*Uskonsotia pitävät hengissä ihmiset, jotka ovat epävarmoja omasta uskonnostaan tai uskostaan
En ole kuullut yhdenkään katolilaisen haukkuvan luterilaisia, kuten luterilaiset haukkuvat katolisia. Katolilaisilla on oma vahva uskonsa kirkkoonsa, luterilaisilla ei. Luther ei synnyttänyt sitä kirkkoa, joka meillä luterilaisilla tällä hetkellä on. Katolilaiset keskittyvät omaan elämäänsä ja omaan kirkkoonsa, luterilaiset keskittyvät kaivelemaan toisten elämää ja toisten kirkkoa. Miksi? Koska monikaan luterilainen ei halua nähdä katolisessa kirkossa muuta kuin sen mitä meille lapsuudessa on kerrottu tai ne räikeimmät asiat kirkosta.
*Katolisessa kirkossa on paljon uskoa, toivoa ja rakkautta
Jotkut katolilaiset ovat tällä hetkellä hämmentyneitä. He näkevät kirkossaan paljon eripuraa, uudistuksia pelätään tai toivotaan. Itse näkisin että on ensinnäkin erittäin hyvä että väärinkäytökset tai rikokset tulevat julki, näin voidaan puhdistaa kirkkoa. Kaikki kirkon johtohenkilöt eivät ole hyviä ihmisiä, kaikki heistä eivät usko Jumalaan ja osa heistä on juuri sellaisia rikollisia mistä me luterilaiset puhummekin. Mutta huomio! JOTKUT heistä ovat rikollisia ja väärintekijöitä, eivät kaikki tai koko katolinen kirkko.
Kuuntelin erästä katolilaista hieman hämmentyneenä viime viikolla. Hän oli peloissaan tulevasta, pelkäsi kirkon kahtia jakautumista ja puhui katolilaisten huonosta nykytilasta. Kun minä taas astun katoliseen kirkkoon, näen siellä paljon uskoa, tunnen ilmassa paljon rakkautta ja koen toivon rukouksissani. Minun on niin hyvä istua siellä kirkon penkissä, katsella ympärilleni ja kuunnella pappia ja kirkkokansaa. Tuntuu hyvältä polvistua Jumalan edessä ja nähdä miten ihmiset luottavat siihen mitä meille on raamatun kautta kerrottu. En koskaan ole päässyt luterilaisessa kirkossa samaan hyvään oloon, en ole kokenut samaa yhteisöllisyyttä tai nähnyt ihmisten silmissä sitä hymyä, jonka usko, toivo ja rakkaus synnyttävät. Enkä ole nähnyt luterilaisissa sitä katumusta jonka omat teot synnyttävät, enkä sitä iloa, jonka armo synnyttää ihmisissä.
Epäilemättä tätä kaikkea löytyy molemmista kirkoista. Puhun kuitenkin nyt omasta sisäisestä kokemuksestani, ja se on se mikä minulle itselleni merkitsee kirkkoa valitessani. Vaikkei minusta koskaan tulisi katolista, ei mikään saa minua pysymään heidän kirkostansa pois. Minulle sopii paremmin uskon näkyminen ja sen ääneen tunnustaminen, kuin asian piilottelu.
* Papit
Paljon on tullut mietittyä erilaisia pappeja viime aikoina. Niin luterilaisia kuin katolisia pappeja, heidän erojaan ja sitä, miten maailman muuttuminen mahtaa vaikuttaa tahtoon ryhtyä papiksi.
Tapasin täällä Tukholmassakin papin, meillä oli oikein mielenkiintoinen keskustelu- yli tunnin kävimme läpi messun ensimmäistä osaa ja siinä sivussa muitakin asioita. Sain vastauksia, mutta myös kysymyksiä heräsi. Ja mikä hauskinta, tämä saksalainen pappi on viettänyt pari vuotta siinä kaupungissa (opiskelemassa papiksi tai toimi jo valmiina pappina, meni vähän ohitse kumpi oli), jossa mekin kävimme luostarin kirkossa. Luostari oli siis meille molemmille hyvinkin tuttu ja se rikkoi niin sanotusti jään alkuun :)
Kaikille siunausta päiväänne!
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
tiistai 3. marraskuuta 2015
Tällä viikolla...
... olen miettinyt, missä paratiisi on nyt?
Sehän ei ole sama kuin taivas, eihän? Onko se jossain piilossa, onko sille tulevaisuudessa vielä käyttöä? Ovatko ne tärkeät puut vielä siellä?
... olen miettinyt, mihin meitä ihmisiä tarvitaan? Miksi Jumala loi ihmisen?
Onko ihminen tärkeä ja miksi? Meitä opetetaan olemaan korottamatta itseämme, mutta palvelemaan ja auttamaan muita. Ovatko muut tärkeitä, mutten minä? Mitä tarkoittaa "rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi"? Entä jos ei rakasta itseään?
Eli meidän kuuluu rakastaa itseämme, muttei kuitenkaan olla itsekeskeisiä. Miten minusta tuntuu yleensä kuitenkin siltä, että nämä kaksi asiaa valitettavasti liittyvät toisiinsa...
Tämähän (ihmisen elämä maan päällä) ei varsinaisesti ole ollut mikään menestystarina näin äkkiseltään mietittynä, ja mitä enemmän uutisia seuraan, sen enemmän epäonnistuneemmalta maailma vaikuttaa.
Miten pettynyt Jumala onkaan mahtanut olla ihmiseen jo heti alkuun. Ja kuinka vaikeata yhä useammalle on uskoa Jumalaan nykymaailmassa.
Itselleni maailman kokemuksissa on järkeäkin ja joiltain osin selvä kuvio- mutta minä uskonkin Jumalaan. Vain alkuasetelma aiheuttaa itselleni hämmennystä.. no joo, ja jotkut asiat siinä välissäkin... ja loppua en vielä halua edes sen tarkemmin miettiä. Ilmestyskirja on pelottava(kin, vaikkakin myös täynnä toivoa ja lohtua.)
... olen miettinyt mitä tarkoittavat ne "monta huonetta" joita Jeesus meni ihmisille valmistamaan.
Olen nuoruudessani ohittanut useat raamatun lauseet ja kertomukset sellaisena luonnollisena osana totuutta, mitään oikein kummemmin miettimättä. Se nyt vaan on näin, Piste. Nyt aikuisena pääni on välillä "räjähtää" kaikesta mitä raamattu pitää sisällään: kaikesta siitä mitä luulen ymmärtäneeni ja kaikesta siitä mitä olen alkanut miettimään tarkemmin, mitä en ymmärräkään mutta toivoisin ymmärtäväni. Tiedonjanoni on valtava.
... olen miettinyt, että koska ajattelen asioita ihmisen järjellä, kuinka paljon on olemassa sellaisia asioita joita en edes osaa pohtia?
Se mikä meistä tuntuu järjettömältä, johtuu ehkä vain aivokapasiteetistamme tai siis sen vähäisyydestä? Entä jos kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää tai miten käsitämme asiat? Mitä jos Jumalan salaisuudet ovatkin koko ajan läsnä, emme vain osaa niitä havannoida tai osaa edes miettiä asioita niin monimutkaisesti, että ne näyttäytyisivät yksinkertaisina meille? En siis kyseenalaista sitä mitä meille opetetaan, uskon kirkon sanomaan täysin ja koko sydämestäni- mutta ehkä ajattelemme asioita liian yksinkertaisesti, liian ihmismäisesti? Inhimillistämme Jumalan?
Älkää kysykö. Olen aina rakastanut venyttää ajatuksia, muiden ja omiani. Minusta se ettei joku usko Jumalaan, on ihmisen kapea-alaista ajattelukykyä, mutta ymmärrän kyllä miksi jonkun on vaikea uskoa Jumalaan. Minä näen edessäni samat perusteet kuin hekin, mutta näen myös sen toisen mahdollisuuden ja itselleni se mahdollisuus on totuus.
... olen sopinut papin kanssa tapaamisesta täällä Tukholmassakin.
Minun pappini (saanko kutsua näin Pariisissa olevaa pappia vaikkei hän ole minun pappini, olen yhä luterilainen...) kehoitti juttelemaan katolisen kirkon asioista myös muiden kuin "opettajani" kanssa. Viime sunnuntaina sain viimein messun jälkeen suuni auki. Tosin pappi ei meinannut ymmärtää mitä siinä höpötin, kun hermostuksissani osoitin kirkkoa, että haluan tietää lisää messuun liittyvistä asioista, mitä kirkossa tapahtuu. Saimme kuitenkin sovittua että sovimme tapaamisen e-mailissa ja nyt se on sovittu.
Katolilaiset eivät ehkä ajattele sitä, että me luterilaiset toimimme kirkossa melko eri tavoin kuin he. Kun lapsi syntyy katoliseen perheeseen, hän tottuu käymään kirkossa ja näkee mitä siellä tapahtuu. Ja kun lapsi kasvaa, alkaa hän kyselemään miksi tehdään näin tai miksi toimitaan noin ja saa vastaukset vanhemmiltaan. Minä olen kuin tämä lapsi nyt. En halua vain matkia, vaan haluan tietää miksi. Kun kyselen asiaa muilta katolilaisilta, he joko kehottavat "matkimaan" tai eivät oikein itsekään tunnu ymmärtävän kaikkea. Papin luulisi osaavan selittää minulle nekin asiat mitä tapahtuu pään sisällä. Osaan kyllä polvistua oikeassa kohdassa, mutta en tiedä mitä kaikkea siihen hetkeen liittyy.
... olen miettinyt sanaa. Sana tuli lihaksi... Nyt Jeesus istuu Jumalan vierellä, palasi takaisin taivaaseen. Onko hän palannut takaisin sanaksi, vai onko jäljellä enää ihmisyyttä?
Jättikö Jeesus taakseen sen mitä maan päällä oli? Miltä Jeesuksesta tuntui olla ihminen kaiken sen tiedon kanssa mikä hänellä ihmisenä oli, kun samaan aikaan hän kuitenkin oli myös osa Pyhää Kolminaisuutta... ja kuitenkin ehkä hän koki myös sen miten yksinkertaisesti me ajattelemme? Ymmärtääkö Jumala meitä nyt paremmin? Vai oliko Jeesus ihminen vain ulkonaisesti? Ei kai, sillä saihan paholainenkin kiusata Jeesusta autiomaassa.
Jeesus myös sanoi että vain Jumalalla on tieto kaikesta- eli siis myöskään Jeesus ei tiennyt kaikkea, eikä nähnyt tulevaa?
Miksi Jeesus sanoi ristillä, että Isä oli hänet hylännyt? Tämä on asia jota olen miettinyt jo lapsesta. Ja kuitenkin hän sanoi myös, että tehtävä oli täytetty. Mitä Jeesus tarkoitti hylkäämisellä? Tarkoittiko hän, että joutui kokemaan tuon hetken yksin, ihmisenä, ja siksi ihmisenä myös koki tulleensa hylätyksi? Että ainoastaan näin Jumalan tarkoittama uhraus tulisi täytettyä?
Olen monesti itkenyt kirkossa katsellessani ristiinnaulittua Jeesusta, niin kamalalta tuntuu olla vastuussa siitä teosta. Minä en ihmisenä ja äitinä olisi voinut lähettää lastani kuolemaan ihmiskunnan puolesta. Jotain arvokasta me siis olemme, koska Luojamme näin teki. Tästä palaammekin alkuun: miksi olemme tärkeitä?
(Toisaalta, palatakseni tuohon lapsen kuolemaan ihmiskunnan puolesta... mitä toivoa olisi silloin lapsella jos ihmiskunta kuitenkin menehtyisi... kamala ajatus!)
... ja vielä lopuksi: olen miettinyt katolilaisuutta paljon. Hyvin paljon.
Olen tullut siihen pisteesteen "tutkimuksissani", ettei takaisin paluuta ole. Olen ylittänyt jonkin rajan ajatuksissani. Vaikkei minusta tulisi koskaan katolilaista, en voi enää elää kuten ennen. En ole enää luterilainen ajatuksiltani.
Koen, että koska tiedän nyt enemmän erilaisista asioista, on minulla myös enemmän "vastuuta" uskostani ja siihen liittyvistä asioista. Lähtiessäni tähän "prosessiin", en ehkä ihan ymmärtänyt kuinka se tulee muuttamaan minua ja ajatusmaailmaani. Älkää käsittäkö väärin, olen siis yhä minä vikoineni päivineni ja myös hyvine puolineni, mutta tieto on syventänyt uskoani entisestään. Olen lukenut todella paljon uskonnoista ja Jumalasta, miettinyt asioita pääni kipeäksi ja saanut varmuuden sille, että olen sillä tiellä jolla haluan ollakin. Minua ei siis ole "aivopesty", vaan olen saanut vastauksia moniin kysymyksiini. (En tokikaan kaikkiin, siihen katolinenkaan kirkko ei pysty... ha ha.)
Siinä missä meillä luterilaisilla on vähän sellainen "High Five"- suhde Jeesukseen, on katolilaisilla syvä kunnioitus, Jeesuksen edessä polvistutaan yhä ja minusta se tuntuu hyvältä. Kun ja jos nostamme itsemme Jeesuksen tasolle saman arvoisiksi hänen kanssaan (kuten luterilaiset mielestäni jo tekevät), emme ole enää uskon ytimessä.
Katolilaiset osaavat kyllä olla rentoja (toisin kuin luullaan, minäkin yllätyin!), yhteisö on voimavara ja kirkko on riippuvainen sen jäsenistä.
