Kansan yhteinen suru

Yleensä välttelen kirjoittelemasta lehtien jo riepottelemista joukkosurmista, yritän näin toimimalla antaa rauhan sureville. Monesti nimittäin on niin, että lehdistö käyttää hyväkseen ihmisten surua ja moni olisi jättänyt sanomatta asioita julkisuudessa, joita sitten surun hämmentämänä tulee sanoneeksi.

Toisaalta ymmärrän ihmisten tiedon tarpeen tällaisissakin asioissa. Meillä on tarve saada joku syy, vastaus kysymykseen "miksi", monesti emme saa omaa rauhaa asialta, ennenkuin jokin vastaus meille on annettu.

Uutisilta ei voi välttyäkään, vaikka niin toivoisikin. Joskus ajattelen, että näitä kaameuksia tapahtuu niin paljon, etten halua särkyä muiden surujen takia, kun omatkin suruni ovat vielä iholla... Ja kuitenkin huomaan lukevani uutisia muiden tavoin, ainakin toisella silmällä- karmeudet suorastaan iskevät kasvoille netin avatessani. Huomaan kysyväni itsekin "miksi" ja etsiväni vastauksia, etsiväni lohdutusta joko itselleni tai järkyttävien uutisten asianomaisille. Suru on yhteinen ja yhteisöllisyys itsessään tuo jo hieman lohtua.

Pysähdyin erään kuvan äärelle, valitettavasti en muista kertoa, missä kuvan näin. Ymmärsin vain äkkiä, että jokaisen koko kansaa koskevan suru-uutisen kuullessamme saamme katsoa kuvia, joissa kirkko on täyttynyt järkyttyneistä ja surevista ihmisistä.

Moni ei varmasti edes ajattele asiaa, mutta kirkko tuo lohtua tällaisina hetkinä ja kerää surun yhteen paikkaan. Kirkossa halutaan saada lohtua, saada ehkä vastauksiakin, mutta ennenkaikkea kirkko on monelle kuitenkin viimekädessä se paikka, jossa suru viimeistään kohdataan ja josta lohtua haetaan. Sinne menevät ihmiset, jotka sanovat olevansa ateisteja tai pilkkaavat Jumalaa. Sinne menevät he, jotka eivät edes uskoa ajattele. Kirkossa istuvat he, joita ihminen ei ole osannut lohduttaa, jotka etsivät kysymyksiinsä vastausta ja joiden sielu hakeutuu kuin itsestään kohti Jumalaa, jotain suurempaa, kun ihminen on heikoimmillaan, lohduton ja avuton.

Kirkossa halutaan kuulla, että jostain on saatavilla lohtua. Että surumme on yhteinen, emme ole yksin, emmekä jää yksin. Joku haluaa ehkä kuulla senkin, että on meitä suurempi voima, joka auttaa. Tajutaan elämän hauraus, elämä voi päättyä minä hetkenä hyvänsä, eikä mikään ole kuin ennen ja siitäkin on selvittävä läheisten, ystävien, tuttujen.

Kun kotikadut muuttuvat tuntemattomaksi vaaranpaikaksi, on kirkko turvasatama. Kirkon seinien sisällä saa hetken hengähtää ja kerätä voimiaan. Saa itkeä surut sen seinille ja etsiä lohdutusta. Kirkko on paikka, jossa surun saa tuoda julki ja itkeä voimaa etsien.

Olen ennenkin pysähtynyt näiden "Ihmiset etsivät lohtua kirkosta"- kuvien äärelle. Olen katsonut, kuinka penkeillä istuu epätoivoisia, surujen täyttämiä sieluja tai täysin tyhjiä ihmisiä, eteensä tuijottaen, täysin voimattomana.

Tukea Jumalasta hakien, tiedostamattaan edes sitä.

Voisi ajatella, ettei ilmiö ole mitenkään erikoinen, mutta minusta se nimenomaan kertoo sen, että kuitenkin niin moni on valmis astumaan kirkon suojiin, kun elämä romahtaa. Kun kaikki on mennyt, kun suru on suurin, käännytään Jumalan puoleen, ihan luonnostaan, edes miettimättä omia aatteitaan tai ajatuksiaan Jumalasta.

Rauhaa tai toisenlaista elämää hakiessa sitä voidaan kääntyä mihin uskomussuuntaan tahansa, mutta suurimman surun ja epätoivon, äkillisen järkytyksen edessä ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Onnettomuuksia nähdessään tai niistä kuullessaan, ihmisen katse harhautuu monesti taivaalle tai kuiskataan Jumalaa. Pistetään kädet ristiin ja vajotaan polvilleen. Istutaan kirkon penkille.

