenkin puolesta (pidän tätä yleensäkin tärkeänä), jäin miettimään sitä, mitä kaikkea itse kannan jatkuvasti mukanani.
Kirkossa käynti oli kyllä puhdistava kokemus, jos vain ei itkettäisi aina niin paljoa, olisi se vieläkin puhdistavampi.  Kirkko kun on avoin tietysti muillekin huokaileville ja pelkään koko ajan jonkun kävelevän sisään ja keskityn aika lailla pidättelemään itkuani...
Entistä enemmän toivoisin haaveeni toteutumista. Siiheen haaveeseen kuuluisi myös oma pieni kirkko. Sellainen, johon voisin aamun ensimmäisinä tunteina hiipiä huokailemaan aivan rauhassa itkuni kanssa.

Moniko muu haaveilee meidän lisäksemme omasta kirkosta?

Siunausta kaikille tulevaan Joulunalusaikaan. Taas yksi herkistelyn aihe tälle tytölle...

Seurakunta

Kun aiemmin kirjoitin, että viihdyn Metsäkirkossani, joku on saattanut miettiä suhdettani ns. "normaaliin" seurakuntaan tai "normaaliin" kirkkoon. Että ovatko sitten metsän eläimet kanssani samaa seurakuntaa...

Ehkäpä. Tosin kuulun suomalaiseen Evankeliseen kirkkoon, tällä hetkellä muualla asuvana jäsenenä. Kirkkoni on ihan ok, mutta olen nykyisin jossain määrin eri linjoilla valtakirkkomme kanssa. Enkä pidä siitä, että kirkkoni ovet avataan vain sunnuntaisin muutamaksi tunniksi tai kesäisin tiekirkoiksi. Eikö talvella kukaan tarvitse avoinna olevaa kirkkoa?
En koe olevani täysin samoilla linjoilla monen pienen kirkonkaan kohdalla. Pidän yhteisöistä, joissa on eri kirkon edustajia, silloin ei kenekään pitäisi ajaa omaa asiaansa, vaan Jumalan asiaa.

Kiinnostuin...  tai ajauduin Katolisen kirkon piiriin johdatettuna. Kun oli vaikeita aikoja elämässä, tuli aina esiin Katolinen kirkko. Harkitsimme mieheni kanssa jopa kirkon vaihtoa ajoittain. Eikä tämä tietysti olisi poissuljettu asia vieläkään.

Saksassa asuessa Katolinen kirkko oli vahvasti läsnä. Kaksi nuorinta kävi Katolista koulua (ala-aste), kävimme ahkerasti Luostarin kirkossa ja muutenkin Kölnin alueella on vahvasti Katolista pohjaa. Vai sanotaanko se "Katolilaista". Kuitenkin.
Kaipaan suunnattomasti Luostarin rauhaa ja kirkon tuomaa hengähdystaukoa. Kaipaan kirkonkelloja, joita soitettiin usein. Kaipaan sitä uskonnon, kirkon ja uskon läsnäoloa, mikä täällä Pohjolassa puuttuu.

Koen itseni irralliseksi täällä. En etsikään seurakuntaa, enkä omaa kirkkoa. Suomalaisessa kirkossa Tukholmassa en edes viihtynyt. Suomessakin kirkossa on monesti sellainen työn tuntu, aivan kuin Pyhyyttä ei olisikaan olemassa, vain työ jota tehdään kirkon parissa.

Sitoutuminen.
Haluan sitoutua seurakuntaan. Haluan toimia seurakunnassa. Haluan vapaaehtoisena työskennellä seurakuntani kanssa. Haluan auttaa, olla autettavana, toimia yhdessä, yhteisönä. Kaipaan yhteisöllisyyttä siis, mutten väkisin. Siksi olen ilman seurakuntaa.