Papit eivät saa palkkaa vaan kirkon toiminta on kiinni niistä ihmisistä, joille Jumalan kutsu on yhä tärkeä. En tiedä kirkon kehitystä tässä mielessä, mutta uskon että tässä muutamien satojen vuosien aikana on yhä pienempi määrä ihmisiä vastaamassa tähän kutsuun. Aika muuttuu ja ihminen itsekeskeistyy.
Katolisessa kirkossa kaikki toimii melko pitkälle vapaaehtoisin voimin ja ne jotka vapaaehtoisina toimivat, tekevät sen hymysuin. On siivousryhmää, on messussa auttavia ihmisiä, on kirkon huollosta vastaavia vapaaehtoisia ja ihmisiä, jotka antavat rahaa tähän kaikkeen.
Luterilainen kirkko taas ei ole riippuvainen enää mistään. Se pyörii valtion tuella vaikkei ihmisiä tulisi kirkkoon ollenkaan. Pappien palkka on todella hyvä ja perheellisinä heidän ajatuksensa voivat olla enemmän omassa maallisessa maaimassaan kuin katolilaisten virkaveljiensä. Eläkkeelle suht nuorena jäätyään luterilainen pappi saattaa jättää kirkon, sen ihmiset ja uskon taaksensa... en usko että tämä toteutuu kovinkaan samanlaisena katolisten pappien kohdalla. Pariisissa toimivan papin eläkeikä (luterilaisittain) on mennyt jo jonkin aikaa sitten ohitse.
Itse koen että luterilainen kirkko kuuntelee liian paljon heitä jotka eivät edes kirkon jäseniä ole, kirkko on unohtanut miksi se on olemassa. Kirkon tehtävä on tukea ihmisten hengellistä elämää, ei mukautua ateistien ajatuksiin. Monet luterilaiset uskovat jo, että ihmisen laki tai mielipiteet ja Jumalan laki ovat yhtä, mutta näinhän se ei ole. Jokaisella on vapaus valita ja tätä vapautta minä kunnioitan, siksi olen itse lähdössä luterilaisesta kirkosta pois. (Pääsin sitten katoliseen kirkkoon jäseneksi tai en.) En pelkästään siksi että haluan itse muualle, vaan siksi etten voi olla näin eri mieltä tärkeistä eroavaisuuksista ja jäädä kirkkoon jossa mielipiteitäni ei kaivata. Minä en usko enää luterilaisuuteen.
On ollut erittäin raskas päätös jättäytyä "irtolaiseksi" ja kerään rohkeutta toteuttaa tämän päätöksen. Siinä voi hetki mennä, olen aina halunnut olla osa kirkkoa.
Tuli taas pitkästi tarinaa, olen pahoillani. Pitäisi varmaan päivitellä blogia useammin ja ottaa vain muutama asia käsiteltäväksi kerrallaan.
Mutta näin tänään. Tämä on niin minua, sitä ajatuksenvirtaaparhaimmillaan pahimmillaan.
Siunausta!
Sehän ei ole sama kuin taivas, eihän? Onko se jossain piilossa, onko sille tulevaisuudessa vielä käyttöä? Ovatko ne tärkeät puut vielä siellä?
... olen miettinyt, mihin meitä ihmisiä tarvitaan? Miksi Jumala loi ihmisen?
Onko ihminen tärkeä ja miksi? Meitä opetetaan olemaan korottamatta itseämme, mutta palvelemaan ja auttamaan muita. Ovatko muut tärkeitä, mutten minä? Mitä tarkoittaa "rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi"? Entä jos ei rakasta itseään?
Eli meidän kuuluu rakastaa itseämme, muttei kuitenkaan olla itsekeskeisiä. Miten minusta tuntuu yleensä kuitenkin siltä, että nämä kaksi asiaa valitettavasti liittyvät toisiinsa...
Tämähän (ihmisen elämä maan päällä) ei varsinaisesti ole ollut mikään menestystarina näin äkkiseltään mietittynä, ja mitä enemmän uutisia seuraan, sen enemmän epäonnistuneemmalta maailma vaikuttaa.
Miten pettynyt Jumala onkaan mahtanut olla ihmiseen jo heti alkuun. Ja kuinka vaikeata yhä useammalle on uskoa Jumalaan nykymaailmassa.
Itselleni maailman kokemuksissa on järkeäkin ja joiltain osin selvä kuvio- mutta minä uskonkin Jumalaan. Vain alkuasetelma aiheuttaa itselleni hämmennystä.. no joo, ja jotkut asiat siinä välissäkin... ja loppua en vielä halua edes sen tarkemmin miettiä. Ilmestyskirja on pelottava(kin, vaikkakin myös täynnä toivoa ja lohtua.)
... olen miettinyt mitä tarkoittavat ne "monta huonetta" joita Jeesus meni ihmisille valmistamaan.
Olen nuoruudessani ohittanut useat raamatun lauseet ja kertomukset sellaisena luonnollisena osana totuutta, mitään oikein kummemmin miettimättä. Se nyt vaan on näin, Piste. Nyt aikuisena pääni on välillä "räjähtää" kaikesta mitä raamattu pitää sisällään: kaikesta siitä mitä luulen ymmärtäneeni ja kaikesta siitä mitä olen alkanut miettimään tarkemmin, mitä en ymmärräkään mutta toivoisin ymmärtäväni. Tiedonjanoni on valtava.
... olen miettinyt, että koska ajattelen asioita ihmisen järjellä, kuinka paljon on olemassa sellaisia asioita joita en edes osaa pohtia?
Se mikä meistä tuntuu järjettömältä, johtuu ehkä vain aivokapasiteetistamme tai siis sen vähäisyydestä? Entä jos kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää tai miten käsitämme asiat? Mitä jos Jumalan salaisuudet ovatkin koko ajan läsnä, emme vain osaa niitä havannoida tai osaa edes miettiä asioita niin monimutkaisesti, että ne näyttäytyisivät yksinkertaisina meille? En siis kyseenalaista sitä mitä meille opetetaan, uskon kirkon sanomaan täysin ja koko sydämestäni- mutta ehkä ajattelemme asioita liian yksinkertaisesti, liian ihmismäisesti? Inhimillistämme Jumalan?
Älkää kysykö. Olen aina rakastanut venyttää ajatuksia, muiden ja omiani. Minusta se ettei joku usko Jumalaan, on ihmisen kapea-alaista ajattelukykyä, mutta ymmärrän kyllä miksi jonkun on vaikea uskoa Jumalaan. Minä näen edessäni samat perusteet kuin hekin, mutta näen myös sen toisen mahdollisuuden ja itselleni se mahdollisuus on totuus.
... olen sopinut papin kanssa tapaamisesta täällä Tukholmassakin.
Minun pappini (saanko kutsua näin Pariisissa olevaa pappia vaikkei hän ole minun pappini, olen yhä luterilainen...) kehoitti juttelemaan katolisen kirkon asioista myös muiden kuin "opettajani" kanssa. Viime sunnuntaina sain viimein messun jälkeen suuni auki. Tosin pappi ei meinannut ymmärtää mitä siinä höpötin, kun hermostuksissani osoitin kirkkoa, että haluan tietää lisää messuun liittyvistä asioista, mitä kirkossa tapahtuu. Saimme kuitenkin sovittua että sovimme tapaamisen e-mailissa ja nyt se on sovittu.
Katolilaiset eivät ehkä ajattele sitä, että me luterilaiset toimimme kirkossa melko eri tavoin kuin he. Kun lapsi syntyy katoliseen perheeseen, hän tottuu käymään kirkossa ja näkee mitä siellä tapahtuu. Ja kun lapsi kasvaa, alkaa hän kyselemään miksi tehdään näin tai miksi toimitaan noin ja saa vastaukset vanhemmiltaan. Minä olen kuin tämä lapsi nyt. En halua vain matkia, vaan haluan tietää miksi. Kun kyselen asiaa muilta katolilaisilta, he joko kehottavat "matkimaan" tai eivät oikein itsekään tunnu ymmärtävän kaikkea. Papin luulisi osaavan selittää minulle nekin asiat mitä tapahtuu pään sisällä. Osaan kyllä polvistua oikeassa kohdassa, mutta en tiedä mitä kaikkea siihen hetkeen liittyy.
... olen miettinyt sanaa. Sana tuli lihaksi... Nyt Jeesus istuu Jumalan vierellä, palasi takaisin taivaaseen. Onko hän palannut takaisin sanaksi, vai onko jäljellä enää ihmisyyttä?
Jättikö Jeesus taakseen sen mitä maan päällä oli? Miltä Jeesuksesta tuntui olla ihminen kaiken sen tiedon kanssa mikä hänellä ihmisenä oli, kun samaan aikaan hän kuitenkin oli myös osa Pyhää Kolminaisuutta... ja kuitenkin ehkä hän koki myös sen miten yksinkertaisesti me ajattelemme? Ymmärtääkö Jumala meitä nyt paremmin? Vai oliko Jeesus ihminen vain ulkonaisesti? Ei kai, sillä saihan paholainenkin kiusata Jeesusta autiomaassa.
Jeesus myös sanoi että vain Jumalalla on tieto kaikesta- eli siis myöskään Jeesus ei tiennyt kaikkea, eikä nähnyt tulevaa?
Miksi Jeesus sanoi ristillä, että Isä oli hänet hylännyt? Tämä on asia jota olen miettinyt jo lapsesta. Ja kuitenkin hän sanoi myös, että tehtävä oli täytetty. Mitä Jeesus tarkoitti hylkäämisellä? Tarkoittiko hän, että joutui kokemaan tuon hetken yksin, ihmisenä, ja siksi ihmisenä myös koki tulleensa hylätyksi? Että ainoastaan näin Jumalan tarkoittama uhraus tulisi täytettyä?
Olen monesti itkenyt kirkossa katsellessani ristiinnaulittua Jeesusta, niin kamalalta tuntuu olla vastuussa siitä teosta. Minä en ihmisenä ja äitinä olisi voinut lähettää lastani kuolemaan ihmiskunnan puolesta. Jotain arvokasta me siis olemme, koska Luojamme näin teki. Tästä palaammekin alkuun: miksi olemme tärkeitä?
(Toisaalta, palatakseni tuohon lapsen kuolemaan ihmiskunnan puolesta... mitä toivoa olisi silloin lapsella jos ihmiskunta kuitenkin menehtyisi... kamala ajatus!)
... ja vielä lopuksi: olen miettinyt katolilaisuutta paljon. Hyvin paljon.
Olen tullut siihen pisteesteen "tutkimuksissani", ettei takaisin paluuta ole. Olen ylittänyt jonkin rajan ajatuksissani. Vaikkei minusta tulisi koskaan katolilaista, en voi enää elää kuten ennen. En ole enää luterilainen ajatuksiltani.
Koen, että koska tiedän nyt enemmän erilaisista asioista, on minulla myös enemmän "vastuuta" uskostani ja siihen liittyvistä asioista. Lähtiessäni tähän "prosessiin", en ehkä ihan ymmärtänyt kuinka se tulee muuttamaan minua ja ajatusmaailmaani. Älkää käsittäkö väärin, olen siis yhä minä vikoineni päivineni ja myös hyvine puolineni, mutta tieto on syventänyt uskoani entisestään. Olen lukenut todella paljon uskonnoista ja Jumalasta, miettinyt asioita pääni kipeäksi ja saanut varmuuden sille, että olen sillä tiellä jolla haluan ollakin. Minua ei siis ole "aivopesty", vaan olen saanut vastauksia moniin kysymyksiini. (En tokikaan kaikkiin, siihen katolinenkaan kirkko ei pysty... ha ha.)
Siinä missä meillä luterilaisilla on vähän sellainen "High Five"- suhde Jeesukseen, on katolilaisilla syvä kunnioitus, Jeesuksen edessä polvistutaan yhä ja minusta se tuntuu hyvältä. Kun ja jos nostamme itsemme Jeesuksen tasolle saman arvoisiksi hänen kanssaan (kuten luterilaiset mielestäni jo tekevät), emme ole enää uskon ytimessä.
Katolilaiset osaavat kyllä olla rentoja (toisin kuin luullaan, minäkin yllätyin!), yhteisö on voimavara ja kirkko on riippuvainen sen jäsenistä.
Papit eivät saa palkkaa vaan kirkon toiminta on kiinni niistä ihmisistä, joille Jumalan kutsu on yhä tärkeä. En tiedä kirkon kehitystä tässä mielessä, mutta uskon että tässä muutamien satojen vuosien aikana on yhä pienempi määrä ihmisiä vastaamassa tähän kutsuun. Aika muuttuu ja ihminen itsekeskeistyy.
Katolisessa kirkossa kaikki toimii melko pitkälle vapaaehtoisin voimin ja ne jotka vapaaehtoisina toimivat, tekevät sen hymysuin. On siivousryhmää, on messussa auttavia ihmisiä, on kirkon huollosta vastaavia vapaaehtoisia ja ihmisiä, jotka antavat rahaa tähän kaikkeen.
Luterilainen kirkko taas ei ole riippuvainen enää mistään. Se pyörii valtion tuella vaikkei ihmisiä tulisi kirkkoon ollenkaan. Pappien palkka on todella hyvä ja perheellisinä heidän ajatuksensa voivat olla enemmän omassa maallisessa maaimassaan kuin katolilaisten virkaveljiensä. Eläkkeelle suht nuorena jäätyään luterilainen pappi saattaa jättää kirkon, sen ihmiset ja uskon taaksensa... en usko että tämä toteutuu kovinkaan samanlaisena katolisten pappien kohdalla. Pariisissa toimivan papin eläkeikä (luterilaisittain) on mennyt jo jonkin aikaa sitten ohitse.
