XXX (muutin tänne nimen näin...) puhuu armosta ja anteeksiannosta. Tärkeitä asioita ja kun ajattelen uskoa, nämä kaksi sanaa ovat vahvasti läsnä.
Tuli vaan mieleen sekin, miten vaikea ihmisten on myöntää olevansa väärässä... anteeksiantoa tai anteeksipyyntöä on turha silloin odottaakaan.
Jos jotain oikeasti inhoan, niin se on tekopyhyys, muiden edessä täydellistä esittäminen ja selän takana sitten ilkeänä oleminen.
Olen usein kertonut, miten epätäydellinen olen, mutta yhden siunauksen Jumala on minulle(kin) antanut. En osaa olla vihainen tai katkera kauaa, enkä kenellekään kateellinen.
Jumala on opettanut, että kaiken on tultava täydestä ja puhtaasta sydämestä, senkin, jos sanoo Isälle: "Anna hänelle anteeksi..." ensin on pitänyt oikeasti hyväksyä ja sisäistää se, että me kaikki olemme erehtyväisiä ja vähän nähdä muidenkin näkökantoja asioihin, vaikkeivat ne olisi samoja kuin omani. Minä en halua jäädä katkeruuden ja vihan tielle, vaan jatkan elämääni. Kaiken kokemani jälkeen pidän elämää liian arvokkaana lahjana, että sen surisin tai vihaisin lävitse.
Muita rakkaita ja tärkeitä sanoja kuin armo ja anteeksiantaminen uskossa, ovat rakkaus ja rakkaus ja rakkaus.
Jeesuksen rakkaus on minulle henkilökohtaisesti se, mikä nousee ja on aina noussut kantavaksi voimaksi ja esikuvaksi. Laitoin eilen tuonne lauluosastoon kappaleen Jeesuksesta ja rakkaudestaan. Minusta sitä ei voi liikaa kertoa eteenpäin, eikä liikaa korostaa, sillä ilman sitä rakkautta en olisi minäkään tässä kirjoittelemassa, eikä yksikään teistä.
Toivottavasti jokainen jää tosiaan miettimään sitä, miten Jeesus haluaisi meidän osoittavan sitä rakkautta toisillemme. Lähimmäisen rakkaus ei koske vain heitä, joista pidämme tai ketä pidämme lähellä olevina. Se rakkaus koskee kaikkia. Sen pitäisi myös koskettaa kaikkia.
Olen joskus ajautunut- omasta mielestäni väärinymmärrettynä- sanallisiin erimielisyyksiin uskovien kanssa. Kuljen sitä polkua, minkä Jumala minulle osoittaa, enkä voi hyväksyä, että kellään ihmisellä olisi tuomintavalta tai oikeus tulkita raamattua aina mielensä mukaan. En hyväksy myöskään sitä, että joku olisi aina oikeassa ja muiden kokemus Jumalasta ja Hänen tahdostaan pyyhkästäisiin aina maton alle.
Sanoin juuri kaverilleni, joka on ateisti, että tuntuu välillä olo aika potkitulta. Ateistit haukkuvat ja arvostelevat uskoani, mutta samoin tekevät uskovat...
Olen erehtyväinen, inhimillinen, olen ihminen. Asetan siis muut tähän samaan asemaan, muutkin voivat erehtyä ja ovat inhimillisiä. Silti yhä haukon henkeäni, kun uskova ihminen muiden selän takana kirjoittaa minulle ikäviä kirjeitä, sellaisia, missä ei Jeesuksen rakkautta näy.
Olen itse sovitteleva. Yritän nähdä, että asioista tässä riidellään, mutta en tunne oikeasti montakaan, joka siihen kykenisi. Jos pyydän anteeksi, siihen tuhahdetaan, että "tajusitpa olleesi väärässä" ??? Se, jos yritän sovitella kahden ihmisen pahaa mieltä, ei tarkoita, että antaisin periksi siinä, miten ajattelen.
Uskovien keskuudessa on kamalaa kädenvääntöä välillä. Auta, jos et ole samaa mieltä... Suoraan ei sanota, mutta luetellaan useita raamatunkohtia, miten minun Jumalani ei ole Raamatun Jumala...
Itse en koskaan sano niitä pahimpia ajatuksia ääneen heille, miten ajattelen. Nielen ja yritän aikani selittää omaa kantaani, mutta monet ovat jo päättäneet, että herjaan Jumalaa uskollani, eivätkä edes oikeasti lue, mitä kirjoitan.
En tiedä, kuinka selvästi minun on kirjoitettava tai sanottava, että uskon Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Seuraan sitä tietä, tiedän olevani epätäydellinen ja toimin usein varmasti ohjeita ja käskyjä vastaan (näyttäkää minulle täydellinen ihminen...). Olen hidas oppimaan, itsepäinenkin, mutta niin kovassa koulussa käynyt ja niin monet ihmeet kokenut, että sydämeni takuulla ylistää sitä Jumalaa, josta Raamattu kertoo.
Jeesus on esikuvani. Hänen rakkautensa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. En erottele sitä, olenko evankelinen, katolinen vai helluntailainen... olen kristitty. En tuomitse muita, sillä siihen ei minulle ole valtuutta annettu, mutta kuitenkin seuraan Raamatun oppeja. Ei minun tarvitse suureen ääneen julistaa, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan haluaisin esimerkilläni näyttää, millaista on Jeesuksen opettama rakkaus. Miksi kaikki aina kiinnittävät huomiota synteihin ja nostavat ne ylös, kun mielestäni pitäisi keskittyä hyvään ja nostaa se oikeaan arvoonsa ja lakata penkomasta (muiden) syntejä.
Syntisiä olemme kaikki. Sama armo meidät pelastaa.... olkoonkin, että toiset osaavat toimia Raamatullisesti oikeammin kuin toiset, sanoma pelastuksesta ei tule vain tekojen kautta, vaan myös armosta. Ja toisinpäin. Monesti meitä (ja ainakin minua) koetellaan suuresti myös tekojemme kautta, mutta Jumala näyttäköön oikean tien ja toistaiseksi suurimmaksi asiaksi siellä tiellä on noussut aivan muut asiat kuin synnit.
Rakkaus.
Edit: Lisään vielä Jesus is Love