Haaveet.
Raamatussakin puhutaan, että on aikansa kaikella ja kaikelle. Kuulun "etsijöihin", heihin varmaan suuri osa uskovista kuuluukin. Jos ei suurin, niin ainakin iso osa. Etsitään omaa paikkaansa Jumalan seurakunnassa, omaa tarkoitusta. On tunne, että jotain on minua varten jossakin, mutta onko tunne Jumalasta, vai tarve tehdä vain jotain, se jää jokaisella nähtäväksi. Minunkin kohdallani.

Voisi ajatella, että oleskelullamme ulkomailla, siirtymisillä eri maihin (tai kotimaan muutoilla) olisi tarkoitus. Joka maassa olemme kokeneet arvokkaan opetuksen ja toimineet jonkun tärkeän tehtävän parissa. Alkuun sitä itse tajuamattakaan. Olen joskus Helmen uskonnollisissa keskusteluissa Nihamina kertonut, että koen liittoni Jumalan tarkoittamaksi. Että mikään ei ole voinut olla sattumaa meidän kahden kohdalla. Palaset vain ovat loksahtaneet paikoilleen. Kun sanotaan hieman maallisestikin, että jokin liitto on taivaassa kirjoitettu, niin me miehemme kanssa koemme molemmat niin, että tämä liitto tosiaan on kirjoitettu taivaassa.

Yhtenä päivänä pysähdyin kesken pyykin silittämisen. Mieleeni tuli eräs ajatus täysin puskista ja se melkein sai ilmat keuhkoistani pois. Kyse ei olekaan minusta, vaan miehestäni. Minun tehtäväni on tukea miestäni siinä, mitä Jumala miehelleni on tarkoittanut. Ei tarvitse etsiä, olen jo löytänyt. Päässäni alkoi selventymään monikin asia ja uskon/ toivon, että tulevaisuudessa voi olla jotain, millä on suurempaakin tarkoitusta meille kahdelle, Jumalan työssä.

Joskus pelottaa. Ajattelen ajoittain, että olen saanut elämältä kaiken mitä olen pyytänyt. Muistutan itseäni, että olen joutunut kokemaan elämässä paljon pahaa, hyvä ja paha varmasti täytyy olla jossain balanssissa. Ei ihmiselle voi tapahtua pelkkää hyvää tai pelkkää pahaa. Koen vain kaikesta pahasta huolimatta etten ole ansainnut tätä kaikkea hyvää. Että minun pitäisi maksaa Jumalalle jotenkin, tekemällä jotain. Tuttu tunne varmaan joillekin ainakin?
Vaikka toki tähän pitää taas sanoa, ettei Jumala pidä velkakirjaa.

Olen matkalla. Olen oppimassa elämässä tärkeitä asioita, asioita, joiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Olen elämän koulussa, mutta myös Elävän Jumalan koulussa.

Miksi nyt ymmärsin, tai luulen ymmärtäneeni jotain tulevasta? Kerroin miehelleni ajatuksista, jotka salaman lailla sinkoilivat mieleeni silittäessäni pyykkiä ja mieheni sanoi vain vakaasti: "Kyllä tuo minulle sopisi."
Ajatukset tulivat ihan puskista... vai tulivatko kuitenkaan? Emmekö ole matkan varrella useista eri osa-alueista- näistä ajatuksista puhuneet, nyt ne vain saivat irrallisten palasten sijasta oikean muodon. Kauniin muodon.
Olemmeko kypsiä ajatukselle, toteuttaa ne ajatukset tulevaisuudessa? Ei vielä, ei pitkään aikaan, mutta tulevaisuudessa?

Ehkä jossain odottaa seurakunta kahta ihmistä tulevaisuudessa, seurakunta, joka olisi juuri sellainen josta olemme haaveilleet. Ehkä en ole löytänyt seurakuntaa itselleni vielä, sillä sellainen odottaa minuakin jossain valmiina, sellainen, jonka koen omakseni. Nyt toivon, ettei kyse olisi haaveesta, vaan Jumalan tarkoittamasta työstä. Aika näyttää, onko ajatus Jumalasta vai minusta. Jos ajatus on Jumalasta, kaikki toteutuu, jos minusta, se kuivuu kokoon omaan mahdottomuuteensa.