Itse koen että luterilainen kirkko kuuntelee liian paljon heitä jotka eivät edes kirkon jäseniä ole, kirkko on unohtanut miksi se on olemassa. Kirkon tehtävä on tukea ihmisten hengellistä elämää, ei mukautua ateistien ajatuksiin. Monet luterilaiset uskovat jo, että ihmisen laki tai mielipiteet ja Jumalan laki ovat yhtä, mutta näinhän se ei ole. Jokaisella on vapaus valita ja tätä vapautta minä kunnioitan, siksi olen itse lähdössä luterilaisesta kirkosta pois. (Pääsin sitten katoliseen kirkkoon jäseneksi tai en.) En pelkästään siksi että haluan itse muualle, vaan siksi etten voi olla näin eri mieltä tärkeistä eroavaisuuksista ja jäädä kirkkoon jossa mielipiteitäni ei kaivata. Minä en usko enää luterilaisuuteen.
On ollut erittäin raskas päätös jättäytyä "irtolaiseksi" ja kerään rohkeutta toteuttaa tämän päätöksen. Siinä voi hetki mennä, olen aina halunnut olla osa kirkkoa.
Tuli taas pitkästi tarinaa, olen pahoillani. Pitäisi varmaan päivitellä blogia useammin ja ottaa vain muutama asia käsiteltäväksi kerrallaan.
Mutta näin tänään. Tämä on niin minua, sitä ajatuksenvirtaa
Siunausta!
keskiviikko 14. lokakuuta 2015
Kipupisteitä
Olen Pariisissa ja pääsin viimein juttelemaan katolisen papin kanssa. Kokemus oli minulle vaikea, mutta samalla kuitenkin äärimmäisen vapauttava. Toivon ettei pappia hämmentänyt kovin paljoa, itkin nimittäin todella jostain sydämeni pohjasta lähes koko ajan. Keskustelu olikin siis lähinnä sitä että pappi puhui ja mieheni kuunteli. Iso osa puheesta meni ohi omien korvieni, vaikka yritin kyllä kuunnella. Aina jokin papin sanoista sai padon uudelleen ja uudelleen murtumaan.
Mutta olen siis kuitenkin käynyt ensimmäisen keskustelun nyt ja se tuntuu minusta hyvältä.
Minua ei yllättänyt se, että ne elämässä koetut kipupisteet kulkevat jossain syvällä mukana, vaikka sitä luulee jättäneensä kaiken taakseen. Tavallaan eletyn elämän muistaminen voi jopa auttaa pysymään oikealla tiellä- jos tähän kykenee ylipäätään-, täysin huono asiahan se ei siis ole että menneisyys myös koskee tai aiheuttaa häpeää. Ehkä jopa liian usein ja herkästi meille sanotaan, että unohda se, ei se ollut mitään. Ja niin me "unohdamme", mutta emme jatka elämäämme kevein mielin kuitenkaan.
Toki sekään ei ole hyväksi ihmiselle, jos asioista ei koskaan kykene päästämään irti, tai syyllisyyttä tai tuskaa kantaa mukanaan joka hetki. Menneisyys pitää käsitellä ja jättää se taakseen, mutta se ei haittaa jos koetut vääryydet niitä muistellessa saavat kipua vielä vuosienkin jälkeen aikaan, jos siihen kipuun ei jää elämään.
Itse sanoin vielä nuorena aikuisenakin, etten kadu mitään tekemääni, sillä se ei auta minua. Olin väärässä. Tajusin tässä vuosien varrella, että katumus on osa paranemis-prosessia. Katumatta jättäminen oli "maton alle lakaistuja asioita". Nostin siis uudelleen esiin ikäviä asioita, kävin niitä lävitse ja oikeasti minua kadutti monikin asia. Jätin sen "mutta kun" sanan monesta asiasta pois, totesin sen sijaan että tein näin, ei olisi pitänyt, voinko enää tehdä sillä mitään, voin ---> teen asialle jotain, en voi ----> kaduin ja pyysin anteeksiantoa. Jos mitään tekemisiään ei koskaan kadu, on se ylimielistä ja tunteetonta niitä kohtaan, joita on matkallaan satuttanut. Myös siis itseään kohtaan.
Mistä siis oli kyse viikonlopun keskusteluissa ja miksi se aiheutti niin suuren reaktion minussa... Kyse oli niistä valinnoista, joita en saa tekemättömäksi vaikka kuinka haluaisin, mutta joista kannan vastuuta. Kyse oli myös niistä elämän tapahtumista, joihin en ole itse voinut vaikuttaa. Sellaisista surullisista asioista, joita on tapahtunut minulle muiden toimesta. Ne ovat niitä tekoja ja sanoja, joita kukaan ei ole koskaan katunut tai pyytänyt anteeksi minulta, ja siksi ne koskevat yhä niin paljon.
Elämässä tapahtuu asioita, joiden jälkeen voi olla vaikea nousta jaloilleen. Mitkä asiat kukakin kokee sellaisiksi, on hyvin henkilökohtaista. Tiedän että on ihmisiä, joille on tapahtunut paljon pahempia asioita kuin minulle ja he seisovat kuitenkin vahvoina, jopa turvasatamina muille... mutta tiedän myös, että on ihmisiä jotka eivät ole jaksaneet nousta ylös pienemmistä asioista kuin mitä minulle on tapahtunut.
Suru ja tuska ovat aina subjektiivisia kokemuksia. Anteeksi pyytäminen- jos sen tekee aidosti katuen ja sydämestään- koskettaa aina tätä subjektiivista kokemusta huolimatta siitä, annetaanko anteeksi vai ei.
Myös anteeksianto syntyy minun ajatuksissani tavallaan henkilön sydämessä, mutta joskus vasta pitkänkin itsetutkiskelun jälkeen. Anteeksianto ei ole riippuvainen anteeksi pyytävän teoista tai persoonasta, vaan anteeksi antavan omasta maailmankuvasta, elämänarvoista ja oman sydämen tilasta. Aina anteeksianto ei ole helppoa, eikä siihen välttämättä pystykään yksin, mutta silti aito anteeksianto syntyy ihmisen omassa sydämessä, eikä mielessä.
Vaikeita asioita, tiedän. Ja kun mennään henkilökohtaiselle tasolle, itsekukin joutuu pohdiskelemaan itseään anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen prosesseissa. Joskus voi käydä niin, ettei saakaan anteeksi tekojaan tai sanojaan ja niitä kantaa mukanaan aina kuin kahletta. Ja joskus käy kuten minullekin on käynyt, ettei kukaan edes pyydä anteeksi vaikka se olisi oman hyvän elämän jatkuvuuden kannalta tärkeää. Silloin on kaikkein vaikeinta antaa anteeksi, mutta ainakin itselleni se on ollut tärkeä prosessi sekin ja joidenkin ihmisten tai asioitten kohdalla prosessi on yhä meneillään.
Caminoni liittyy myös tähän aiheeseen, katumukseen ja anteeksiantoon. Haluan tielläni päästä sopuun Jumalan ja itseni kanssa näissä asioissa. Anteeksianto silloin kun tietää, ettei tule koskaan saamaan anteeksipyyntöä joiltain ihmisiltä ja anteeksianto itselle silloin, kun ei voi enää pyytää anteeksi henkilöltä itseltään (minulle tällainen on vain kuolemantapaus).
Siunattua viikon jatkoa kaikille,
Mutta olen siis kuitenkin käynyt ensimmäisen keskustelun nyt ja se tuntuu minusta hyvältä.
Minua ei yllättänyt se, että ne elämässä koetut kipupisteet kulkevat jossain syvällä mukana, vaikka sitä luulee jättäneensä kaiken taakseen. Tavallaan eletyn elämän muistaminen voi jopa auttaa pysymään oikealla tiellä- jos tähän kykenee ylipäätään-, täysin huono asiahan se ei siis ole että menneisyys myös koskee tai aiheuttaa häpeää. Ehkä jopa liian usein ja herkästi meille sanotaan, että unohda se, ei se ollut mitään. Ja niin me "unohdamme", mutta emme jatka elämäämme kevein mielin kuitenkaan.
Toki sekään ei ole hyväksi ihmiselle, jos asioista ei koskaan kykene päästämään irti, tai syyllisyyttä tai tuskaa kantaa mukanaan joka hetki. Menneisyys pitää käsitellä ja jättää se taakseen, mutta se ei haittaa jos koetut vääryydet niitä muistellessa saavat kipua vielä vuosienkin jälkeen aikaan, jos siihen kipuun ei jää elämään.
Itse sanoin vielä nuorena aikuisenakin, etten kadu mitään tekemääni, sillä se ei auta minua. Olin väärässä. Tajusin tässä vuosien varrella, että katumus on osa paranemis-prosessia. Katumatta jättäminen oli "maton alle lakaistuja asioita". Nostin siis uudelleen esiin ikäviä asioita, kävin niitä lävitse ja oikeasti minua kadutti monikin asia. Jätin sen "mutta kun" sanan monesta asiasta pois, totesin sen sijaan että tein näin, ei olisi pitänyt, voinko enää tehdä sillä mitään, voin ---> teen asialle jotain, en voi ----> kaduin ja pyysin anteeksiantoa. Jos mitään tekemisiään ei koskaan kadu, on se ylimielistä ja tunteetonta niitä kohtaan, joita on matkallaan satuttanut. Myös siis itseään kohtaan.
Mistä siis oli kyse viikonlopun keskusteluissa ja miksi se aiheutti niin suuren reaktion minussa... Kyse oli niistä valinnoista, joita en saa tekemättömäksi vaikka kuinka haluaisin, mutta joista kannan vastuuta. Kyse oli myös niistä elämän tapahtumista, joihin en ole itse voinut vaikuttaa. Sellaisista surullisista asioista, joita on tapahtunut minulle muiden toimesta. Ne ovat niitä tekoja ja sanoja, joita kukaan ei ole koskaan katunut tai pyytänyt anteeksi minulta, ja siksi ne koskevat yhä niin paljon.
Elämässä tapahtuu asioita, joiden jälkeen voi olla vaikea nousta jaloilleen. Mitkä asiat kukakin kokee sellaisiksi, on hyvin henkilökohtaista. Tiedän että on ihmisiä, joille on tapahtunut paljon pahempia asioita kuin minulle ja he seisovat kuitenkin vahvoina, jopa turvasatamina muille... mutta tiedän myös, että on ihmisiä jotka eivät ole jaksaneet nousta ylös pienemmistä asioista kuin mitä minulle on tapahtunut.
Suru ja tuska ovat aina subjektiivisia kokemuksia. Anteeksi pyytäminen- jos sen tekee aidosti katuen ja sydämestään- koskettaa aina tätä subjektiivista kokemusta huolimatta siitä, annetaanko anteeksi vai ei.
Myös anteeksianto syntyy minun ajatuksissani tavallaan henkilön sydämessä, mutta joskus vasta pitkänkin itsetutkiskelun jälkeen. Anteeksianto ei ole riippuvainen anteeksi pyytävän teoista tai persoonasta, vaan anteeksi antavan omasta maailmankuvasta, elämänarvoista ja oman sydämen tilasta. Aina anteeksianto ei ole helppoa, eikä siihen välttämättä pystykään yksin, mutta silti aito anteeksianto syntyy ihmisen omassa sydämessä, eikä mielessä.
Vaikeita asioita, tiedän. Ja kun mennään henkilökohtaiselle tasolle, itsekukin joutuu pohdiskelemaan itseään anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen prosesseissa. Joskus voi käydä niin, ettei saakaan anteeksi tekojaan tai sanojaan ja niitä kantaa mukanaan aina kuin kahletta. Ja joskus käy kuten minullekin on käynyt, ettei kukaan edes pyydä anteeksi vaikka se olisi oman hyvän elämän jatkuvuuden kannalta tärkeää. Silloin on kaikkein vaikeinta antaa anteeksi, mutta ainakin itselleni se on ollut tärkeä prosessi sekin ja joidenkin ihmisten tai asioitten kohdalla prosessi on yhä meneillään.
Caminoni liittyy myös tähän aiheeseen, katumukseen ja anteeksiantoon. Haluan tielläni päästä sopuun Jumalan ja itseni kanssa näissä asioissa. Anteeksianto silloin kun tietää, ettei tule koskaan saamaan anteeksipyyntöä joiltain ihmisiltä ja anteeksianto itselle silloin, kun ei voi enää pyytää anteeksi henkilöltä itseltään (minulle tällainen on vain kuolemantapaus).
Siunattua viikon jatkoa kaikille,
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Susie
Kävellessäni koiran kanssa tänä aamuna vastaani tuli itkevä nainen, 37- vuotias Susie, kuten myöhemmin selvisi.
Susie kysyi hätääntyneellä äänellä, missä hän oli. Huomasin Susien "puoli-rähjäisestä" olemuksesta että takana on juhla-ilta, mutta silmien eksynyt katse kosketti minua. Ja kysymys "Missä minä olen?", oli kuin vanhemmastaan eroon joutuneen lapsen, täynnä pelkoa ja epätoivoa. En voinut jättää häntä yksin seisomaan kadulle.
Susie puhui loistavaa englantia, paljon paljon parempaa kuin mitä minä puhun. Selvisi että hän oli viettänyt yön joidenkin miesten luona, eikä hänellä ollut siksi enää rahaa, metrokorttia eikä puhelinta. Susieta oli käytetty hyväksi, hänellä ei ollut kotia, eikä omien sanojensa mukaan elämääkään, mutta läheisestä kylästä löytyisi yksi mies, joka ei käyttänyt häntä hyväksi. Susie ei vain tiennyt miten sinne pääsisi. Lupasin ohjata hänet oikeaan suntaan ja lähdin saattamaan Susieta Rinkebyhyn päin.
Minä kyselin, Susie itki ja vastaili.
