Olen Pariisissa ja pääsin viimein juttelemaan katolisen papin kanssa. Kokemus oli minulle vaikea, mutta samalla kuitenkin äärimmäisen vapauttava. Toivon ettei pappia hämmentänyt kovin paljoa, itkin nimittäin todella jostain sydämeni pohjasta lähes koko ajan. Keskustelu olikin siis lähinnä sitä että pappi puhui ja mieheni kuunteli. Iso osa puheesta meni ohi omien korvieni, vaikka yritin kyllä kuunnella. Aina jokin papin sanoista sai padon uudelleen ja uudelleen murtumaan.
Mutta olen siis kuitenkin käynyt ensimmäisen keskustelun nyt ja se tuntuu minusta hyvältä.
Minua ei yllättänyt se, että ne elämässä koetut kipupisteet kulkevat jossain syvällä mukana, vaikka sitä luulee jättäneensä kaiken taakseen. Tavallaan eletyn elämän muistaminen voi jopa auttaa pysymään oikealla tiellä- jos tähän kykenee ylipäätään-, täysin huono asiahan se ei siis ole että menneisyys myös koskee tai aiheuttaa häpeää. Ehkä jopa liian usein ja herkästi meille sanotaan, että unohda se, ei se ollut mitään. Ja niin me "unohdamme", mutta emme jatka elämäämme kevein mielin kuitenkaan.
Toki sekään ei ole hyväksi ihmiselle, jos asioista ei koskaan kykene päästämään irti, tai syyllisyyttä tai tuskaa kantaa mukanaan joka hetki. Menneisyys pitää käsitellä ja jättää se taakseen, mutta se ei haittaa jos koetut vääryydet niitä muistellessa saavat kipua vielä vuosienkin jälkeen aikaan, jos siihen kipuun ei jää elämään.
Itse sanoin vielä nuorena aikuisenakin, etten kadu mitään tekemääni, sillä se ei auta minua. Olin väärässä. Tajusin tässä vuosien varrella, että katumus on osa paranemis-prosessia. Katumatta jättäminen oli "maton alle lakaistuja asioita". Nostin siis uudelleen esiin ikäviä asioita, kävin niitä lävitse ja oikeasti minua kadutti monikin asia. Jätin sen "mutta kun" sanan monesta asiasta pois, totesin sen sijaan että tein näin, ei olisi pitänyt, voinko enää tehdä sillä mitään, voin ---> teen asialle jotain, en voi ----> kaduin ja pyysin anteeksiantoa. Jos mitään tekemisiään ei koskaan kadu, on se ylimielistä ja tunteetonta niitä kohtaan, joita on matkallaan satuttanut. Myös siis itseään kohtaan.
Mistä siis oli kyse viikonlopun keskusteluissa ja miksi se aiheutti niin suuren reaktion minussa... Kyse oli niistä valinnoista, joita en saa tekemättömäksi vaikka kuinka haluaisin, mutta joista kannan vastuuta. Kyse oli myös niistä elämän tapahtumista, joihin en ole itse voinut vaikuttaa. Sellaisista surullisista asioista, joita on tapahtunut minulle muiden toimesta. Ne ovat niitä tekoja ja sanoja, joita kukaan ei ole koskaan katunut tai pyytänyt anteeksi minulta, ja siksi ne koskevat yhä niin paljon.
Elämässä tapahtuu asioita, joiden jälkeen voi olla vaikea nousta jaloilleen. Mitkä asiat kukakin kokee sellaisiksi, on hyvin henkilökohtaista. Tiedän että on ihmisiä, joille on tapahtunut paljon pahempia asioita kuin minulle ja he seisovat kuitenkin vahvoina, jopa turvasatamina muille... mutta tiedän myös, että on ihmisiä jotka eivät ole jaksaneet nousta ylös pienemmistä asioista kuin mitä minulle on tapahtunut.
Suru ja tuska ovat aina subjektiivisia kokemuksia. Anteeksi pyytäminen- jos sen tekee aidosti katuen ja sydämestään- koskettaa aina tätä subjektiivista kokemusta huolimatta siitä, annetaanko anteeksi vai ei.
Myös anteeksianto syntyy minun ajatuksissani tavallaan henkilön sydämessä, mutta joskus vasta pitkänkin itsetutkiskelun jälkeen. Anteeksianto ei ole riippuvainen anteeksi pyytävän teoista tai persoonasta, vaan anteeksi antavan omasta maailmankuvasta, elämänarvoista ja oman sydämen tilasta. Aina anteeksianto ei ole helppoa, eikä siihen välttämättä pystykään yksin, mutta silti aito anteeksianto syntyy ihmisen omassa sydämessä, eikä mielessä.
Vaikeita asioita, tiedän. Ja kun mennään henkilökohtaiselle tasolle, itsekukin joutuu pohdiskelemaan itseään anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen prosesseissa. Joskus voi käydä niin, ettei saakaan anteeksi tekojaan tai sanojaan ja niitä kantaa mukanaan aina kuin kahletta. Ja joskus käy kuten minullekin on käynyt, ettei kukaan edes pyydä anteeksi vaikka se olisi oman hyvän elämän jatkuvuuden kannalta tärkeää. Silloin on kaikkein vaikeinta antaa anteeksi, mutta ainakin itselleni se on ollut tärkeä prosessi sekin ja joidenkin ihmisten tai asioitten kohdalla prosessi on yhä meneillään.
Caminoni liittyy myös tähän aiheeseen, katumukseen ja anteeksiantoon. Haluan tielläni päästä sopuun Jumalan ja itseni kanssa näissä asioissa. Anteeksianto silloin kun tietää, ettei tule koskaan saamaan anteeksipyyntöä joiltain ihmisiltä ja anteeksianto itselle silloin, kun ei voi enää pyytää anteeksi henkilöltä itseltään (minulle tällainen on vain kuolemantapaus).
Siunattua viikon jatkoa kaikille,