Jumalalle taas mikään ei ole mahdotonta.

Siunattua syksyn alkua kaikille!

"Onni"

Tiedä onko tämä "onni" asia yleensä kovin uskontoaiheinen ihmisten mielissä, sillä onnesta voi tulla jopa mieleen "sattuma", joka taas ei uskontoon kuulu. Kirjoitan kuitenkin onnesta ja siitä mieleen tulevista asioista täälläkin.

Mietiskelin tuossa äskettäin "Metsäkirkossani" kaikkea mitä elämässä on tapahtunut. Ensimmäisenä monesta asiasta, monesta suuresta asiasta, tulee mieleen, miten paljon pahaa elämässä onkaan tapahtunut. Tottakai sitä muistaa ne pelon ja pakokauhun hetket ensimmäisenä ja vasta sitten tulee mieleen, että niistä selvittiin.

Onni onnettomuudessa, sanoisi joku. Minä sanon, että Jumala huolehtii hyvin ja että rukouksemme kuullaan, varmasti.

En ole mikään malliuskovainen. Koen usein huonommuutta muihin uskoviin verrattuna. En osaa toimia kuten he, en osaa tuoda uskoani esille, kuten muut. Moni ei edes tiedä, että olen uskova. Mutta sisimmässäni olen varma uskostani ja luotan Jumalaan täysin.

Pelkään vain olevani kiittämätön Jumalaa kohtaan. Haluaisin tehdä ja toimia enemmän, mutta olen jonkinlaisessa kuplassa asian suhteen. Olen lahjaton, varaton, en ole pappi, eikä minusta sellaista tulisikaan. En ole hoitotyöläinen, en käsityöläinen, en puhuja, en laulaja... Ja,  miten minä muita auttaisin, kun en osaa auttaa aina itseänikään?

Tiedän, ettei Jumala tee velkakirjoja meille, mutta olen paljosta velkaa Jumalalle ja haluaisin antaa itseni Jumalan työhön. Minustapa vaan ei ole mihinkään sillä saralla, vaikka koko ajan on tunne, että jotain pitäisi osata tehdä. Tai edes käydä kirkossa?

Mutta takaisin onneen.

"Onneni on olla, Herraa lähellä" Lempivirteni.

Ehkä muuta ei tarvittakaan?  Kaiken onnen perustana on Jumalan läheisyys. Kun mietin kaikkea pahaa ja kuinka niistä olemme selvinneet, tajuan, kuinka onnekas olen ollut. Enkä haluakaan muistaa niitä pahoja asioita, vaan sen kiitollisuuden ja onnen tunteen.

Aina ei ole kuitenkaan helppoa olla vain kiitollinen. Joskus surut ja murheet painavat mieltä ja kun elämässä on katastrofeja, on kiitollisuus mielessä viimeisenä. Jostain olen kuitenkin aina saanut voimaa luottaa siihen, että Jumala kantaa meitä käsissään ja varjelee meitä. Jumalan tahto ei voi koskaan olla paha, meidän onneksemme. Jumala ei ole paha, eikä paha ole Jumalasta.

Kaikki ei ole kuitenkaan aina sitä, miltä saattaa näyttää. Voimme surkutella muiden (tai omaa) köyhyyttä, mutta emme näe sitä rikkautta, mikä on annettu. Voimme surkutella toisten tai omaa sairastumistamme, mutta unohdamme selvittyämme olla kiitollisia. Tai jos hetken muistamme, pidämme asiaa pian itsestäänselvyytenä.

Minä uskon ilon ja onnen jakamiseen. Haluaisin kertoa kaikille elämääni surkutteleville, että olen selvinnyt kaikesta ja että jokaisella on toivoa Jumalan kämmenellä. Haluaisin sanoa kaikille omaa elämäänsä surkutteleville, että on Yksi, joka kantaa meidän murheemme puolestamme. Että suurin onneni on uskoni Jumalaan. Ilman Häntä olisin hukkunut jo aikaa sitten.

