keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Eheytyminen

En oikein edes tiedä, miten tämän aloittaisin. Jos sanon näin, tämä kuulostaa kovin itsekkäältä, jos sanon noin, kuulostaa kaikki masentavalta. Mitä siis sanoa? Pitäisikö odottaa, että saa jäsenneltyä kaiken edes kutakuinkin järkevään muotoon... vai pitäisikö vain antaa virran viedä?

Olen kai aina pelännyt tietyllä tavalla kasvojeni menetystä. En tarkoita niin, ettenkö osaisi nauraa itselleni tai että minua varsinaisesti pidettäisiin tyhmänä- ihmisten mielipiteellä ei sinänsä tuossa suhteessa edes ole merkitystä... Uskottavuuden puutetta. Sitä se kai on, pelkoni.

Yksi maailman tärkeimmistä asioista oikeudenmukaisuuden lisäksi minulle on rehellisyys. Nuorenakin, vaikka hölmöilin, tunnustin hölmöyteni rehellisesti, jos sitä kysyttiin. Aina kuitenkin toivoin, ettei uskottavuuteni särkyisi tai siitä kärsisi.

Minun on vaikea kertoa uskon ihmeellisistä puolista, sillä olen paitsi tunneihminen, myös järki-ihminen. En tarkoita nyt älykkyyttä yhdellä tietyllä osa-alueella -matemaattikkoa minusta ei saisi- vaan tarkoitan sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Kaiken lokeroivaa ja selittelevää maalaisjärkeä.

Järki on hyvä asia. Erinomainen. Sitä tarvitaan, että saisi elämänsä elettyä ilman jatkuvaa ylimääräistä draamaa tai epäonnistumisia arjessa. Nostan maalaisjärjen korkealle arvomaailmassani, vaikka toisaalta... se yhdessä tiedejärjen kanssa sotii kaikkea sitä vastaan, mitä usko minulle edustaa ja mitä olen uskossani saanut kokea.

Järjestä ja kyvystäni jäsentää tunteitani (mikä on äärimmäisen tärkeä taito tunneihmiselle) huolimatta olen monen muun tavoin "rikkinäinen nukke". Muiden tavoin minullakin on "kotkotukseni" ja elän varmasti useassa asiassa "rajalla".
Jos kertoisin uskoville ystävilleni, mitä kaikkea olen suunnitellut, minut luultavasti ristiinnaulittaisiin. Ihan oikeasti vietäisiin kukkulalle ja naulattaisiin kiinni ristiin.

Mietin siis, että koska en voi olla mieliksi, vaikka ehkä haluaisinkin (kiltin tytön syndrooma), tarvitsen tehdä asioita, että eheytyisin, rankaiseeko Jumala minua niistä? Ehkä jotkut ovat oikeassa? Ehkä "oikea uskovainen" ei tee sitä kaikkea, mitä minä teen... mutta mitä on oikea usko? Jos oikein mietin asiaa, minulle olisi ehkä pitänyt tehdä lobotomia, että voisin olla synnitön ja puhdas.

En ole koskaan syyttänyt Jumalaa mistään. En vedonnut aiemmin asioihin, mitä joskus on tapahtunut, mutta nyt teen niin. Ehkä vain puolitosissani, mutta kuitenkin: Ehkä syy kaikkeen löytyy lapsuudestani?
Entä sen vaikutus minuun? Ne huonot opettajat, joita en saanut myöskään valita? Minun piti pärjätä yksin. Tein parhaani, näin jälkikäteen ajateltuna. Sen ainoan parhaan, jonka osasin. Olin myös välinpitämätön itseäni kohtaan, mutta se ei ole ihme, kaiken sen jälkeen, mitä olen kokenut.
Joskus tuntuu, että elämä oli sarja onnettomia tapahtumia ja vastoinkäymisiä.

Jumala antoi minut juuri siihen perheeseen, jossa olin. Se jätti minuun jälkeni ja sitten vähän vanhempana tein (huonoja) valintoja, mutta niistäkin pitää maksaa. Eheytyäkseen.

