Kun aiemmin kirjoitin, että viihdyn Metsäkirkossani, joku on saattanut miettiä suhdettani ns. "normaaliin" seurakuntaan tai "normaaliin" kirkkoon. Että ovatko sitten metsän eläimet kanssani samaa seurakuntaa...
Ehkäpä. Tosin kuulun suomalaiseen Evankeliseen kirkkoon, tällä hetkellä muualla asuvana jäsenenä. Kirkkoni on ihan ok, mutta olen nykyisin jossain määrin eri linjoilla valtakirkkomme kanssa. Enkä pidä siitä, että kirkkoni ovet avataan vain sunnuntaisin muutamaksi tunniksi tai kesäisin tiekirkoiksi. Eikö talvella kukaan tarvitse avoinna olevaa kirkkoa?
En koe olevani täysin samoilla linjoilla monen pienen kirkonkaan kohdalla. Pidän yhteisöistä, joissa on eri kirkon edustajia, silloin ei kenekään pitäisi ajaa omaa asiaansa, vaan Jumalan asiaa.
Kiinnostuin... tai ajauduin Katolisen kirkon piiriin johdatettuna. Kun oli vaikeita aikoja elämässä, tuli aina esiin Katolinen kirkko. Harkitsimme mieheni kanssa jopa kirkon vaihtoa ajoittain. Eikä tämä tietysti olisi poissuljettu asia vieläkään.
Saksassa asuessa Katolinen kirkko oli vahvasti läsnä. Kaksi nuorinta kävi Katolista koulua (ala-aste), kävimme ahkerasti Luostarin kirkossa ja muutenkin Kölnin alueella on vahvasti Katolista pohjaa. Vai sanotaanko se "Katolilaista". Kuitenkin.
Kaipaan suunnattomasti Luostarin rauhaa ja kirkon tuomaa hengähdystaukoa. Kaipaan kirkonkelloja, joita soitettiin usein. Kaipaan sitä uskonnon, kirkon ja uskon läsnäoloa, mikä täällä Pohjolassa puuttuu.
Koen itseni irralliseksi täällä. En etsikään seurakuntaa, enkä omaa kirkkoa. Suomalaisessa kirkossa Tukholmassa en edes viihtynyt. Suomessakin kirkossa on monesti sellainen työn tuntu, aivan kuin Pyhyyttä ei olisikaan olemassa, vain työ jota tehdään kirkon parissa.
Sitoutuminen.
Haluan sitoutua seurakuntaan. Haluan toimia seurakunnassa. Haluan vapaaehtoisena työskennellä seurakuntani kanssa. Haluan auttaa, olla autettavana, toimia yhdessä, yhteisönä. Kaipaan yhteisöllisyyttä siis, mutten väkisin. Siksi olen ilman seurakuntaa.
Haaveet.
Raamatussakin puhutaan, että on aikansa kaikella ja kaikelle. Kuulun "etsijöihin", heihin varmaan suuri osa uskovista kuuluukin. Jos ei suurin, niin ainakin iso osa. Etsitään omaa paikkaansa Jumalan seurakunnassa, omaa tarkoitusta. On tunne, että jotain on minua varten jossakin, mutta onko tunne Jumalasta, vai tarve tehdä vain jotain, se jää jokaisella nähtäväksi. Minunkin kohdallani.
Voisi ajatella, että oleskelullamme ulkomailla, siirtymisillä eri maihin (tai kotimaan muutoilla) olisi tarkoitus. Joka maassa olemme kokeneet arvokkaan opetuksen ja toimineet jonkun tärkeän tehtävän parissa. Alkuun sitä itse tajuamattakaan. Olen joskus Helmen uskonnollisissa keskusteluissa Nihamina kertonut, että koen liittoni Jumalan tarkoittamaksi. Että mikään ei ole voinut olla sattumaa meidän kahden kohdalla. Palaset vain ovat loksahtaneet paikoilleen. Kun sanotaan hieman maallisestikin, että jokin liitto on taivaassa kirjoitettu, niin me miehemme kanssa koemme molemmat niin, että tämä liitto tosiaan on kirjoitettu taivaassa.
Yhtenä päivänä pysähdyin kesken pyykin silittämisen. Mieleeni tuli eräs ajatus täysin puskista ja se melkein sai ilmat keuhkoistani pois. Kyse ei olekaan minusta, vaan miehestäni. Minun tehtäväni on tukea miestäni siinä, mitä Jumala miehelleni on tarkoittanut. Ei tarvitse etsiä, olen jo löytänyt. Päässäni alkoi selventymään monikin asia ja uskon/ toivon, että tulevaisuudessa voi olla jotain, millä on suurempaakin tarkoitusta meille kahdelle, Jumalan työssä.
Joskus pelottaa. Ajattelen ajoittain, että olen saanut elämältä kaiken mitä olen pyytänyt. Muistutan itseäni, että olen joutunut kokemaan elämässä paljon pahaa, hyvä ja paha varmasti täytyy olla jossain balanssissa. Ei ihmiselle voi tapahtua pelkkää hyvää tai pelkkää pahaa. Koen vain kaikesta pahasta huolimatta etten ole ansainnut tätä kaikkea hyvää. Että minun pitäisi maksaa Jumalalle jotenkin, tekemällä jotain. Tuttu tunne varmaan joillekin ainakin?
Vaikka toki tähän pitää taas sanoa, ettei Jumala pidä velkakirjaa.
Olen matkalla. Olen oppimassa elämässä tärkeitä asioita, asioita, joiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Olen elämän koulussa, mutta myös Elävän Jumalan koulussa.
Miksi nyt ymmärsin, tai luulen ymmärtäneeni jotain tulevasta? Kerroin miehelleni ajatuksista, jotka salaman lailla sinkoilivat mieleeni silittäessäni pyykkiä ja mieheni sanoi vain vakaasti: "Kyllä tuo minulle sopisi."
Ajatukset tulivat ihan puskista... vai tulivatko kuitenkaan? Emmekö ole matkan varrella useista eri osa-alueista- näistä ajatuksista puhuneet, nyt ne vain saivat irrallisten palasten sijasta oikean muodon. Kauniin muodon.
Olemmeko kypsiä ajatukselle, toteuttaa ne ajatukset tulevaisuudessa? Ei vielä, ei pitkään aikaan, mutta tulevaisuudessa?
Ehkä jossain odottaa seurakunta kahta ihmistä tulevaisuudessa, seurakunta, joka olisi juuri sellainen josta olemme haaveilleet. Ehkä en ole löytänyt seurakuntaa itselleni vielä, sillä sellainen odottaa minuakin jossain valmiina, sellainen, jonka koen omakseni. Nyt toivon, ettei kyse olisi haaveesta, vaan Jumalan tarkoittamasta työstä. Aika näyttää, onko ajatus Jumalasta vai minusta. Jos ajatus on Jumalasta, kaikki toteutuu, jos minusta, se kuivuu kokoon omaan mahdottomuuteensa.
Jumalalle taas mikään ei ole mahdotonta.
Siunattua syksyn alkua kaikille!