En usko sattumiin. Uskon toki siihen, että itse valitsemme polkumme ja teemme virheitä valinnoissamme, mutta uskon Jumalan johdatukseen... tai sanotaan vielä mielummin että LUOTAN Jumalan johdatukseen elämässäni. Joskus sitä vain odottaa onnea käsittämättä miten onnekas on jo ollutkaan.
Jään vain usein miettimään, mitä kaikkea voisin tehdä onneni eteen. Minulle suuri onni ei merkitse rahaa tai muuta vastaavaa, vaan onnistumisen tunnetta ja tyytyväisyyttä itseeni ja tekoihini... toki, jos olisin rikas, voisin toteuttaa kaikki unelmani, joita haluaisin Jumalan kunniaksi tehdä (ja toki muutenkin). Lahjattomat vaativat pääomaa muualta, kun sitä ei itsellä ole.

Olenkin usein miettinyt, miten onnekkaita ovat ne, joille on luotu jokin taiteellinen/ älyllinen lahja saavuttaa unelmansa. Itse koen olleeni onnekas ainoastaan Jumalan armosta (toki lahjatkin saadaan Jumalalta), enkä voi jakaa onneani muiden kanssa, saati osoittaa sitä kiitollisuuttani Jumalalle. Tai ehkä voisin, mutta elän jonkin kuplan sisällä, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tällaisia sekavia mietteitä tällä kertaa.

Minun metsäkirkkoni

Kävin äsken kirkossa.
Minua eivät ole koskaan rajoittaneet seinät tai aikataulut. Voin kuunnella Jumalan puhetta ja lukea raamattua missä ja milloin vain. Kaikkein rakkain paikka tähän on Jumalan luoma kirkko: luonto, metsä.

Olen "kuunnellut" saarnoja metsissä ja "lukenut" raamattua pellon laidalla. Jostain asiasta  -vaikkapa viljapellosta, linnusta, sateesta, yksinäisestä ihmisestä, kukasta jne.- saattaa tulla mieleeni raamatusta jokin kohta ja jään kuuntelemaan mitä Jumala tahtoo minun asiasta oppivan ja kuulevan.

Tänään katselin kirkkoretkelläni heräävää luontoa ja mietin jo varmasti tuhannen kerran ihmetellen, miten Jumala on luonut jotain niin kaunista, kuin puut, taivas ja metsän elämä.

Minun ei tarvitse kirkossani istua kovalla puisella penkillä, vaan voin kävellä eteenpäin alttaritaulujen vaihtuessa koko ajan. Saan voimaa kauneimmasta kattokruunusta, mitä kuvitella voi: auringosta.
Vaikka rakastankin ihmisenkin tuottamaa musiikkia, mikään ei voita lintujen laulua kirkossani. Sen sävel ja rytmi vaihtuvat sitä mukaa, mikä lintu milloinkin kirkossani asustaa. Tai ne kaikki äänet yhteensä, mukaan puiden humina ja viljapellon kohina, veden liplatus tai sateen ääni... tai iltakirkossa heinäsirkkojen viulukonsertto.
Sellaista holvikaarta ei missään kirkossa ole, kuin metsäkirkossani. Holven muodostavat puiden latvat ja kirkon värityskin vaihtuu kulkiessani eteenpäin. Niin kaunista kattoa ei taloissa näe, kuin on sininen taivas pilvien lipuessa hitaasti ylitseni.
Ja ne tuoksut! Migreenipotilaana joskus koen pahoinvointia kirkon suitsukkeista, mutta keväisen maan ja metsän tuoksu saa minut onnelliseksi.