Hänellä oli kaksoset, joita hänen vanhempansa hoitivat. Susie oli saanut lapsensa 14-vuotiaana.
Hän oli ammatiltaan kampaaja, mutta ei työskennellyt, sillä kaikki aika ja energia meni huumeisiin. Susie varasteli saadakseen aineita, mutta ei kuulemma varastanut koskaan muilta käyttäjiltä, kuten hänelle nyt oli tehty..
Susie käytti amfetamiinia, heroiinia, pillereitä, viinaa ja korvaavia lääkkeitä. Hän oli siis korvaavassa hoidossa, mutta sanoi että joutuu luultavasti puoleksi vuodeksi lukkojen taakse, korvaushoidossa tehtävät testit paljastavat hänen käyttäneen muitakin aineita.
Susie oli peloissaan. Hän pelkäsi elämää, mutta myös vapauden menettämistä. Hän kertoi minulle, että vaikka hän ei varsinaisesti myynyt itseään, mitä muutakaan se oli kun hän vietti yönsä miesten luona jotka käyttivät hyväkseen häntä ja hän heitä. Susie kertoi olevansa kuitenkin onnekas, hänellä ei ollut tauteja, nämä testataan puhtaita ruiskuja hakiessa. Hän kertoi myös etteivät miehet käyttäneet ehkäsyä edellisenä yönä ja itki hetken hiljaa.
Minä luulin ennen Susien tapaamista, ettei pahasti koukussa olevia liikuta enää mikään...
Koko matkan Susie itki. Hän kertoi haluavansa kuolla. Hän kertoi, että halusi lopettaa huumeiden käyttön, muttei pystynyt siihen. Tämä on kai jossain vaiheessa useampien huumeidenkäyttäjien tarina.
Susie itki itseään, elämäänsä jonka hallinnan oli menettänyt, ja hän itki tuskaansa ja häpeäänsä, läheisiään, yksinäisyyttään. Susien maailmassa hän oli jo matkalla onnnistumisen tiellä kun hänellä oli ollut pitkästä aikaa puhelin, metrokortti ja vähän rahaa lompakossa. Ja sitten hän menetti nekin.
Kun saavuimme sen kukkulan päälle, josta näytin hänelle helpon tien Rinkebyhyn, sanoin Susielle ettei koskaan ole liian myöhäistä, ei ennenkuin se tosiaan olisi liian myöhäistä konkreetttisesti. Kerroin että Jumala rakasti häntä. Susie sanoi hieman hymähtäen että oli unohtanut jo Jumalan. Minä vastasin, että Jumala ei ole unohtanut häntä, että Susie oli arvokas Jumalalle. Susie itki lohduttomasti.
Nyt tunnustan häpeillen, että harkitsin kaksi kertaa uskallanko halata Susieta. Mutta edessäni seisoi lohduttomasti itkevä nainen ja tietysti minuakin alkoi itkettämään siinä. Halasimme toisiamme ja kuiskasin Susielle, että hän oli yhä ihminen ja Jumala rakastaa häntäkin. Susie kiitti minua ja kun käännyin, ajattelin ettei hän ehkä selviä, mutta hän ei myöskään menehdy niin ettei ole kokenut tunnetta siitä että maailmassa on vielä rakkautta ja toivoa. Enkä puhu nyt itsestäni- me olemme Jumalan käsiä ja jalkoja täällä kuten aiemmin laittamassani rukouksessa kerrottiin- vaan puhun Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan, rakkaudesta jolle ei ole rajoja tai loppua.
Kun olin jo ehtinyt kävellä jonkin aikaa, kuulin kuinka Susie huusi jälkeeni. Käännyin ja hän kysyi, mikä nimeni oli. Sanoin sen ja hän hymyili ja kertoi oman nimensä ja sanoi että oli mukava tavata.
Toivon koko sydämestäni, että Susie saa elämälleen toisenlaisen suunnan. Ja että hän voisi itse joku päivä kertoa, ettei koskaan ole liian myöhäistä kääntää suuntaa elämässään. Toivon ja rukoilen tätä.
Susie kysyi hätääntyneellä äänellä, missä hän oli. Huomasin Susien "puoli-rähjäisestä" olemuksesta että takana on juhla-ilta, mutta silmien eksynyt katse kosketti minua. Ja kysymys "Missä minä olen?", oli kuin vanhemmastaan eroon joutuneen lapsen, täynnä pelkoa ja epätoivoa. En voinut jättää häntä yksin seisomaan kadulle.
Susie puhui loistavaa englantia, paljon paljon parempaa kuin mitä minä puhun. Selvisi että hän oli viettänyt yön joidenkin miesten luona, eikä hänellä ollut siksi enää rahaa, metrokorttia eikä puhelinta. Susieta oli käytetty hyväksi, hänellä ei ollut kotia, eikä omien sanojensa mukaan elämääkään, mutta läheisestä kylästä löytyisi yksi mies, joka ei käyttänyt häntä hyväksi. Susie ei vain tiennyt miten sinne pääsisi. Lupasin ohjata hänet oikeaan suntaan ja lähdin saattamaan Susieta Rinkebyhyn päin.
Minä kyselin, Susie itki ja vastaili.
Hänellä oli kaksoset, joita hänen vanhempansa hoitivat. Susie oli saanut lapsensa 14-vuotiaana.
Hän oli ammatiltaan kampaaja, mutta ei työskennellyt, sillä kaikki aika ja energia meni huumeisiin. Susie varasteli saadakseen aineita, mutta ei kuulemma varastanut koskaan muilta käyttäjiltä, kuten hänelle nyt oli tehty..
Susie käytti amfetamiinia, heroiinia, pillereitä, viinaa ja korvaavia lääkkeitä. Hän oli siis korvaavassa hoidossa, mutta sanoi että joutuu luultavasti puoleksi vuodeksi lukkojen taakse, korvaushoidossa tehtävät testit paljastavat hänen käyttäneen muitakin aineita.
Susie oli peloissaan. Hän pelkäsi elämää, mutta myös vapauden menettämistä. Hän kertoi minulle, että vaikka hän ei varsinaisesti myynyt itseään, mitä muutakaan se oli kun hän vietti yönsä miesten luona jotka käyttivät hyväkseen häntä ja hän heitä. Susie kertoi olevansa kuitenkin onnekas, hänellä ei ollut tauteja, nämä testataan puhtaita ruiskuja hakiessa. Hän kertoi myös etteivät miehet käyttäneet ehkäsyä edellisenä yönä ja itki hetken hiljaa.
Minä luulin ennen Susien tapaamista, ettei pahasti koukussa olevia liikuta enää mikään...
Koko matkan Susie itki. Hän kertoi haluavansa kuolla. Hän kertoi, että halusi lopettaa huumeiden käyttön, muttei pystynyt siihen. Tämä on kai jossain vaiheessa useampien huumeidenkäyttäjien tarina.
Susie itki itseään, elämäänsä jonka hallinnan oli menettänyt, ja hän itki tuskaansa ja häpeäänsä, läheisiään, yksinäisyyttään. Susien maailmassa hän oli jo matkalla onnnistumisen tiellä kun hänellä oli ollut pitkästä aikaa puhelin, metrokortti ja vähän rahaa lompakossa. Ja sitten hän menetti nekin.
Kun saavuimme sen kukkulan päälle, josta näytin hänelle helpon tien Rinkebyhyn, sanoin Susielle ettei koskaan ole liian myöhäistä, ei ennenkuin se tosiaan olisi liian myöhäistä konkreetttisesti. Kerroin että Jumala rakasti häntä. Susie sanoi hieman hymähtäen että oli unohtanut jo Jumalan. Minä vastasin, että Jumala ei ole unohtanut häntä, että Susie oli arvokas Jumalalle. Susie itki lohduttomasti.
Nyt tunnustan häpeillen, että harkitsin kaksi kertaa uskallanko halata Susieta. Mutta edessäni seisoi lohduttomasti itkevä nainen ja tietysti minuakin alkoi itkettämään siinä. Halasimme toisiamme ja kuiskasin Susielle, että hän oli yhä ihminen ja Jumala rakastaa häntäkin. Susie kiitti minua ja kun käännyin, ajattelin ettei hän ehkä selviä, mutta hän ei myöskään menehdy niin ettei ole kokenut tunnetta siitä että maailmassa on vielä rakkautta ja toivoa. Enkä puhu nyt itsestäni- me olemme Jumalan käsiä ja jalkoja täällä kuten aiemmin laittamassani rukouksessa kerrottiin- vaan puhun Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan, rakkaudesta jolle ei ole rajoja tai loppua.
Kun olin jo ehtinyt kävellä jonkin aikaa, kuulin kuinka Susie huusi jälkeeni. Käännyin ja hän kysyi, mikä nimeni oli. Sanoin sen ja hän hymyili ja kertoi oman nimensä ja sanoi että oli mukava tavata.
Toivon koko sydämestäni, että Susie saa elämälleen toisenlaisen suunnan. Ja että hän voisi itse joku päivä kertoa, ettei koskaan ole liian myöhäistä kääntää suuntaa elämässään. Toivon ja rukoilen tätä.
maanantai 21. syyskuuta 2015
Prayer of St. Teresa Avila
Christ has no body but yours,
No hands, no feet on earth but yours,
Yours are the eyes with which he looks
Compassion on this world,
Yours are the feet with which he walks to do good,
Yours are the hands, with which he blesses all the world.
Yours are the hands, yours are the feet,
Yours are the eyes, you are his body.
Christ has no body but yours,
Yours are the eyes with which he looks
compassion on this world.
Christ has no body now on earth but yours.
-Teresa Avila (1515-1582)
Tämä eilen "opettajaltani" saama rukous kosketti minua kovin. Näinhän se on. Me ihmiset olemme toteuttava osa mitä tulee muiden auttamiseen. Tuli mieleeni eräs toinen koskettava tarina:
Mies kysyi Jumalalta vihaisena, miksi tämä antoi lasten Afrikassa kärsiä ja kuolla nälkään.
"Hassua", sanoi Jumala. "Ajattelin juuri kysyä sinulta samaa."
Siunausta kaikkien viikkoon
No hands, no feet on earth but yours,
Yours are the eyes with which he looks
Compassion on this world,
Yours are the feet with which he walks to do good,
Yours are the hands, with which he blesses all the world.
Yours are the hands, yours are the feet,
Yours are the eyes, you are his body.
Christ has no body but yours,
Yours are the eyes with which he looks
compassion on this world.
Christ has no body now on earth but yours.
-Teresa Avila (1515-1582)
Tämä eilen "opettajaltani" saama rukous kosketti minua kovin. Näinhän se on. Me ihmiset olemme toteuttava osa mitä tulee muiden auttamiseen. Tuli mieleeni eräs toinen koskettava tarina:
Mies kysyi Jumalalta vihaisena, miksi tämä antoi lasten Afrikassa kärsiä ja kuolla nälkään.
"Hassua", sanoi Jumala. "Ajattelin juuri kysyä sinulta samaa."
Siunausta kaikkien viikkoon
perjantai 18. syyskuuta 2015
Lapsuuden usko
Minä olen uskonut Jumalaan aina. Usko on kulkenut mukanani niin hyvinä kuin huonoina hetkinä ja olen saanut tuntea kuinka minusta on pidetty huolta silloinkin kun en aina itse muistanut mitä polkua sitä pitikään kulkea. Tai olen minä omasta mielestäni kaiken aikaa kulkenut samaa polkua, mutta tulipa nuorena käytyä sivuteilläkin, uskosta huolimatta.
Uskoni ei katolilaisuutta pohtiessa ole muuttunut mihinkään, ja itsekin olen korkeintaan parempaan suuntaan muuttunut, jos mihinkään. Usko ja uskonto kyllä näkyy ja on elämässäni eri tavoin läsnä nykyisin verrattuna aiempaan. Siinä missä ennen kirjoittelin vain tänne tai eräälle foorumille uskostani ja puhuin ylipäätään uskosta vain lähinnä mieheni kanssa ja rukoilin yksinäni, puhun nyt ääneen asiasta muidenkin kanssa, käyn kirkossa ja luen paljon uskonnollista kirjallisuutta.
Eräälle lukijalleni täällä tämä on kuitenkin merkityksetöntä, sillä puhun katolilaisuudesta ja sehän ei sitten ollenkaan käy päinsä hänelle. Puhun samasta Jumalasta, samasta Jeesuksesta, samasta Jeesuksen äidistä, samasta Pyhästä Hengestä, luen samoja rukouksia... mutta tämän kristityn mielestä olen häntä huonompi ja vääräuskoinen. Ja ei, katolilaiset eivät rukoile Mariaa... sehän on se yleisin harhaluulo ja ensimmäinen kysymys.
Jos tällainen käytös -johon tämä yksi henkilö on nyt turvautunut- ei minusta olisi äärimmäisen surullista, voisi se jopa kaikessa nurinkurisuudessaan naurattaa. Olen yhä luterilainen, mutta minut on "hylätty" katolilaisuuden takia. Kristityksi itseään kutsuva henkilö sulkee oven edestäni, koska puhun kauniisti toisesta kristitystä yhteisöstä, yhteisöstä joka on ottanut minut huomaansa ja olen saanut kokea yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa, jollaista en koskaan luterilaisessa kirkossa ole saanut kokea.
Luterilaisena häpeän tätä henkilöä ja hänen reaktiotaan katolilaisuuteen. Katolilaiseksi tahtovana luterilaisena kuitenkin ymmärrän reaktion tunnetasolla, mutta en käytöksen tasolla.
