Hiljaiselooni täällä ei ole mitään erityistä syytä. Unohdin myös toisen blogini pitkäksi aikaa- tosin en näin pitkäksi. Olen kyllä ajatellut kirjoittaa ajoittain, mutta ajatukseksi se on vain jäänyt.
Paljon on tapahtunut. Jos joku on toista blogiani seurannut, on todennut että asumme kahdessa maassa nykyisin.
Helppoa tämä ei ole kaiken aikaa ollut, mutta sopeutuminen on noin ylipäätään minulle, meille tärkeä sana. Ja kun tietää ettei tämä kestä montaa vuotta, kestämme. Ja kaikellahan on syynsä, uskon että tie jota kuljemme, on siunauksin peitelty. Joskus se tie vaatii vaikeitakin ratkaisuja, mutta ilman niitä ratkaisuja tapahtumat voisivat olla katastrofaalisia. Rukoilimme tiettyjä asioita ja vastaus oli tällainen.
Näiden muutosten lisäksi miehen suvun puolelta kuolema on käynyt useasti vierailulla. Vuosi on ollut siis monessa mielessä tavallaan raskas, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös paljon iloa ja onnea vuoteen on mahtunut.
Muutokset asuinpaikassa keskemmälle Eurooppaan saivat aikaan saman kuin viimeksi. Kun olen Ranskassa, tunnen olevani lähempänä Jumalaa. Hassua, tiedän. Mutta se liittyy yleiseen ilmapiiriin, kirkkojen aukioloon ja ihmisten ja Jumalan kunnioitukseen. Pohjola on tässä suhteessa uskoa tai uskonnollisuutta karsiva paikka. Uskovana tällä kulkee omaa polkuaan hiljaisena ja tasapaksuna. Tai minä kuljen. En osaa mennä edes kirkkoon. Eivätkä ne ole edes auki kun niin haluaisin tehdä.
Nyt varmasti järkytän jotakuta, mutta olemme mieheni kanssa miettineet kirkon vaihtoa jo kymmenisen vuotta. Luterilainen kirkko ei anna minulle mitään, enkä minä sille. Olenkin alkanut hiljalleen lukemaan läksyjäni Katolisesta kirkosta. Tiedän että kirkon vaihtaminen näin päin on raskas ja pitkä prosessi, mutta koen olevani siihen valmis nyt.
Uskon vaihtamisesta siis ei ole kyse. Olen kai monessa suhteessa ollutkin katolinen aina. On minulla ristiriitani senkin kirkon kanssa, mutta koen kuitenkin Katolisen kirkon olevan enemmän Jumalan asialla kuin Luterilaisen kirkon, joka sanoo nykyään kaikkeen että "ihan sama".
Kirkolla pitäisi olla vahva suunta, vahva sanoma ja sen tulisi pitää kiinni siitä sanomasta. Ihan sama ja kaikki on sallittua ja sopivaa.. ei vain sovi minun käsitykseeni kirkon roolista.
Ja ei, en puhu nyt homoista. Puhun kirkon moraalista. Minun sydämeni on avoin kaikille ihmisille eikä mikään kirkko kehoita omasta mielestäni kääntymään tätä ajatusta vastaan. Kirkon rooli on paljon muutakin kuin tapetilla ollut vihkikysymys. Minusta Evankelinen kirkko on unohtanut omat jäsenensä ja ottaa huomioon vain nimenomaan ne, jotka eivät jäseniksi edes halua.
En tokikaan tiedä hyväksytäänkö minua koskaan Katolisen kirkon jäseneksi. Ja prosessi kuten sanoin, tulee olemaan pitkä. Mutta sitä kohti kuitenkin kuljen. Vakaasti, varmana. Kyllä kymmenen vuotta on jo ihan hyvä harkinta-aika.
Siunausta. Yritän palata useammin tännekin <3