Tähän kirkkooni voin ottaa koirani mukaan, mikä onkin tärkeätä, sillä en voi jättää koiria yksin kotiin. Koirani lisäksi löytävät kirkosta asioita, jotka jäävät muuten näkemättä, aarteista, joita en osaisi etsiä maan tasolta. Vaikkapa puiden juuret... niistäkin löydän monta puhuttelevaa asiaa: meidän ihmisten juuret, sukumme, maamme, työmme, mutta myös elämän kompastelut ja ihmisen kasvun.

Näin keväällä kirkkoa katsoessani mieleeni tuli elämän jatkuvuus, hyvinkin koskettavalla tavalla. Mietin poikaani, joka on saanut uuden mahdollisuuden kasvattaa uusia versoja itsessään, paitsi henkisesti, myös aivan konkreettisesti. Puhkeavat lehdet toivat mieleeni elämän jatkuvuuden ja herkkyyden. Nuori ja vahva puu, saa jatkaa Jumalan kunniaksi kasvuaan.

Oli myös kaatuneita puita, myrskyn kaatamia, mutta myös pitkään maassa lahonneita puunrunkoja. Kaikki meistäkään eivät jaksa, vaan kaatuvat. Kurkistaessa myrskyn kaatamaa puuta tarkemmin, huomasin sen olevan sairas, heikko puu. Jossain puun lähellä kasvaa kuitenkin uusi taimi, uusi elämä. Mietin, olisiko tätäkin metsää pitänyt hoitaa paremmin vai oliko puun elinkaari jo täynnä.

Luonnosta voi aivan kaikessa nähdä myös ihmisen omaa elämää. Syntymän, kasvun, kivun paikat, sairaudet, elämän opetukset, kauneuden ja rikkauden, sekä elämän päättymisen.
Luonnosta voi myös lukea raamattua: tutut raamatun asiat näet pellossa, puissa, linnuissa, lampaissa, karjassa, tuulessa... jokainen voi muistaa näistäkin sanoista jonkin raamatunkohdan.

Koska olen huono "oikeassa" kirkossa käyjä, Jumala osoitti minulle jo varhain sen kirkon, jonka Hän loi aikojen alussa.
Koska olen huono lukemaan raamattua, Hän muistuttaa minulle niistä asioista kirkossaan.

Tässä kirkossa saa hymyilläkin, olla onnellinen, nauraa ääneen, mutta toki myös ihmetellä, itkeä ja surra, kysyä miksi. Tässä kirkossa minun on hyvä rukoilla ja monesti saan vastauksia kysymyksiini nopeastikin.

Tänään katselin taivaalla lentävää kyyhkyä. Emme ole yksin ja ilman ohjausta täällä. Uskon polkumme voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta kartta on sama ja rasti sillä kartalla johtaa meidät suunnistajat kaikki samaan paikkaan. Jumalan luomistyö ei pääty raamatun alkusanoihin, vaan jatkuu.

Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -- ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle. (Jes 43:19)

Myös meissä Jumala jatkaa luomistyötään, luo uutta sydämemme autitomaahan ja kuivuuteen.

Jumalan siunaamaa kevättä kaikille ja kaikkien sydämiin!

Pysähdys

20.2.2011, sunnuntai. Ajelimme mieheni kanssa kauppaan, olo oli salin jälkeen ihana. Naureskelimme, mietimme dieettejä ja kaikkea toisarvoista, kun puhelin soi. Puhelimessa oli itkuinen miniäehdokas ja yritin saada sanoista jotain järkeä. Ei, että hän olisi puhunut epäselvästi, vaan maailmaani tuli täyspysähdys.

Menin aivan toimintakyvyttömäksi. Näytin ja kuulostin varmasti ihan suhteellisen normaalilta, mutta päässäni takoi, että kuolen tähän. Kuolen tähän paikkaan. APUA!

Juttelin poikani kanssa normaalisti edellisenä iltana. Kuume tai lämpöily oli kestänyt jo kaksi viikkoa ja noussut uudestaan päivän tai kahden tauon jälkeen. Kehoitin menemään lääkäriin. Lupasi maanantaina mennä.