Psykologiselta kannalta katsottuna jokin minussa "rikkoutui" jo lapsena. Sieltähän kaikki lähtee. Jumala valitsi minulle perheen, jonka epävarmuus murensi minua ja aikuisikäni olen eheyttänyt sitä lasta. Aika hyvin mielestäni olen onnistunutkin.
Moni ulkopuolinen ei varmasti kategorioisi minua "rikkinäiseksi", enkä varmasti sellainen olekaan lääketieteellisessä merkityksessä. Olen onnellinen, osaan ratkaista ongelmia, pärjään elämässäni... mutta jos olisin toisenlainen luonteeltani, voisi asia olla toisin. Elämässäni on ollut kaikki katastrofin ainekset. Olen siis pärjännyt hyvin. Ja olen, äsken kirjoittamastani huolimatta edelleen sitä mieltä, että jokainen kantaa vastuun myös itse elämästään ja siitä, miten haluaa selvitä ja miten päättää selvitä. Kukaan ei voi sitä tahtoa elää meille ojentaa, saati sitten sitä tahtoa elää onnellisena. Minulla se tahto on, hyvin vahvana. Silti huonoja hetkiä elämässä on. Silti on arpia, jopa avoimia haavoja.

Jokainen älykäs ihminen tajuaa, ettei elämä ole "silirimpsis ja sillä selvä", kun jostain kriisistä selviää. Vaikka selviäisi kerta toisensa jälkeen. Vaikkei masentuisi, vaikkei murtuisi. Kyllä minäkin muiden tavoin joudun käymään- joskus yhä uudelleen ja uudelleen- asioita lävitse. Hajottamaan, että eheytyisin. Tärkeintä on kai aina ollut tahtoni selvitä, sekä luottamukseni Jumalaan. En vähättele Jumalaa, mutta kerrankin keskityn itsekkäästi itseeni. En myöskään syyttele oikeasti Jumalaa, mutten myöskään vähättele elämän alun merkitystä. En myöskään vaadi Jumalalta avaimia käteen periaatteella valmista onnellista elämää, mutta kerron avoimesti, että minulla on syyni asioihin. Miksi koettelen Jumalan hermoja. Että eheytyisin.

Kun ja Jos kerron joskus tarkemmin tästä, ymmärrätte ehkä paremmin näitä puolinaisia höpinöitäni, että mitä suunnittelen.

Minusta ei varmasti koskaan tule valmista ihmistä. "Valmista". Taistelen varmasti jossain mielessä aina lapsuuden haikujen kanssa. Ymmärrän joka päivä uutta käytöksestäni. Huomaan jostain, että minulla on ollut syyni tähän tai tuohon ja siitä alkaa sen asian eheyttäminen. Tuo eheytyminen on kuitenkin raskas prosessi. Kukapa haluaisi huomata vikoja itsessään tai ajatusmaailmassaan, käytösmalleissaan. Kuin uusi syntymä joka kerta. Koko oma historia pitää nähdä uusin silmin, rakentaa ja kirjoittaa aivoissa uusiksi. Tarvitsen tähän tilaa ja aikaa. Haluan jäsentää pala kerrallaan... aivan kuten luen raamattuakin. Ymmärrän pala kerrallaan sen, mitä eilen en vielä tajunnut.

Ehkäpä olenkin ihminen, joka ei voinut murtua koskaan täysin, koska en olisi saanut palasia takaisin kasaan. Ehkä minun pitää tehdä tätä pala palalta, hajottaa ja eheyttää, ollakseni jonkinlaisessa harmoniassa itseni kanssa kaiken aikaa.