En ole tehnyt päätöstäni pyrkiä katoliseen kirkkoon pikapäin, olen miettinyt sitä ainakin yli kymmenen vuotta. Olen käynyt keskusteluja puolesta ja vastaan ja kirkkoon liittymiseni ei ole enää minusta kiinni, vaan muista henkilöistä. Olen kuitenkin kokenut olevani katolilainen jo vuosia, eikä kukaan ole valittanut tästä. Mutta kun toin asian julkisuuteen, olenkin eri ihminen ja sanani ovat muuttuneet ainakin tämän yhden ihmisen mielessä.
Mutta jokaisella on toki oikeus ajatuksiinsa, siis myöskin minulla. Se on kuitenkin niin kaikessa elämässä, että kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu toisaalla ikkuna. En haluakaan, että elämääni kuuluisi ihmisiä, joiden mielestä olen huonompi kuin he ovat. Mitä minä sellaisessa porukassa tekisin? Minun mielestäni Jumala rakastaa kaikkia ja kuulee kaikkia jotka häneltä apua pyytävät. Juman vastaus minun rukouksiini ja avunpyyntöihini on ollut katolinen kirkko, niin uskomattomalta kuin se luterilaisen korviin voi kuulostaakin.
Moni suomalainen katolilainen tutustuu myös luterilaisuuteen, mutta harva luterilainen katolilaisuuteen- paitsi niihin yleisimpiin asioihin jotka monesti esitetään vieläpä väärin. Kun asioihin tutustuu, aukeaa moni asia sekä katolilaisuudesta että luterilaisuudesta aivan eri tavoin kuin aiemmin. Luterilaisuuskaan ei ole ihan sitä, mitä meille koulussa on opetettu, vaan paljon enemmän ja paljon säädetympää kuin moni edes ajattelee. Ihmiset eivät vain välitä. Eikä kirkkokaan enää.
Haluan liittyä katoliseen kirkkoon, sillä olen ajautunut liian kauaksi luterilaisesta kirkosta ja tunnen taas olevani katolisessa kirkossa kotonani. Olen pahoillani, että jollekin korvien sulkeminen on ainoa vaihtohto. En koskaan ole halunnut ketään käännyttää, harvoin edes teen tällaisia kirjoituksia vaan keskityn puhumaan niistä asioista joita sydämelleni milloinkin tulee. Jollekin (joillekin) olen kuitenkin uhka kun mainitsen sanan "katolinen" positiivisessa mielessä sivuillani.
Jumalan siunausta kaikille, ihan kaikille- riippumatta uskosi tai epäuskosi taustoista, tämän hetkisestä tilanteestasi tai siitä merkitsevätkö sanani edes sinulle mitään. Niiden on kuitenkin tarkoitus olla rakkaudellinen viesti ja toivon että ne sellaisena otat vastaan.. Toivon sinulle siis kaikkein parasta mitä tiedän.
Uskoni ei katolilaisuutta pohtiessa ole muuttunut mihinkään, ja itsekin olen korkeintaan parempaan suuntaan muuttunut, jos mihinkään. Usko ja uskonto kyllä näkyy ja on elämässäni eri tavoin läsnä nykyisin verrattuna aiempaan. Siinä missä ennen kirjoittelin vain tänne tai eräälle foorumille uskostani ja puhuin ylipäätään uskosta vain lähinnä mieheni kanssa ja rukoilin yksinäni, puhun nyt ääneen asiasta muidenkin kanssa, käyn kirkossa ja luen paljon uskonnollista kirjallisuutta.
Eräälle lukijalleni täällä tämä on kuitenkin merkityksetöntä, sillä puhun katolilaisuudesta ja sehän ei sitten ollenkaan käy päinsä hänelle. Puhun samasta Jumalasta, samasta Jeesuksesta, samasta Jeesuksen äidistä, samasta Pyhästä Hengestä, luen samoja rukouksia... mutta tämän kristityn mielestä olen häntä huonompi ja vääräuskoinen. Ja ei, katolilaiset eivät rukoile Mariaa... sehän on se yleisin harhaluulo ja ensimmäinen kysymys.
Jos tällainen käytös -johon tämä yksi henkilö on nyt turvautunut- ei minusta olisi äärimmäisen surullista, voisi se jopa kaikessa nurinkurisuudessaan naurattaa. Olen yhä luterilainen, mutta minut on "hylätty" katolilaisuuden takia. Kristityksi itseään kutsuva henkilö sulkee oven edestäni, koska puhun kauniisti toisesta kristitystä yhteisöstä, yhteisöstä joka on ottanut minut huomaansa ja olen saanut kokea yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa, jollaista en koskaan luterilaisessa kirkossa ole saanut kokea.
Luterilaisena häpeän tätä henkilöä ja hänen reaktiotaan katolilaisuuteen. Katolilaiseksi tahtovana luterilaisena kuitenkin ymmärrän reaktion tunnetasolla, mutta en käytöksen tasolla.
En ole tehnyt päätöstäni pyrkiä katoliseen kirkkoon pikapäin, olen miettinyt sitä ainakin yli kymmenen vuotta. Olen käynyt keskusteluja puolesta ja vastaan ja kirkkoon liittymiseni ei ole enää minusta kiinni, vaan muista henkilöistä. Olen kuitenkin kokenut olevani katolilainen jo vuosia, eikä kukaan ole valittanut tästä. Mutta kun toin asian julkisuuteen, olenkin eri ihminen ja sanani ovat muuttuneet ainakin tämän yhden ihmisen mielessä.
Mutta jokaisella on toki oikeus ajatuksiinsa, siis myöskin minulla. Se on kuitenkin niin kaikessa elämässä, että kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu toisaalla ikkuna. En haluakaan, että elämääni kuuluisi ihmisiä, joiden mielestä olen huonompi kuin he ovat. Mitä minä sellaisessa porukassa tekisin? Minun mielestäni Jumala rakastaa kaikkia ja kuulee kaikkia jotka häneltä apua pyytävät. Juman vastaus minun rukouksiini ja avunpyyntöihini on ollut katolinen kirkko, niin uskomattomalta kuin se luterilaisen korviin voi kuulostaakin.
Moni suomalainen katolilainen tutustuu myös luterilaisuuteen, mutta harva luterilainen katolilaisuuteen- paitsi niihin yleisimpiin asioihin jotka monesti esitetään vieläpä väärin. Kun asioihin tutustuu, aukeaa moni asia sekä katolilaisuudesta että luterilaisuudesta aivan eri tavoin kuin aiemmin. Luterilaisuuskaan ei ole ihan sitä, mitä meille koulussa on opetettu, vaan paljon enemmän ja paljon säädetympää kuin moni edes ajattelee. Ihmiset eivät vain välitä. Eikä kirkkokaan enää.
Haluan liittyä katoliseen kirkkoon, sillä olen ajautunut liian kauaksi luterilaisesta kirkosta ja tunnen taas olevani katolisessa kirkossa kotonani. Olen pahoillani, että jollekin korvien sulkeminen on ainoa vaihtohto. En koskaan ole halunnut ketään käännyttää, harvoin edes teen tällaisia kirjoituksia vaan keskityn puhumaan niistä asioista joita sydämelleni milloinkin tulee. Jollekin (joillekin) olen kuitenkin uhka kun mainitsen sanan "katolinen" positiivisessa mielessä sivuillani.
Jumalan siunausta kaikille, ihan kaikille- riippumatta uskosi tai epäuskosi taustoista, tämän hetkisestä tilanteestasi tai siitä merkitsevätkö sanani edes sinulle mitään. Niiden on kuitenkin tarkoitus olla rakkaudellinen viesti ja toivon että ne sellaisena otat vastaan.. Toivon sinulle siis kaikkein parasta mitä tiedän.
maanantai 31. elokuuta 2015
Näkemys ja kokemus
Eilen oli toinen "oppitunti" Katolisessa kirkossa. Vanhaa rouvaa taisivat painaa muut asiat, sillä hän oli hieman poissaoleva ajoittain. Mutta ne hetket kun keskityimme itse asiaan, olivatkin sitten painavaa asiaa.
Vaikka pidän edelleen vanhaa rouvaa hyvänä persoonana, en voi olla miettimättä vaikuttaako kääntyminen muslimista katoliseksi edelleen- vuosikymmenten jälkeenkin- häneen kuitenkin. Siis tarkoitan sitä, että frouva oli hyvinkin jyrkkä esittäessään mielipiteitään asioista, noin ylipäätään mitä vaan asioita. Enkä tarkoita, että muslimit olisivat jyrkkiä, vaan että onko hänen ollut pakko taustansa takia osoittaa muille ja itselleen, että on hyvin hyvin harras katolinen (ajat ovat olleet erilaisia hänen nuoruudessaan)... En voinut välttyä siltä fiilikseltä, että nyt ollaan tekemisissä toooooodella hartaan ihmisen kanssa ja tunsin välillä itseni hämmentyneeksi (ja vallan syntiseksi).
Mietin ensin kirjoitanko tätä ollenkaan tänne, sillä annan tässä oivan aseen ei- katolisille: No niin, sellaisia tekopyhiä... no niin, sellaisia ja tällaisia ne katoliset ovat. Jne. Mutta järkevä ihminen osaa erottaa myös ateisteista sellaiset ihmiset, jotka kiihkeästi osoittavat kantansa kaikkeen ja jotka pitävät omaa näkemystään asioista totuutena.
Noh. En kiellä totuutta, kun sellaiseen törmään. Eli en ole arvostelemassa Jumalan totuutta, kirkon totuutta, uskon totuutta, enkä oikeastaan kenenkään totuutta, vaan tässä tuli vain esille se, miten itse katselen myös niitä harmaan värjeä mustan ja valkoisen sijaan.
Musta ja valkoinen ovat kuitenkin myös minulle ne uskon värit. Raamattua ei pidä väännellä mielensä mukaan, eikä nousta itse viisautta ylemmäs. En puhu frouvan kohdalla tästä, vaan siitä miten hän puhuu kuin minusta olisi tulossa nunna. En voi hylätä kaikkea ja sulkeutua luostariin. Se, miten frouva asiat esitti, vaatisi minulta kuitenkin sitä jos haluaisin elää kuten "opetetaan". Haluan painottaa tässä välissä, että nyt ei ole kyse kirkon opeista, vaan frouvan ajatuksista.
Ymmärrystä kaipaan lisää, viisaudesta puhumattakaan, mutta pääsanomana minulle raamatusta on noussut sana rakkaus. Jumalan rakkaus, ihmisen rakkaus Jumalaan ja muihin ihmisiin. Jeesuksen hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan ja sen miten hän kohtasi syntiset ja hyljätyt ja toisaalta miten hän näki tekopyhyyden ja miten hän ojensi näitä ihmisiä.
En voinut eilen välttyä ajatukselta, että frouvan mielestä minun uskoni on vähäisempää ja en tule koskaan täyttämään niitä vaatimuksia mitä minulta odotettiin eilen. Toisaalta taas, kun tartuin sitten johonkin asiaan (kun sain siis puheenvuoron :D), en ollut tajunnut asiaa kuten frouva oli tarkoittanut. Että tässä saattaa nyt olla kyse väärinkäsityksistäkin. Mutta sen tiedän, että mahdottoman harras ihminnen minulla on opettajanani ja ehkä Jumala on ajatellut, että sellaista nyt tarvitsen ;) Mikä minä olen Jumalan suunnitelmiin puuttumaan ja niitä arvostelemaan, kun tiedän omat syntini ja heikot kohtani. Olisihan se aina kovin mukavaa käännellä raamatunlauseita mielessään itselle sopivaksi...
Minä uskon katolisen kirkon sanomaan ja tunnen oloni hyväksi sen seurakunnissa. Minua koskettaa joka kerta kirkkoon astuessani, kuinka täynnä se on- eikä pelkästään vanhuksia. Näen ympärilläni katumusta, iloa, surua, helpotusta, rakkautta, toivoa... näen elämää, lohdutusta ja uudistumista. Näen kuinka ihmiset kunnioittavat Jumalaa ja arvostavat kirkkoa. Näen ympärilläni paljon naurua ennen saaarnan alkamista ja sen kuinka lämpimästi pappien kanssa jutellaan kirkonmenojen jälkeen. Taidan olla ainoa joka kiirehtii kotiin ja minäkin vain koiran takia.
Näen kuinka papit välittävät seurakuntalaisistaan ja kuinka seurakuntalaiset välittävät papistaan. Näen lämpöä ja välittämistä, sitä yhteisöllisyyttä jota en omassa kirkossani näe. Ensimmäistä kertaa haluan kuulua seurakuntaan, olla osa sitä ja toimia sen hyväksi joku päivä. Näen, että polvistuessaan ihmiset ovat kuuliaisia Jumalalle ja kohottaessaan kätensä ylös rukoukseen todella tarkoittavat mitä sanovat. Ehtoollinen ei ole vain tapa, vaan jotain mitä pohditaan ja sen tarkoitus on todellinen näille ihmisille.
Pidän kirkon traditioista. Ne saavat minut ajattelemaan miksi menen kirkkoon ja miksi kirkko on tärkeä. Kirkko on minulle pyhä paikka ja katolisessa kirkossa t u n n e n sen.
Mitä sitten tulee tuohon alkuun... Tiedän että voin oppia joka päivä uutta ja keskittyä hengelliseen elämään enemmän. Tämä on yksi syy miksi haluan katoliseksi (syitä on monia). Koen että katolisella kirkolla on minulle enemmän annettavaa ja opetettavaa ja tietyllä tavalla minullakin sille (kun sanoin että haluan ensimmäistä kertaa tehdä kirkon hyväksi jotakin ja olla osa seurakuntaa). Kun menin ensimmäistä kertaa katoliseen kirkkoon, koin olevani lähempänä Jumalaa. Eikö se silloin jo ole melko hyvä syy olla osa seurakuntaa... Kaikki mikä vie meitä lähemmäksi Jumalaa, on hyväksi meille.
