maanantai 20. kesäkuuta 2011

"Onni"

Tiedä onko tämä "onni" asia yleensä kovin uskontoaiheinen ihmisten mielissä, sillä onnesta voi tulla jopa mieleen "sattuma", joka taas ei uskontoon kuulu. Kirjoitan kuitenkin onnesta ja siitä mieleen tulevista asioista täälläkin.

Mietiskelin tuossa äskettäin "Metsäkirkossani" kaikkea mitä elämässä on tapahtunut. Ensimmäisenä monesta asiasta, monesta suuresta asiasta, tulee mieleen, miten paljon pahaa elämässä onkaan tapahtunut. Tottakai sitä muistaa ne pelon ja pakokauhun hetket ensimmäisenä ja vasta sitten tulee mieleen, että niistä selvittiin.

Onni onnettomuudessa, sanoisi joku. Minä sanon, että Jumala huolehtii hyvin ja että rukouksemme kuullaan, varmasti.

En ole mikään malliuskovainen. Koen usein huonommuutta muihin uskoviin verrattuna. En osaa toimia kuten he, en osaa tuoda uskoani esille, kuten muut. Moni ei edes tiedä, että olen uskova. Mutta sisimmässäni olen varma uskostani ja luotan Jumalaan täysin.

Pelkään vain olevani kiittämätön Jumalaa kohtaan. Haluaisin tehdä ja toimia enemmän, mutta olen jonkinlaisessa kuplassa asian suhteen. Olen lahjaton, varaton, en ole pappi, eikä minusta sellaista tulisikaan. En ole hoitotyöläinen, en käsityöläinen, en puhuja, en laulaja... Ja,  miten minä muita auttaisin, kun en osaa auttaa aina itseänikään?

Tiedän, ettei Jumala tee velkakirjoja meille, mutta olen paljosta velkaa Jumalalle ja haluaisin antaa itseni Jumalan työhön. Minustapa vaan ei ole mihinkään sillä saralla, vaikka koko ajan on tunne, että jotain pitäisi osata tehdä. Tai edes käydä kirkossa?

Mutta takaisin onneen.

"Onneni on olla, Herraa lähellä" Lempivirteni.

Ehkä muuta ei tarvittakaan?  Kaiken onnen perustana on Jumalan läheisyys. Kun mietin kaikkea pahaa ja kuinka niistä olemme selvinneet, tajuan, kuinka onnekas olen ollut. Enkä haluakaan muistaa niitä pahoja asioita, vaan sen kiitollisuuden ja onnen tunteen.

Aina ei ole kuitenkaan helppoa olla vain kiitollinen. Joskus surut ja murheet painavat mieltä ja kun elämässä on katastrofeja, on kiitollisuus mielessä viimeisenä. Jostain olen kuitenkin aina saanut voimaa luottaa siihen, että Jumala kantaa meitä käsissään ja varjelee meitä. Jumalan tahto ei voi koskaan olla paha, meidän onneksemme. Jumala ei ole paha, eikä paha ole Jumalasta.

Kaikki ei ole kuitenkaan aina sitä, miltä saattaa näyttää. Voimme surkutella muiden (tai omaa) köyhyyttä, mutta emme näe sitä rikkautta, mikä on annettu. Voimme surkutella toisten tai omaa sairastumistamme, mutta unohdamme selvittyämme olla kiitollisia. Tai jos hetken muistamme, pidämme asiaa pian itsestäänselvyytenä.

Minä uskon ilon ja onnen jakamiseen. Haluaisin kertoa kaikille elämääni surkutteleville, että olen selvinnyt kaikesta ja että jokaisella on toivoa Jumalan kämmenellä. Haluaisin sanoa kaikille omaa elämäänsä surkutteleville, että on Yksi, joka kantaa meidän murheemme puolestamme. Että suurin onneni on uskoni Jumalaan. Ilman Häntä olisin hukkunut jo aikaa sitten.

En usko sattumiin. Uskon toki siihen, että itse valitsemme polkumme ja teemme virheitä valinnoissamme, mutta uskon Jumalan johdatukseen... tai sanotaan vielä mielummin että LUOTAN Jumalan johdatukseen elämässäni. Joskus sitä vain odottaa onnea käsittämättä miten onnekas on jo ollutkaan.
Jään vain usein miettimään, mitä kaikkea voisin tehdä onneni eteen. Minulle suuri onni ei merkitse rahaa tai muuta vastaavaa, vaan onnistumisen tunnetta ja tyytyväisyyttä itseeni ja tekoihini... toki, jos olisin rikas, voisin toteuttaa kaikki unelmani, joita haluaisin Jumalan kunniaksi tehdä (ja toki muutenkin). Lahjattomat vaativat pääomaa muualta, kun sitä ei itsellä ole.

Olenkin usein miettinyt, miten onnekkaita ovat ne, joille on luotu jokin taiteellinen/ älyllinen lahja saavuttaa unelmansa. Itse koen olleeni onnekas ainoastaan Jumalan armosta (toki lahjatkin saadaan Jumalalta), enkä voi jakaa onneani muiden kanssa, saati osoittaa sitä kiitollisuuttani Jumalalle. Tai ehkä voisin, mutta elän jonkin kuplan sisällä, enkä tiedä mitä pitäisi tehdä.

Tällaisia sekavia mietteitä tällä kertaa.