Menihän hän, jo seuraavana päivänä, muttei ihan kuten oli suunnitellut.

Sunnuntaina miniehdokkaani oli herännyt puolen päivän aikaan... ei, en kykene toistamaan vieläkään ihan kaikkea, lyhennän tarinaani, sillä tämä tekee yhä kipeätä.

Miniäehdokas ei saanut poikaani hereille. Tämä räpytteli silmiään, mutta ei ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtuu, eikä kyennyt puhumaan, ambulanssi haki pojan. Tällä tiedolla aloitimme sunnuntai-iltapäivän.

Soittelimme sairaalan kanssa tilanteen edistymisestä koko illan ja miniäehdokkaamme piti meitä ajan tasalla. Tilanne oli erittäin huono ja vakava.  Sunnuntaina otettiin joitain kokeita, vaihtoehtojen poissulkemista.
Päivä kerrallaan, sanoi lääkäri. Muuta en muista.

En nukkunut seuraavana yönä. Olimme kaikki surullisia ja hiljaisia. Rukoilin rukoilin ja rukoilin. Laitoin rukouspyyntöjä eteenpäin, puristin koko yön kourassani ristiä ja rukoilin. Mieheni sytytti kynttilän- kynttilän, jonka olimme ostaneet meille rakkaasta luostarista. Se paloi hiljalleen ja me rukoilimme. Rukoilin epätoivoissani merkkiä, joka kertoisi, että tämä päättyy hyvin, että poikamme selviää.
Kynttilä sammui. Painoin pääni rukokseen ja huusin sisalläni, että Jumala auta! Anna lapseni selvitä... ole kiltti, anna selvitä... katsoimme mieheni kanssa ikkunalle, jossa sammunut kynttilä oli. Se syttyi palamaan.

Silloin tiesin, että lapseni selviää.

Enkefaliitti. Aivotulehdus. Aivokuume. Tutkin nettiä kauhuissani. Pojalleni aloitettiin antamaan viruslääkettä, sekä aivojen sähkömyrskyyn epilepsialääkettä. Maanantai- päivänä sanoja tuli jo vähän, illalla hän puhui isänsä kanssa puhelimessa (minä en kyennyt, itkin vain). Hieman sanoja hakien. Tiistaina näimme poikamme... lievää käsien vapinaa ja leuan vapinaa, muutamien sanojen hakemista... mutta koskaan en olisi uskonut, miten huonokuntoinen nuori sairaalaan oli tuotu. Lääkärit ja hoitajat ovat kertoneet, että paraneminen on ollut todella nopeata. Eräs hoitaja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin huonokuntoista enkefaliitti-potilasta. Hän sanoi, että poikani pelästytti kaikki.

Tämä on ihmeellistä. Viime viikon torstaina hän teki jo neuropsykologiset testit ja pärjää niissä (edelleen) ikäisiään miehiä paremmin. Tasapainossa on hieman suihkussa hakemista ja kädet edelleen hieman vapisevat kahvikuppia nostaessa. Voimat toki eivät ole täysin palanneet, mutta hän on jopa ollut jo pari yötä kotona. Tippalääkkeen takia joutuu olemaan edelleen sairaalassa. Kunhan selviää, minkä viruksen aiheuttama tauti on (siis onko herpesvirus, se mikä monella meillä on veressä, esim. yskänrokko, vai ei), tiedetään pääseekö poika kotiin vai jatketaanko lääkitystä kolme viikkoa.

Kiitollisuus. Olen niin kiitollinen Jumalalle. Näyttäisi, ettei pojalleni jäisi minkäänlaisia vaurioita taudista. Useille jää, kaikki eivät selviä ollenkaan. Useilla on jopa kuukausien tai vuosien terapia, opetellaan puhumaan uudestaan, monen persoonallisuus muuttuu, henkinen tilakin voi muuttua, mieheni tietää yhden ihmisen, joka ei enää kyennyt toimimaan kuten ennen, älyä tarkoitan.