Olen saanut tutustua ihaniin seurakuntalaisiin ja ollessani päivällisillä erään perheen luona tunsin olevani kotona siinä ihanassa välittävässä ilmapiirissä. En ollut nähnyt näitä ihmisiä koskaan, kun saimme kutsun heidän kotiinsa. En näe että tätä olisi koskaan tapahtunut Suomessa minulle. Enkä edes tiennyt ketä seurakunnassa työskentelee tai ketkä tekevät vapaaehtoista työtä siellä, nyt muutaman käynnin jälkeen tiedän ja tunnistan jo useita.
En tiedä tuleeko minusta koskaan katolista, olenhan ollut jo kerran aiemmin naimisissa. Mutta sielultani ja mieleltäni tunnen jo itseni sellaiseksi. Minulle on tästä seurannut pelkkää hyvää, niin henkisesti kuin hengellisestikin, joten menen kohti päämäärääni edelleen. Herran kädessä on se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, onko tarkoitettu niin vai ei.
Mutta sen haluan vielä sanoa, että lapsuudessani minuun istutettu katolis-viha/inho on mennyt hukkaan. Katoliset eivät ole ollenkaan sellaisia minkä kuvan suomalaiset heistä usein saavat. He ovat tavallisia ihmisiä, osa hartaampia kuin toiset, osa tapa-uskovaisia, osa hakee vielä paikkaansa- aivan kuten elämässä yleensäkin. Ne seurakunnat joita itse olen nähnyt, ovat kuitenkin täynnä rakkautta ja minä tartun siihen rakkauteen kiinni. Sanoivat ja ajattelivat luterilaiset asiasta sitten mitä tahansa. Jos jonkun mielestä rakkaudessa ja välittämisessä on jotain pahaa, pitäisi katse kääntää siihen omaan tilaansa, oman seurakunnan tilaan. Miltä se näyttää ja tuntuu? Onko luterilainen kirkko sitä mitä haluaa ja missä on onnellinen? Luterilainen kirkko on oikein hyvä tiettyyn pisteeseen, minulle se ei enäää riitä. Minä en halua että kirkko tekee kuten ihmiset haluavat, vaan kuten Jumala on tarkoittanut..
Vaikka pidän edelleen vanhaa rouvaa hyvänä persoonana, en voi olla miettimättä vaikuttaako kääntyminen muslimista katoliseksi edelleen- vuosikymmenten jälkeenkin- häneen kuitenkin. Siis tarkoitan sitä, että frouva oli hyvinkin jyrkkä esittäessään mielipiteitään asioista, noin ylipäätään mitä vaan asioita. Enkä tarkoita, että muslimit olisivat jyrkkiä, vaan että onko hänen ollut pakko taustansa takia osoittaa muille ja itselleen, että on hyvin hyvin harras katolinen (ajat ovat olleet erilaisia hänen nuoruudessaan)... En voinut välttyä siltä fiilikseltä, että nyt ollaan tekemisissä toooooodella hartaan ihmisen kanssa ja tunsin välillä itseni hämmentyneeksi (ja vallan syntiseksi).
Mietin ensin kirjoitanko tätä ollenkaan tänne, sillä annan tässä oivan aseen ei- katolisille: No niin, sellaisia tekopyhiä... no niin, sellaisia ja tällaisia ne katoliset ovat. Jne. Mutta järkevä ihminen osaa erottaa myös ateisteista sellaiset ihmiset, jotka kiihkeästi osoittavat kantansa kaikkeen ja jotka pitävät omaa näkemystään asioista totuutena.
Noh. En kiellä totuutta, kun sellaiseen törmään. Eli en ole arvostelemassa Jumalan totuutta, kirkon totuutta, uskon totuutta, enkä oikeastaan kenenkään totuutta, vaan tässä tuli vain esille se, miten itse katselen myös niitä harmaan värjeä mustan ja valkoisen sijaan.
Musta ja valkoinen ovat kuitenkin myös minulle ne uskon värit. Raamattua ei pidä väännellä mielensä mukaan, eikä nousta itse viisautta ylemmäs. En puhu frouvan kohdalla tästä, vaan siitä miten hän puhuu kuin minusta olisi tulossa nunna. En voi hylätä kaikkea ja sulkeutua luostariin. Se, miten frouva asiat esitti, vaatisi minulta kuitenkin sitä jos haluaisin elää kuten "opetetaan". Haluan painottaa tässä välissä, että nyt ei ole kyse kirkon opeista, vaan frouvan ajatuksista.
Ymmärrystä kaipaan lisää, viisaudesta puhumattakaan, mutta pääsanomana minulle raamatusta on noussut sana rakkaus. Jumalan rakkaus, ihmisen rakkaus Jumalaan ja muihin ihmisiin. Jeesuksen hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan ja sen miten hän kohtasi syntiset ja hyljätyt ja toisaalta miten hän näki tekopyhyyden ja miten hän ojensi näitä ihmisiä.
En voinut eilen välttyä ajatukselta, että frouvan mielestä minun uskoni on vähäisempää ja en tule koskaan täyttämään niitä vaatimuksia mitä minulta odotettiin eilen. Toisaalta taas, kun tartuin sitten johonkin asiaan (kun sain siis puheenvuoron :D), en ollut tajunnut asiaa kuten frouva oli tarkoittanut. Että tässä saattaa nyt olla kyse väärinkäsityksistäkin. Mutta sen tiedän, että mahdottoman harras ihminnen minulla on opettajanani ja ehkä Jumala on ajatellut, että sellaista nyt tarvitsen ;) Mikä minä olen Jumalan suunnitelmiin puuttumaan ja niitä arvostelemaan, kun tiedän omat syntini ja heikot kohtani. Olisihan se aina kovin mukavaa käännellä raamatunlauseita mielessään itselle sopivaksi...
Minä uskon katolisen kirkon sanomaan ja tunnen oloni hyväksi sen seurakunnissa. Minua koskettaa joka kerta kirkkoon astuessani, kuinka täynnä se on- eikä pelkästään vanhuksia. Näen ympärilläni katumusta, iloa, surua, helpotusta, rakkautta, toivoa... näen elämää, lohdutusta ja uudistumista. Näen kuinka ihmiset kunnioittavat Jumalaa ja arvostavat kirkkoa. Näen ympärilläni paljon naurua ennen saaarnan alkamista ja sen kuinka lämpimästi pappien kanssa jutellaan kirkonmenojen jälkeen. Taidan olla ainoa joka kiirehtii kotiin ja minäkin vain koiran takia.
Näen kuinka papit välittävät seurakuntalaisistaan ja kuinka seurakuntalaiset välittävät papistaan. Näen lämpöä ja välittämistä, sitä yhteisöllisyyttä jota en omassa kirkossani näe. Ensimmäistä kertaa haluan kuulua seurakuntaan, olla osa sitä ja toimia sen hyväksi joku päivä. Näen, että polvistuessaan ihmiset ovat kuuliaisia Jumalalle ja kohottaessaan kätensä ylös rukoukseen todella tarkoittavat mitä sanovat. Ehtoollinen ei ole vain tapa, vaan jotain mitä pohditaan ja sen tarkoitus on todellinen näille ihmisille.
Pidän kirkon traditioista. Ne saavat minut ajattelemaan miksi menen kirkkoon ja miksi kirkko on tärkeä. Kirkko on minulle pyhä paikka ja katolisessa kirkossa t u n n e n sen.
Mitä sitten tulee tuohon alkuun... Tiedän että voin oppia joka päivä uutta ja keskittyä hengelliseen elämään enemmän. Tämä on yksi syy miksi haluan katoliseksi (syitä on monia). Koen että katolisella kirkolla on minulle enemmän annettavaa ja opetettavaa ja tietyllä tavalla minullakin sille (kun sanoin että haluan ensimmäistä kertaa tehdä kirkon hyväksi jotakin ja olla osa seurakuntaa). Kun menin ensimmäistä kertaa katoliseen kirkkoon, koin olevani lähempänä Jumalaa. Eikö se silloin jo ole melko hyvä syy olla osa seurakuntaa... Kaikki mikä vie meitä lähemmäksi Jumalaa, on hyväksi meille.
Olen saanut tutustua ihaniin seurakuntalaisiin ja ollessani päivällisillä erään perheen luona tunsin olevani kotona siinä ihanassa välittävässä ilmapiirissä. En ollut nähnyt näitä ihmisiä koskaan, kun saimme kutsun heidän kotiinsa. En näe että tätä olisi koskaan tapahtunut Suomessa minulle. Enkä edes tiennyt ketä seurakunnassa työskentelee tai ketkä tekevät vapaaehtoista työtä siellä, nyt muutaman käynnin jälkeen tiedän ja tunnistan jo useita.
En tiedä tuleeko minusta koskaan katolista, olenhan ollut jo kerran aiemmin naimisissa. Mutta sielultani ja mieleltäni tunnen jo itseni sellaiseksi. Minulle on tästä seurannut pelkkää hyvää, niin henkisesti kuin hengellisestikin, joten menen kohti päämäärääni edelleen. Herran kädessä on se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, onko tarkoitettu niin vai ei.
Mutta sen haluan vielä sanoa, että lapsuudessani minuun istutettu katolis-viha/inho on mennyt hukkaan. Katoliset eivät ole ollenkaan sellaisia minkä kuvan suomalaiset heistä usein saavat. He ovat tavallisia ihmisiä, osa hartaampia kuin toiset, osa tapa-uskovaisia, osa hakee vielä paikkaansa- aivan kuten elämässä yleensäkin. Ne seurakunnat joita itse olen nähnyt, ovat kuitenkin täynnä rakkautta ja minä tartun siihen rakkauteen kiinni. Sanoivat ja ajattelivat luterilaiset asiasta sitten mitä tahansa. Jos jonkun mielestä rakkaudessa ja välittämisessä on jotain pahaa, pitäisi katse kääntää siihen omaan tilaansa, oman seurakunnan tilaan. Miltä se näyttää ja tuntuu? Onko luterilainen kirkko sitä mitä haluaa ja missä on onnellinen? Luterilainen kirkko on oikein hyvä tiettyyn pisteeseen, minulle se ei enäää riitä. Minä en halua että kirkko tekee kuten ihmiset haluavat, vaan kuten Jumala on tarkoittanut..
maanantai 24. elokuuta 2015
Koettelemukset
Ennenkuin menen otsikkoon sen enempää, kerron eilisestä.
Eilen oli ensimmäinen "katolinen oppituntini". Saankin ihan yksityistunteja, sillä tämä kirkko ei opeta englanniksi kuin lapsia ja opettajani ajatteli etten ehkä haluaisi siihen rymään. Minulle se olisi ollut kyllä oikeasti ihan sama. Teini-ikäiset ovat sydäntäni lähellä ja olen työskennellyt teinien kanssa.
Opettajani oli noin 80 vuotias rouva, joka on itse kääntynyt muslimista katoliseksi 18-vuotiaana. Meillä oli mukava juttuhetki, vähän vuodatin siinä kyyneleitäkin (kuinkas muutenkaan, hehe...) ja sovimme seuraavasta tapaamisesta. Jäin jälkikäteen miettimään että missä läksyt (niitäkin tavallaan on kyllä tulossa) tai mikä ihmeen oppitunti, mutta opin itseasiassa eilen paljon "vain jutellessamme".
Olimme samaa mieltä monesta asiasta ja sain selvityksiä muutamiin mieltäni askarruttaneihin asioihin. Ainoa mikä hieman häiritsi, oli se etten ehkä tehnyt alkuun aivan selväksi että olen ollut uskova "aina".
Opettajani aloitti vähemmän helpolla kysymyksellä, miksi luulen että meidät on luotu. Siinä jotain yritin änkyttää, sillä tämä kysymys on askarruttanut itseäni viime aikoina paljonkin, minulla on näitä erilaisia "teema-kysymyksiä" aina päässäni.
Niin, miksi? En kirjoita nyt aiheesta enempää, mutta on hyvä jos joku muukin päättää miettiä tätä oikein pitkän kaavan mukaan. Kysymys on monitahoihen ja vaikea, arvailuja ja mielipiteitä on varmasti monia. Jatkan itsekin aiheen käsittelyä pienessä mielessäni.
Sitten päivän pääaiheeseen, koettelemuksiin.
Mielessäni oli paljonkin asiaa aiheesta aloittaessani kirjoittamaan, mutta nyt en tiedäkään oikein mitä sanoa. Aihe on varmasti kaikille tuttu ja henkilökohtainen. Vaikket olisi uskovakaan, ovat monet koettelemukset varmasti saaneet miettimään joskus miten epäreilulta elämä joskus vaikuttaa.
Itse olen ollut säännöllisesti polvillani asian takia ja välillä on ollut vaikea hyväksyä sitä. Sitä jokainen varmasti haluaisi että elämä olisi helppoa, tai edes pikkuisen sileämpää. Mutta ei elämä mene kuten toivoisi, ainakaan kaikki asiat. Aina on nurkan takana jokin ongelma, onnettomuus tai
suru vaanimassa. En tiedä olenko jo niin tottunut näihin, etteivät ihan pienet tai joillekin suuret, mutta itselle suuressa mittakaavassa (hetken asiaa pohdittuani) pienet suuret asiat jaksa enää nostattaa raivoa tai jos polvilleni putoankin, nousen sieltä hyvin nopeasti ylös.