Rakkauden Jumala, Pyhän Henkesi kautta olet aina läsnä. Sinun läsnäolosi on näkymätöntä, mutta elät sielussamme silloinkin kun emme ole siitä tietoisia.

                        (Veli Roger) 

Rukoilen lohtua tähänkin koko kansan yhteiseen suruun. Rukoilen lohtua surmaajan vanhemmille ja sukulaisille, ystäville ja apua surmaajalle. Rukoilen lohtua surmattujen läheisille, ystäville ja koko yhteisölle, jota suru on koskettanut. Rukoilen lohtua heille, joiden sydän on tuhansina sirpaleina.

Anteeksiantoon ihmisillä pitkä matka, mutta ihmisen itsensä kannalta sekin on tarpeellinen prosessi. Viha syö meidän voimamme ja tekee meistä entistä hauraampia. Tiedän tämän, olen käynyt itse kaiken lävitse. En siis puhu vain koristeellisia sanoja, vaan puhun sydämeni kivusta, tuskasta ja anteeksiannosta, josta paraneminen voi alkaa. Yhä matkalla...

On äärimmäisen surullista, että mitään tällaista tapahtuu. Vastauksia emme välttämättä koskaan kysymyksiimme saa.
Surullisinta on, ettei näistä yhdestäkään Suomea ravistaneesta joukkomurhista ole opittu mitään. Ihminen kulkee yhä kovempaa kohti yksilöllisyyttä ja itsekkyyttä. Siinä pieni ihminen jää jalkoihin, haavoittuu ja hajoaa lopulta palasiksi.
Yksikään ehjä ihminen ei tapa toistaan, ei tee järjettömiä tekoja, huuda huomiota ja apua tappamalla huvikseen. Olemme kaikki vastuussa toisistamme ja kirkkokin yrittää tämän vastuunsa surussa kantaa. Miten on sinun laitasi? Onko sinulla lohduttava syli, anteeksiantava sielu ja tarpeeksi yhteisölisyyttä jakaaksesi sitä, mitä ihmiset toisiltaan haluavat ja janoavat: hyväksyntää ja rakkautta.

Jumalalla on.

Herra kädelläsi

Kasvun paikka

Kasvun paikka.

Olen ollut hiljakseen tässä blogissa, sillä käyn yhä lävitse... tai siis olen käymättä lävitse asioita. Odotan, että tämä taimi nousisi roudasta vihdoin maan pinnalle, uuteen kasvuun.

Mieheni on piakkoin lähdössä tutustumaan kristilliseen moottoripyöräkerhoon. Hän löysi viimein sellaisen seurakunnan, joka kiinnostaisi oikeasti. Sellaisen, jonka tunsi omakseen, ainakin lukemansa kautta.

Tuossa pääsisi tekemään tien päällä kristillistä työtä, mutta mieheni on vielä aika raakile, mitä uskonnolliseen ulosantiin tulee. Hänen on minuakin vaikeampi puhua uskosta ääneen.

Olen kuitenkin iloinen, että mieheni kaipaa seurakuntaa ja haluaa kuulua kristilliseen yhteisöön.

Entäpä minä?

Mieheni pyysi minua mukaan matkalle, joka kestää useamman päivän. Alkuun olin innoissani lähdössä pyörän kyytiin, mutta koirien ja lasten asioitten järjesteleminen olisi liian hankalaa ja kallistakin. Matka tuli lisäksi aika nurkan takaa, joten en varmaan olisi saanutkaan ketään tänne.

Toisekseen, naisia ei moottoripyöräkerhoissa juurikaan ole, eikä tämä seurakunta ole sinänsä se, mitä itse olen ajatellut.

Mitäpä sitten olen ajatellut?

Ei aavistustakaan. Kun astun siihen kirkkoon, johon haluan pysyvän penkkini laittaa, tiedän kyllä olevani silloin omassa seurakunnassani. Vielä ei mikään tunnu oikealta.

Tuntuuko sitten koskaan? En tiedä.

Rukoilen yhä varmuutta sille mitä teen. Olen matkalla, ei minulla ole aikaa pysähtyä? Juuri nyt seison kyllä keskellä risteystä, tiedän mihin suuntaan jatkan, mutta haluan hengähtää hetken. Tuntuu vain, että kaikilla muilla on niin kovin valmiiksi käsikirjoitettu uskonpolkukin, minun vain on yhtä haparointia. Ei karttaa, ei käsikirjoitusta. Ei edes seurakuntaa.

Onneksi vierellä kulkee Hän.