Mitenkä tämä liittyy Metsäkirkon mietintöihin tänään...
Vuosia sitten jätin taakseni ihmisiä, jotka tarvitsin jättää taakseni eheytyäkseni. Sitten jätin taakseni niitä ihmisiä, joiden uskon halunneen kyllä hyvää, mutta joista tarvitsen hengähdystä aina välillä. Nyt tein itsekkään päätöksen jättää internet-seurakuntani ainakin vähäksi aikaa pois elämästäni. Tai, en halua pitää kehenkään heistä yhteyttä. Tarvitsen tämän eheytyäkseni. Kirjoitan kirkkoon selitykseksi tämän heille, jotka tänne eksyvät. Tarvitsen aikaa myös itseeni. Tarvitsen lepoa muiden sairauksilta, tuskilta, epätoivolta, epävarmuudelta. Kamala edes sanoa noin ääneen, enkä tarkoita sitä edes noin, kun sen luen nyt kirjoitettuna, mutta olen niin kauan elänyt muille, ollut aina se yhteyttä pitävä lenkki, etten vain jaksa enää antaa. Kun sitten kukaan ei enää pidä oikein yhteyttä tai siitä tulee sellaista "hyvää päivää kirvesvartta"- tyylistä eimitään...en vain jaksa sitä. Tarvitsen voimaa myös itselleni. Olen ihminen, joka haluaa keskustella henkeviä ja olla uskottava, luottamuksen arvoinen.
Uskottavuuteni kärsii siinä, että en uskalla sanoa asioita ääneen, vaan kirjoitan kymmenen sivun kirjeitä... ei mistään.

Vetäydyn aina välillä siellä luostariini. Aivan kuten täälläkin blogeissa... mittani ihmisiin vain täyttyy. En jaksa teennäisyyttä tai yksipuolisuutta, en jaksa ihmisten kateutta ja välinpitämättömyyttä, en jaksa ihmisen tarjoamaa armoa (sillä Jumala sitä armoa saa jakaa tai olla jakamatta, ei ihminen) tai järkyttävää ylimielisyyttä, kaikenkattavaa täydellisyyttä. Joskus tuntuu, että sitä vaaditaan, mutta usein tuntuu, että sitä vain saan.

Ajatelkaa... Joskus en uskalla edes ääneen sanoa, että mieheni kohtelee minua kuin arvokkainta aarrettaan, että rakkautemme on ihmeellistä ja ihanaa, sillä sekä nettimaailmassa että tuolla realimaailmassa löytyy aina niitä ihmisiä, jotka heittävät epäilyttävän katseen. Minua inhottaa se.

Enkö minä heidän mielestään ole suuren rakkauden arvoinen? Eikö mies voi olla hyvä, uskollinen ja rakkautta täynnä? Pitääkö kaikesta löytää aina... AINA negatiivinen puoli?

Samoin koen uskoni kanssa. Kun esitän mielipiteitäni, aina on joku hymähtämässä tai katsomassa epäilevästi, piikittelemässä tai kirjoittamassa yksityisesti, miten väärässä olen.
Enkö minä ole Jumalan rakkauden arvoinen? Eikö Jumala voisi ojentaa minullekin sanomaansa? Eikö Jumala voisi käyttää minuakin työssään?

Kyllä, osaan muiden tavoin lainata raamattua. Ei, en halua vääntää Jumalasta mielestäni. Jostain kumman syystä löydän kuitenkin aina sanoman armosta ja rakkaudesta... suuresta armosta meitä epätäydellisiä kohtaan.

"Taivaaseen mennään suhteilla; jos sinne mentäisiin
ansioiden mukaan, jäisitte te portin taakse ja
koiranne päästettäisiin sisään"
 

-Mark Twain- 

Toistaiseksi ainakin olen ajatellut, että vaikka Jumalan hermoja koettelenkin, on suhteemme kuitenkin kunnossa. Olen epätäydellinen ja varmasti voisin jättää monta asiaa tekemättä ja tehdä monta asiaa Jumalan lapsena seurakuntani hyväksi, enkä itseni hyväksi, mutta kyetäkseni tähän, minun tarvitsee ensin eheytyä edes niin lähelle ehjää kuin se on mahdollista. Ja siinä Jumala minua auttakoon! 

Sekä itsekkyyteni, jonka olen ottanut nyt sanavarastooni.

Siunausta!