Mutta on asioita joita en voi ohittaa tai vain kohauttaa olkiani- ja on asioita, jotka vaivaavat jossain määrin vaikka näin tekisinkin. En vaivaa ketään näitä asioita luettelemalla ja joudun usein myös toteamaan, etteivät omat murheeni näytä joidenkin toisten murheitten rinnalla miltään vaikka itselle ne ovat katastrofeja olleetkin.
Suru on kuitenkin subjektiivinen kokemus enkä haluaisi omaakaan suruani vähätellä tässä kuitenkaan. Olen pelännyt joskus niin paljon läheisteni puolesta, etten ole voinut edes puhua kenekään kanssa. Olen sulkeutunut suruni sisälle, tuijottanut tyhjyyteen ja toivonut että heräisin painajaisesta. Olen katsonut palavaa kynttilää kykenemättä edes rukoilemaan, hokenut vain että Jumala, Jumala... ja sanat ovat loppuneet siihen. Olen muutamina hetkinä ajatellut että kuolen tähän suruun ja pelkoon, mutta aamun koittaessa olen ollut jokseekin toimintakunnossa. Nämä hetket lliittyvät siis suurimpiin suruihini, osa teistä tietääkin lasteni sairastumiset...
Osa suruista tai huolista on sitten niitä pienempiä koettelemuksia, niitä, jotka ovat jatkuneet vuosia.
Olen minä niihinkin ollut väsynyt. Olen parhaillaankin väysnyt näihin fyysisiin ongelmiini, mutta nämä murheet ja koettelemukset eivät lamauta, eivätkä lyö maahan... mutta ne kyllä nakertavat ihmistä hiljalleen, joskus huomaamattakin.
Jotenkin kuitenkin tiedän kaiken aikaa, että selviän lopulta voittajana. Tiedän etteivät ne ongelmat lannnista minua, vaan keksin keinon kiertää tai ratkaista ongelman. Olen sitkeä- ehkä liiankin sitkeä. Ehkä osa ongelmistani olisi jo ratkennut jos en olisi niin vahva ja itsepäinen. Ehkä murtumalla olisin saanut apua esimerkiksi juuri noihin fyysisiin ongelmiin jo aiemmin.
Koska nyt kuitenkin mietin uskon kannalta asioita, on pakko vilauttaa jotain mikä tuli eilen esille. Puhuimme tämän opettajani kanssa elämän vastoinkäymisestä ja hän sanoi minulle ohimennen, että ehkä sinun kiirastulesi on jo täällä maan päällä... Ajatus jysähti päähäni moukarin lailla. Jostain syystä se tuntui jopa masentavalta kun oikein sitä mietin. En usko että elämän tulisi olla jatkuvaa kärsimystä tai että lasteni pitäisi kärsiä sairastumisista sen takia että minä käyn läpi kiirastultani. En toisaalta tosin kyllä ole edelleenkään ratkaissut olemassaoloni syytä tai sitä miksi meillä on koettelemuksia, liittyvätkö ne edes hyvään vai pahaan ja mitä Jumala meiltä odottaa... ja toisaalta tajusin kyllä mitä se opettaja tarkoitti sanoessaan kuten sanoi.
Olen ajatellut itse, että elämässä on kaikenlaista. On pahan koettelemuksia, Jumalan testaustakin (vaikka kuulostaa kyllä noin sanottuna ikävältä) ja sattumaakin sopivassa määrin, sekä omia huonoja valintoja. Minulla ei olisi toivoa jos en ajattelisi näin. Tai olisin jo hukannut toivoni mahdollisesti, kuka tietää?
Miten sinä käsittelet koettelemuksia?
Eilen oli ensimmäinen "katolinen oppituntini". Saankin ihan yksityistunteja, sillä tämä kirkko ei opeta englanniksi kuin lapsia ja opettajani ajatteli etten ehkä haluaisi siihen rymään. Minulle se olisi ollut kyllä oikeasti ihan sama. Teini-ikäiset ovat sydäntäni lähellä ja olen työskennellyt teinien kanssa.
Opettajani oli noin 80 vuotias rouva, joka on itse kääntynyt muslimista katoliseksi 18-vuotiaana. Meillä oli mukava juttuhetki, vähän vuodatin siinä kyyneleitäkin (kuinkas muutenkaan, hehe...) ja sovimme seuraavasta tapaamisesta. Jäin jälkikäteen miettimään että missä läksyt (niitäkin tavallaan on kyllä tulossa) tai mikä ihmeen oppitunti, mutta opin itseasiassa eilen paljon "vain jutellessamme".
Olimme samaa mieltä monesta asiasta ja sain selvityksiä muutamiin mieltäni askarruttaneihin asioihin. Ainoa mikä hieman häiritsi, oli se etten ehkä tehnyt alkuun aivan selväksi että olen ollut uskova "aina".
Opettajani aloitti vähemmän helpolla kysymyksellä, miksi luulen että meidät on luotu. Siinä jotain yritin änkyttää, sillä tämä kysymys on askarruttanut itseäni viime aikoina paljonkin, minulla on näitä erilaisia "teema-kysymyksiä" aina päässäni.
Niin, miksi? En kirjoita nyt aiheesta enempää, mutta on hyvä jos joku muukin päättää miettiä tätä oikein pitkän kaavan mukaan. Kysymys on monitahoihen ja vaikea, arvailuja ja mielipiteitä on varmasti monia. Jatkan itsekin aiheen käsittelyä pienessä mielessäni.
Sitten päivän pääaiheeseen, koettelemuksiin.
Mielessäni oli paljonkin asiaa aiheesta aloittaessani kirjoittamaan, mutta nyt en tiedäkään oikein mitä sanoa. Aihe on varmasti kaikille tuttu ja henkilökohtainen. Vaikket olisi uskovakaan, ovat monet koettelemukset varmasti saaneet miettimään joskus miten epäreilulta elämä joskus vaikuttaa.
Itse olen ollut säännöllisesti polvillani asian takia ja välillä on ollut vaikea hyväksyä sitä. Sitä jokainen varmasti haluaisi että elämä olisi helppoa, tai edes pikkuisen sileämpää. Mutta ei elämä mene kuten toivoisi, ainakaan kaikki asiat. Aina on nurkan takana jokin ongelma, onnettomuus tai
suru vaanimassa. En tiedä olenko jo niin tottunut näihin, etteivät ihan pienet tai joillekin suuret, mutta itselle suuressa mittakaavassa (hetken asiaa pohdittuani) pienet suuret asiat jaksa enää nostattaa raivoa tai jos polvilleni putoankin, nousen sieltä hyvin nopeasti ylös.
Mutta on asioita joita en voi ohittaa tai vain kohauttaa olkiani- ja on asioita, jotka vaivaavat jossain määrin vaikka näin tekisinkin. En vaivaa ketään näitä asioita luettelemalla ja joudun usein myös toteamaan, etteivät omat murheeni näytä joidenkin toisten murheitten rinnalla miltään vaikka itselle ne ovat katastrofeja olleetkin.
Suru on kuitenkin subjektiivinen kokemus enkä haluaisi omaakaan suruani vähätellä tässä kuitenkaan. Olen pelännyt joskus niin paljon läheisteni puolesta, etten ole voinut edes puhua kenekään kanssa. Olen sulkeutunut suruni sisälle, tuijottanut tyhjyyteen ja toivonut että heräisin painajaisesta. Olen katsonut palavaa kynttilää kykenemättä edes rukoilemaan, hokenut vain että Jumala, Jumala... ja sanat ovat loppuneet siihen. Olen muutamina hetkinä ajatellut että kuolen tähän suruun ja pelkoon, mutta aamun koittaessa olen ollut jokseekin toimintakunnossa. Nämä hetket lliittyvät siis suurimpiin suruihini, osa teistä tietääkin lasteni sairastumiset...
Osa suruista tai huolista on sitten niitä pienempiä koettelemuksia, niitä, jotka ovat jatkuneet vuosia.
Olen minä niihinkin ollut väsynyt. Olen parhaillaankin väysnyt näihin fyysisiin ongelmiini, mutta nämä murheet ja koettelemukset eivät lamauta, eivätkä lyö maahan... mutta ne kyllä nakertavat ihmistä hiljalleen, joskus huomaamattakin.
Jotenkin kuitenkin tiedän kaiken aikaa, että selviän lopulta voittajana. Tiedän etteivät ne ongelmat lannnista minua, vaan keksin keinon kiertää tai ratkaista ongelman. Olen sitkeä- ehkä liiankin sitkeä. Ehkä osa ongelmistani olisi jo ratkennut jos en olisi niin vahva ja itsepäinen. Ehkä murtumalla olisin saanut apua esimerkiksi juuri noihin fyysisiin ongelmiin jo aiemmin.
Koska nyt kuitenkin mietin uskon kannalta asioita, on pakko vilauttaa jotain mikä tuli eilen esille. Puhuimme tämän opettajani kanssa elämän vastoinkäymisestä ja hän sanoi minulle ohimennen, että ehkä sinun kiirastulesi on jo täällä maan päällä... Ajatus jysähti päähäni moukarin lailla. Jostain syystä se tuntui jopa masentavalta kun oikein sitä mietin. En usko että elämän tulisi olla jatkuvaa kärsimystä tai että lasteni pitäisi kärsiä sairastumisista sen takia että minä käyn läpi kiirastultani. En toisaalta tosin kyllä ole edelleenkään ratkaissut olemassaoloni syytä tai sitä miksi meillä on koettelemuksia, liittyvätkö ne edes hyvään vai pahaan ja mitä Jumala meiltä odottaa... ja toisaalta tajusin kyllä mitä se opettaja tarkoitti sanoessaan kuten sanoi.
Olen ajatellut itse, että elämässä on kaikenlaista. On pahan koettelemuksia, Jumalan testaustakin (vaikka kuulostaa kyllä noin sanottuna ikävältä) ja sattumaakin sopivassa määrin, sekä omia huonoja valintoja. Minulla ei olisi toivoa jos en ajattelisi näin. Tai olisin jo hukannut toivoni mahdollisesti, kuka tietää?
Miten sinä käsittelet koettelemuksia?
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Elämä opettaa, vai opettaako?
Luin eräällä foorumilla "purkauksen", josta olin kahta mieltä ja kirjoitus on nyt pyörinyt mielessä. Olen aina pohtinut tätä(kin) asiaa paljon ja välillä polkenut omaakin jalkaani asian suhteen, välillä taas "ottanut nöyrästi oppini vastaan".
Otan esimerkiksi foorumilla keskustelun alla olevan tilanteen. Joku oli käyttäytynyt huonosti, oli itsekäs ja välinpitämätön kanssaihmisiään kohtaan, kuvitteli olevansa maailman napa. Tällainen käytös tuottaa luonnollisestikin ympärilleen turhautumista, pahaa mieltä ja vihaakin. Lähes jokainen on törmännyt lomamatkallaan tällaisiin ihmisiin.
Olemme kaikki ihmisiä ja on inhimillistäkin suutahtaa jos käytössääntöjä ei noudateta tai jos joku käyttäytyy törkeästi. Mutta toisaalta taas... eteemme tulee usein ihmisiä jotka voivat nostaa verenpainettamme ja aiheuttaa pahaa mieltä käytöksellään- tällöin olisi hyvä osata "nousta tilanteen yläpuolelle" ja jättää omaan arvoonsa sellaiset ihmiset jotka eivät kykene ajattelemaan itsensä ulkopuolelle, jo oman itsensä vuoksi. Sen sijaan että esimerkiksi lähtisi tappelemaan yöllisten humalaisten meuhkaajien kanssa (ja huutamaan itse...) voisi varautua korvatulpin ja käydä jo etukäteen mielessään miten suhtautua asiaan jos kyseiset ihmiset jättävät ystävälliset pyyntösi äänen madaltamisesta huomioimatta.
Aina se ei ole helppoa, eikä aina onnistukaan. Lomamatka voi tuntua menneen pilalle tai välikohtaus pyörii omassa mielessä. Nämä möykkääjät jatkavat menoaan, muista välittämättä, tunteita tai ajatusta käytökselleen uhraamatta. Ymmärrän siis turhautumisen paremmin kuin hyvin.
Ymmärrän myös foorumilla asiasta mielensä pahoittaneen kirjoituksen. Ymmärrän miksi hän mietti että mistä syystä HÄNEN pitää olla aina se joka oppisi jotain tai se joka nielisi kaiken. Oi kuulkaa, ymmärrän oikein hyvin nuo ajatukset. Mutta toistaalta. MIKSEI HÄN (minä) jos muut eivät siihen kykene?
Mitä tuollaisesta (yllä oleva esimerkki) voi siis oppia? Kärsivällisyyttä, ymmärrystä, ihmisten käytösmalleja... ja sen, että turha lähteä nostattamaan omaa verenpainettaan, olkien kohauttaminen on paljon tervetulleempi vaihtoehto elimistöllemme.
Voimme myös oppia itsestämme paljon. Miten ja miksi toimimme kuten toimimme. Ovatko omat toimintamallimme väärät ja mistä se johtuu. Voimme oppia paljon toisista ja itsestämme.
Ehkä ylläoleva esimerkki ei ollut kaikkein paras, mutta se nyt oli lähinnä ajatuksissa.
Olen miettinyt paljon sitä mitä muut ovat opettaneet minua itsestäni ja mitä hyvää elämän nurjistakin kokemuksista on seurannut. Kun on halunnut olla sinut itsensä kanssa, on ollut pakko ajatella ettei muita voi muuttaa, vain itseään.