Välillä huomaan miettiväni poikaani tilassa, jossa hän on ollut vain hädissään, kykenemättä puhumaan tai ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu. Sydämeni on musertua. Tiedän, ettei taaksepäin pidä katsoa, mutta on hyvä muistaa, mikä elämässä on tärkeää. Luulen sen jo oppineeni aiemmin, mutta ilmeisesti kohdallani muistutus oli tarpeen. Tiedän senkin, että kuukauden päästä katselen jälleen kriittisesti peilikuvaani... mutta tiedän senkin, että tästä jää jokin tärkeämpi siemen itämään sisälleni.

Pysähdyksen hetkellä kuitenkin olemasta lakkasi paitsi maailmani, myös kilot, rypyt ja turhuus. Oli vain rakkaus, pelko ja toivo.
Itken päivittäin nyt, hyvin herkästi. Sairastuin flunssaan kun asiat helpottivat. Pelko elämän hauraasta langasta pitää varmaan hetken vielä otteessaan. Voin jopa masentua... mistä sen tietää. Tiedän kuitenkin yhtä varmasti kuin poikani on kunnossa nyt, että me kaikki selviämme tästä Jumalan avulla, toistemme avulla.

Katson jääkaapin ovea ja siellä olevaa magneettia:

"The Lord didn´t promise that life would be easy,
but He did promise to go with you every step of the way."

Tiedättekö. Olen vuosien mittaan katsellut tuota usein ja saanut todeta, että näinhän se on ollut.

Rakkaus

Kirjoitin eräälle hengelliselle palstalle tänään näin:


XXX (muutin tänne nimen näin...) puhuu armosta ja anteeksiannosta. Tärkeitä asioita ja kun ajattelen uskoa, nämä kaksi sanaa ovat vahvasti läsnä.
Tuli vaan mieleen sekin, miten vaikea ihmisten on myöntää olevansa väärässä... anteeksiantoa tai anteeksipyyntöä on turha silloin odottaakaan.
Jos jotain oikeasti inhoan, niin se on tekopyhyys, muiden edessä täydellistä esittäminen ja selän takana sitten ilkeänä oleminen.

Olen usein kertonut, miten epätäydellinen olen, mutta yhden siunauksen Jumala on minulle(kin) antanut. En osaa olla vihainen tai katkera kauaa, enkä kenellekään kateellinen.
Jumala on opettanut, että kaiken on tultava täydestä ja puhtaasta sydämestä, senkin, jos sanoo Isälle: "Anna hänelle anteeksi..." ensin on pitänyt oikeasti hyväksyä ja sisäistää se, että me kaikki olemme erehtyväisiä ja vähän nähdä muidenkin näkökantoja asioihin, vaikkeivat ne olisi samoja kuin omani. Minä en halua jäädä katkeruuden ja vihan tielle, vaan jatkan elämääni. Kaiken kokemani jälkeen pidän elämää liian arvokkaana lahjana, että sen surisin tai vihaisin lävitse.

Muita rakkaita ja tärkeitä sanoja kuin armo ja anteeksiantaminen uskossa, ovat rakkaus ja rakkaus ja rakkaus.

Jeesuksen rakkaus on minulle henkilökohtaisesti se, mikä nousee ja on aina noussut kantavaksi voimaksi ja esikuvaksi. Laitoin eilen tuonne lauluosastoon kappaleen Jeesuksesta ja rakkaudestaan. Minusta sitä ei voi liikaa kertoa eteenpäin, eikä liikaa korostaa, sillä ilman sitä rakkautta en olisi minäkään tässä kirjoittelemassa, eikä yksikään teistä.

Toivottavasti jokainen jää tosiaan miettimään sitä, miten Jeesus haluaisi meidän osoittavan sitä rakkautta toisillemme. Lähimmäisen rakkaus ei koske vain heitä, joista pidämme tai ketä pidämme lähellä olevina. Se rakkaus koskee kaikkia. Sen pitäisi myös koskettaa kaikkia.

