Minua koskettaa ihmisten halu auttaa. Yritän itsekin auttaa ihmisiä ja eläimiä, liikutun syvästi muiden kovista kohtaloista ja sydämeni suorastaan sulaa kärsimystä nähdessäni. En voi ymmärtää, miten joku kävelee apua tarvitsevan ohitse...
Miettiessäni asiaa tajusin kuitenkin, että saatan itsekin tehdä näin jatkuvasti.
Olen jossain vaiheessa aikuisuuttani kyynistynyt, alkanut ajattelemaan ettei tämä aika ole kovinkaan hyvä ihmiselle. Olen ajatellut, että ihmiset ovat kylmiä ja etäisiä, vailla empatiaa, vailla rakkautta. Olen pettynyt ihmisiin, olen joskus pahoittanut mieleni ystäviksi luulemieni ihmisten takia. Olin haavoilla ja otin ihmisiin etäisyyttä. Olen pitänyt lähelläni vain- no, lähimmät. Siis oikeasti lähellä. Olen sulkenut oven maailman ja itseni väliltä, sulkenut oven niiden kylmien ihmisten ja itseni väliltä. Ja koska en ole tiennyt, kehen voi luottaa ja kehen ei, ja kuka on hyvä ja kuka ei, olen varmuuden vuoksi kurkkinut vain ovisilmästä kaikkia muitakin. Auttanut syleilyetäisyydeltä tai sitten tarpeeksi kaukaa, ja kuvitellut sen riittävän.
Olen luullut sen riittävän, että sydämestäni kysyn, mitä muille kuuluu. Että olen ollut huolissani, antanut tarvitseville tai rukoillut jonkun puolesta.
Vasta nyt tajusin, että olen tehnyt kuitenkin juuri sen mitä hekin joita syyttäen katson: sulkenut muut pois, kääriytynyt itseeni ja rakkaiden syleilyyn ja ajatellut etten halua muita elämääni. En ole halunnut elämääni ihmisiä jotka vaativat, ovat itsekkäitä, ottavat mutta eivät anna mitään. Mutta en ole myöskään halunnut kovin lähelle ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin vaikka ihanilta vaikuttaisivatkin. Ja, enhän voi tuntea uusia ihmisiä kovin hyvin koska pidän heidät kaukana, tavalla tai toisella. Kierrän kehää...
Minusta hyvät tavat ovat itsestäänselvyys. Mutta joka kerta kun vaihdan kuulumisia naapureiden kanssa, pelkään että tulee tilanne jossa minun pitäisi kutsua heidät kylään tai hyväksyä heidän kutsunsa. Haluan pitää välit suurimpaan osaan ihmisistä kohteliaina, mutta mitäänsanomattomina.
Sitä voi kuvitella tehneensä hyviä tekoja ja eläneensä kristillisesti,
mutta helpointahan on huomioida ne, jotka ovat lähimmäisinä tarpeeksi
kaukana, tai tarpeeksi lähellä. Lähimmäinen on kuitenkin myös se, jonka
ohitse saatat kävellä päivittäin, joka haluaa jutella kanssasi lasten
koulussa, jonka tapaat blogissa, rappukäytävässä, työpaikalla,
päiväkodissa, koulussa...
Ymmärränhän minä, että kyse on itsensä suojelusta. Muutos itsessäni ja luottamus muihin eivät varmaan tapahdu hetkessä, mutta tiedostaminen lisää ymmärrystä ja ymmärrys lisää tekoja. Ihmisen onnellisuus on myös siitä kiinni miten arvomaailma ja teot kohtaavat. Jompaa kumpaa pitää hioa, jos niiden välillä on ristiriita. Itselleni arvomaailmani on se miten haluan elää. Pitää vain poistaa ovesta ne lukuisat lukot joita olen asentanut heitä varten, jotka saattaisivat joskus minua satuttaa. Olen valmis tähän, lukko kerrallaan. Tämä kirjoitus on yksi poistamistani lukoista.
Uskon, että olen jonain päivänä monien mukavien uusien ihmisten ympäröimä. En ajattele että he vain vaativat aikaani tai energiaani, vaan että he antavat minulle paljon energiaa ja aikaansa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä kiitollinen niistä ihmisistä jotka haluavat ystävyyttän tai ystävällisyyttään minulle antaa. Minä vain pelkään. Lukot ovat turvallisia, mutta yhtä lailla ne erottavat minut maailmasta kuin maailman minusta. Tätä en ole tajunnut.
Siunausta jouluunne
Herra, meidän Jumalamme.
Me kiitämme sinua
uutta luovasta Sanastasi,
Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta.
Herättäköön hän meidät kuolleista,
niin että koko elämämme ylistää sinua.
Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja,
jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
(Kirkkokäsikirja II)