Jotkut ihmiset ajattelevat että olen itse rauhallisuus. Ja onhan minussa sekin puoleni. Mutta minussa on myös se puoli jota kukaan ei halua valloilleen ja joka minun pitää voittaa ihan joka ikinen päivä. Ei ole helppoa varsinkaan näin oikeudentuntoisena niellä sanojaan, enkä aina siihen kykenekään. Ei ole montaa päivää kun räjähdin eräälle koiranlenkittäjälle, joka painoi koiransa naaman maahan kaulasta puristaen. Tilanne vain oli minulle liikaa ja sain pidätellä itseäni etten olisi tehnyt sille ihmiselle samoin kuin hän teki koiralleen. Mutta kunniansa se nainen kuuli, enkä hirveästi osannut tilannetta edes katua... mutta ymmärrän että tilanteen olisi voinut hoitaa rauhallisemminkin.
En koskaan suutu tosissani jos tilanne koskee minua, pinnani venyy todella pitkälle, eikä minua edes kiinnosta tällainen räksytys. Jos joku kohtelee minua huonosti tai epäreilusti (toki tilanteen vakavuuskin vaikuttaa asiaan), saatan vain kohauttaa olkiani. En ole riippuvainen heistä millään tavoin, enkä heidän mielipiteistään. Mutta muiden kohdalla en voi sellaista kestää. Jos viattomia tai puolustuskyvyttömiä uhataan, hyökkään.
En siis oikeastaan ole oppinut paljoakaan. Ja toisaalta taas opin joka päivä jotain. Yritän ohittaa asiat joilla ei oikeasti ole merkitystä. En koskaan jää märehtimään tai muistelemaan riitoja, en siis ole pitkävihainen toisin sanoen. Ymmärrän myös oman vastuuni asioissa ja näen oikein hyvinkin omat huonot puoleni, enkä syytä muita omista vioistani tai sysää muiden niskoille asioita.
Ja toisaalta. Valitettavasti pidän ihmiskuntaa tyhmänä noin ylipäätään. Pidän monia kyvyttöminä oppimaan virheistään tai ajattelemaan muita kuin itseään. Olen vasta pääsemässä tämän asian ytimeen ja yrittänyt nähdä enemmän toivoa ihmisen tulevaisuuden suhteen.
Kun katson vuosiani taaksepäin, mietin miten vähän olen niinäkin hetkinä tiennyt joina olen ajatellut oppineeni elämästä todella paljon.. Nyt katsonkin nöyränä eteenpäin ja mietin miten paljon hyviä asioita tulen aivan varmasti vielä oppimaan. Niin pitkään oppia saa, kun sitä haluaa vastaanottaa.
Olen käynyt katolisissa messuissa ja viimein sain viime sunnutaina avattua suuni että saisin aloittaa opinnot kirkolla.
Olen innoissani :)
Jumalan siunausta kaikille!
Otan esimerkiksi foorumilla keskustelun alla olevan tilanteen. Joku oli käyttäytynyt huonosti, oli itsekäs ja välinpitämätön kanssaihmisiään kohtaan, kuvitteli olevansa maailman napa. Tällainen käytös tuottaa luonnollisestikin ympärilleen turhautumista, pahaa mieltä ja vihaakin. Lähes jokainen on törmännyt lomamatkallaan tällaisiin ihmisiin.
Olemme kaikki ihmisiä ja on inhimillistäkin suutahtaa jos käytössääntöjä ei noudateta tai jos joku käyttäytyy törkeästi. Mutta toisaalta taas... eteemme tulee usein ihmisiä jotka voivat nostaa verenpainettamme ja aiheuttaa pahaa mieltä käytöksellään- tällöin olisi hyvä osata "nousta tilanteen yläpuolelle" ja jättää omaan arvoonsa sellaiset ihmiset jotka eivät kykene ajattelemaan itsensä ulkopuolelle, jo oman itsensä vuoksi. Sen sijaan että esimerkiksi lähtisi tappelemaan yöllisten humalaisten meuhkaajien kanssa (ja huutamaan itse...) voisi varautua korvatulpin ja käydä jo etukäteen mielessään miten suhtautua asiaan jos kyseiset ihmiset jättävät ystävälliset pyyntösi äänen madaltamisesta huomioimatta.
Aina se ei ole helppoa, eikä aina onnistukaan. Lomamatka voi tuntua menneen pilalle tai välikohtaus pyörii omassa mielessä. Nämä möykkääjät jatkavat menoaan, muista välittämättä, tunteita tai ajatusta käytökselleen uhraamatta. Ymmärrän siis turhautumisen paremmin kuin hyvin.
Ymmärrän myös foorumilla asiasta mielensä pahoittaneen kirjoituksen. Ymmärrän miksi hän mietti että mistä syystä HÄNEN pitää olla aina se joka oppisi jotain tai se joka nielisi kaiken. Oi kuulkaa, ymmärrän oikein hyvin nuo ajatukset. Mutta toistaalta. MIKSEI HÄN (minä) jos muut eivät siihen kykene?
Mitä tuollaisesta (yllä oleva esimerkki) voi siis oppia? Kärsivällisyyttä, ymmärrystä, ihmisten käytösmalleja... ja sen, että turha lähteä nostattamaan omaa verenpainettaan, olkien kohauttaminen on paljon tervetulleempi vaihtoehto elimistöllemme.
Voimme myös oppia itsestämme paljon. Miten ja miksi toimimme kuten toimimme. Ovatko omat toimintamallimme väärät ja mistä se johtuu. Voimme oppia paljon toisista ja itsestämme.
Ehkä ylläoleva esimerkki ei ollut kaikkein paras, mutta se nyt oli lähinnä ajatuksissa.
Olen miettinyt paljon sitä mitä muut ovat opettaneet minua itsestäni ja mitä hyvää elämän nurjistakin kokemuksista on seurannut. Kun on halunnut olla sinut itsensä kanssa, on ollut pakko ajatella ettei muita voi muuttaa, vain itseään.
Jotkut ihmiset ajattelevat että olen itse rauhallisuus. Ja onhan minussa sekin puoleni. Mutta minussa on myös se puoli jota kukaan ei halua valloilleen ja joka minun pitää voittaa ihan joka ikinen päivä. Ei ole helppoa varsinkaan näin oikeudentuntoisena niellä sanojaan, enkä aina siihen kykenekään. Ei ole montaa päivää kun räjähdin eräälle koiranlenkittäjälle, joka painoi koiransa naaman maahan kaulasta puristaen. Tilanne vain oli minulle liikaa ja sain pidätellä itseäni etten olisi tehnyt sille ihmiselle samoin kuin hän teki koiralleen. Mutta kunniansa se nainen kuuli, enkä hirveästi osannut tilannetta edes katua... mutta ymmärrän että tilanteen olisi voinut hoitaa rauhallisemminkin.
En koskaan suutu tosissani jos tilanne koskee minua, pinnani venyy todella pitkälle, eikä minua edes kiinnosta tällainen räksytys. Jos joku kohtelee minua huonosti tai epäreilusti (toki tilanteen vakavuuskin vaikuttaa asiaan), saatan vain kohauttaa olkiani. En ole riippuvainen heistä millään tavoin, enkä heidän mielipiteistään. Mutta muiden kohdalla en voi sellaista kestää. Jos viattomia tai puolustuskyvyttömiä uhataan, hyökkään.
En siis oikeastaan ole oppinut paljoakaan. Ja toisaalta taas opin joka päivä jotain. Yritän ohittaa asiat joilla ei oikeasti ole merkitystä. En koskaan jää märehtimään tai muistelemaan riitoja, en siis ole pitkävihainen toisin sanoen. Ymmärrän myös oman vastuuni asioissa ja näen oikein hyvinkin omat huonot puoleni, enkä syytä muita omista vioistani tai sysää muiden niskoille asioita.
Ja toisaalta. Valitettavasti pidän ihmiskuntaa tyhmänä noin ylipäätään. Pidän monia kyvyttöminä oppimaan virheistään tai ajattelemaan muita kuin itseään. Olen vasta pääsemässä tämän asian ytimeen ja yrittänyt nähdä enemmän toivoa ihmisen tulevaisuuden suhteen.
Kun katson vuosiani taaksepäin, mietin miten vähän olen niinäkin hetkinä tiennyt joina olen ajatellut oppineeni elämästä todella paljon.. Nyt katsonkin nöyränä eteenpäin ja mietin miten paljon hyviä asioita tulen aivan varmasti vielä oppimaan. Niin pitkään oppia saa, kun sitä haluaa vastaanottaa.
Olen käynyt katolisissa messuissa ja viimein sain viime sunnutaina avattua suuni että saisin aloittaa opinnot kirkolla.
Olen innoissani :)
Jumalan siunausta kaikille!
maanantai 30. maaliskuuta 2015
Camino de Santiago
Olen tehnyt päätöksen toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan.
Olemme mieheni kanssa asiasta usein puhuneet ja laittaneet matkan mappiin "sitten joskus". Olen kuitenkin miettinyt miksen voisi tehdä matkaa yksinkin nyt, kun lapset ovat isoja ja miehen eläkeikään on kuitenkin melkoisesti aikaa ja minulla taas siihen matkaan olisi nyt aikaa ja mahdollisuus. Matkan voi tehdä uudelleen ja uudelleen, eli kyllä miehenikin vielä kanssani Caminolle pääsee :)
Minulle matka on ensisijaisesti uskonnollinen, rukous- ja kiitosmatka, mutta teen matkan kyllä monestakin syystä. Vaeltaminen turvallisessa paikassa kiinnostaa ja koska en ole rantaihminen, tällainen matkailu sopii minulle. Aktiiviloma. Jalkaongelmieni takia reissusta voi tosin tulla tuskallinen, mutta toisaalta olen hyvä kävelijä ja rakastan kävelemistä ja tässä on nyt noin vuosi aikaa harjoitella pidempiä reissuja ja ajaa sisään uusia varusteita.
Rukoilen, että matka onnistuu ja toteutuu ja että saan jalkani hyvään kävelykuntoon.
Mieheni tukee päätöstäni ja on iloinen puolestani, samoin lapseni. Aikaa matkaan varaan jalkojeni takia reilusti (että voin levätä välillä tarvittaessa, tälläkin hetkellä luupiikki vaihteeksi vaivaa...) ja reittivalintani on ns. ranskalainen reitti (Camino Frances)
http://en.wikipedia.org/wiki/French_Way
Olen kiitollinen ja innoissani tulevasta matkasta ja vuosi aikaa paneutua asiaan ja harjoitella vaeltamista, on juuri sopiva.
**********
Miehestäni tulee katolisen kirkon jäsen Pääsiäisenä ja menen Pariisiin sitä katsomaan. En malttaisi odottaa omaa kouluani ja liittymistä katoliseen kirkkoon, mutta minun matkani on tämän suhteen pidempi kuin miehelläni, eli haluan käydä oppini samassa seurakunnassa kuin mieheni ja se onnistuu vasta kun muutan pysyvästi Pariisiin. Matkassa on myös pieni mutka, mutta en usko että se lopulta on muuta kuin mutka.
Mikäpä kiire tässä toistaalta, valmiissa maailmassa. Onpahan aikaa lukea aiheesta, syventyä katolisen kirkon käytäntöihin ja tehdä juurikin tuo pyhiinvaellukseni- sekin on osa omaa henkilökohtaista prosessiani tämän(kin) asian suhteen.
Siunausta kaikille!
Olemme mieheni kanssa asiasta usein puhuneet ja laittaneet matkan mappiin "sitten joskus". Olen kuitenkin miettinyt miksen voisi tehdä matkaa yksinkin nyt, kun lapset ovat isoja ja miehen eläkeikään on kuitenkin melkoisesti aikaa ja minulla taas siihen matkaan olisi nyt aikaa ja mahdollisuus. Matkan voi tehdä uudelleen ja uudelleen, eli kyllä miehenikin vielä kanssani Caminolle pääsee :)
Minulle matka on ensisijaisesti uskonnollinen, rukous- ja kiitosmatka, mutta teen matkan kyllä monestakin syystä. Vaeltaminen turvallisessa paikassa kiinnostaa ja koska en ole rantaihminen, tällainen matkailu sopii minulle. Aktiiviloma. Jalkaongelmieni takia reissusta voi tosin tulla tuskallinen, mutta toisaalta olen hyvä kävelijä ja rakastan kävelemistä ja tässä on nyt noin vuosi aikaa harjoitella pidempiä reissuja ja ajaa sisään uusia varusteita.
Rukoilen, että matka onnistuu ja toteutuu ja että saan jalkani hyvään kävelykuntoon.
Mieheni tukee päätöstäni ja on iloinen puolestani, samoin lapseni. Aikaa matkaan varaan jalkojeni takia reilusti (että voin levätä välillä tarvittaessa, tälläkin hetkellä luupiikki vaihteeksi vaivaa...) ja reittivalintani on ns. ranskalainen reitti (Camino Frances)
http://en.wikipedia.org/wiki/French_Way
Olen kiitollinen ja innoissani tulevasta matkasta ja vuosi aikaa paneutua asiaan ja harjoitella vaeltamista, on juuri sopiva.
**********
Miehestäni tulee katolisen kirkon jäsen Pääsiäisenä ja menen Pariisiin sitä katsomaan. En malttaisi odottaa omaa kouluani ja liittymistä katoliseen kirkkoon, mutta minun matkani on tämän suhteen pidempi kuin miehelläni, eli haluan käydä oppini samassa seurakunnassa kuin mieheni ja se onnistuu vasta kun muutan pysyvästi Pariisiin. Matkassa on myös pieni mutka, mutta en usko että se lopulta on muuta kuin mutka.
Mikäpä kiire tässä toistaalta, valmiissa maailmassa. Onpahan aikaa lukea aiheesta, syventyä katolisen kirkon käytäntöihin ja tehdä juurikin tuo pyhiinvaellukseni- sekin on osa omaa henkilökohtaista prosessiani tämän(kin) asian suhteen.
Siunausta kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)