Olen joskus ajautunut- omasta mielestäni väärinymmärrettynä- sanallisiin erimielisyyksiin uskovien kanssa. Kuljen sitä polkua, minkä Jumala minulle osoittaa, enkä voi hyväksyä, että kellään ihmisellä olisi tuomintavalta tai oikeus tulkita raamattua aina mielensä mukaan. En hyväksy myöskään sitä, että joku olisi aina oikeassa ja muiden kokemus Jumalasta ja Hänen tahdostaan pyyhkästäisiin aina maton alle.

Sanoin juuri kaverilleni, joka on ateisti, että tuntuu välillä olo aika potkitulta. Ateistit haukkuvat ja arvostelevat uskoani, mutta samoin tekevät uskovat...

Olen erehtyväinen, inhimillinen, olen ihminen. Asetan siis muut tähän samaan asemaan, muutkin voivat erehtyä ja ovat inhimillisiä. Silti yhä haukon henkeäni, kun uskova ihminen muiden selän takana kirjoittaa minulle ikäviä kirjeitä, sellaisia, missä ei Jeesuksen rakkautta näy.

Olen itse sovitteleva. Yritän nähdä, että asioista tässä riidellään, mutta en tunne oikeasti montakaan, joka siihen kykenisi. Jos pyydän anteeksi, siihen tuhahdetaan, että "tajusitpa olleesi väärässä" ??? Se, jos yritän sovitella kahden ihmisen pahaa mieltä, ei tarkoita, että antaisin periksi siinä, miten ajattelen.

Uskovien keskuudessa on kamalaa kädenvääntöä välillä. Auta, jos et ole samaa mieltä... Suoraan ei sanota, mutta luetellaan useita raamatunkohtia, miten minun Jumalani ei ole Raamatun Jumala...
Itse en koskaan sano niitä pahimpia ajatuksia ääneen heille, miten ajattelen. Nielen ja yritän aikani selittää omaa kantaani, mutta monet ovat jo päättäneet, että herjaan Jumalaa uskollani, eivätkä edes oikeasti lue, mitä kirjoitan.

En tiedä, kuinka selvästi minun on kirjoitettava tai sanottava, että uskon Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Seuraan sitä tietä, tiedän olevani epätäydellinen ja toimin usein varmasti ohjeita ja käskyjä vastaan (näyttäkää minulle täydellinen ihminen...). Olen hidas oppimaan, itsepäinenkin, mutta niin kovassa koulussa käynyt ja niin monet ihmeet kokenut, että sydämeni takuulla ylistää sitä Jumalaa, josta Raamattu kertoo. 

Jeesus on esikuvani. Hänen rakkautensa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. En erottele sitä, olenko evankelinen, katolinen vai helluntailainen... olen kristitty. En tuomitse muita, sillä siihen ei minulle ole valtuutta annettu, mutta kuitenkin seuraan Raamatun oppeja. Ei minun tarvitse suureen ääneen julistaa, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan haluaisin esimerkilläni näyttää, millaista on Jeesuksen opettama rakkaus. Miksi kaikki aina kiinnittävät huomiota synteihin ja nostavat ne ylös, kun mielestäni pitäisi keskittyä hyvään ja nostaa se oikeaan arvoonsa ja lakata penkomasta (muiden) syntejä.

Syntisiä olemme kaikki. Sama armo meidät pelastaa.... olkoonkin, että toiset osaavat toimia Raamatullisesti oikeammin kuin toiset, sanoma pelastuksesta ei tule vain tekojen kautta, vaan myös armosta. Ja toisinpäin. Monesti meitä (ja ainakin minua) koetellaan suuresti myös tekojemme kautta, mutta Jumala näyttäköön oikean tien ja toistaiseksi suurimmaksi asiaksi siellä tiellä on noussut aivan muut asiat kuin synnit.

Rakkaus. 

Edit: Lisään vielä Jesus is Love- kappaleen, josta kirjoitin, tännekin ----> klik