Isä nukkui pois

Sisareni sen sanoi hyvin: "Kuoleman edessä kaikki ovat saman arvoisia. Siinä häviää pois kaikki epäoleellinen ja turha."

Isä nukkui pois tänä aamuna.
Hän meni sairaalaan hengenahdistuksen takia ja sairaalaan hän jäi. Akuutti leukemia.

Alkuun isä keskittyi vain hoitoihin joiden piti auttaa- vaikka eihän syövästä koskaan tiedä. Kunto romahti heti lääkityksen alettua, mutta yhä puhuttiin miten tarkoitus olisi saada isä kuntoon kotihoitoon vaikkei sairautta saakaan parannettua. Parhaassa tapauksessa elinaikaa olisi voinut olla vuosi- kaksi.
Vaikka tulehdusta sydämessä ja keuhkoissa ei saatu kuriin, oli isä yhä kykenevä leikkiäkin laskemaan. Mieli oli kirkas, mitä nyt morfiini vaikutti ajoittain. Isälle kerrottiin että hän tulee kuolemaan sairauteensa, mutta kukaan meistä ei arvannut kuinka pian. Lääkäri ilmoitti, että jos joku haluaa vielä isän nähdä, pitäisi tulla heti. Osa oli nähnyt jo isän, osa ajoi yötä myöten ja ehti hänet vielä nähdä ja isä lapsensa.

Isä nukutettiin seuraavana päivänä uneen kovien kipujen takia, mikään lääkitys ei enää auttanut. Hän kävi sitä ennen läpi melkoisen ahdistuksen kuoleman takia. Suru, pelko, kivut. Millaiset hautajaiset, mitä pitää tehdä ja muistaa... Ihminen ei välttämättä usko olevansa kuolemansairas ennenkuin aivan viime hetkillä. Isälle nämä hetket tulivat nopeasti ja hänen kuolintuskansa oli sekä henkinen että fyysinen. Mitä ihmiselle jää kun sanotaan ettei toivoa ole? Että hänen lähtönsä on ihan tässä ja nyt.

Minun isäni löysi tuskan keskeltä uudenlaisen toivon, toivon Jumalasta. Uskovana tämä oli minulle todella tärkeä asia, tästä olen erittäin kiitollinen.
Isän elämä oli vaikea ja raskas, lapsesta asti. Hän oli ateisti, jonka oma vaikea elämä heijastui meihin kaikkiin hänen perheensä jäseniin. Harva olisi uskonut hänen laittavaan käsiään ristiin missään tilanteessa, mutta minä en luovuttanut rukouksissani. Viimeisillä hetkillään hän sitten juttelikin papin kanssa, otti vastaan ehtoollisen ja rukoilikin.

Minä sain monen vuoden rukouksiini vastauksen, vaikkakin toki olisin toivonut sen käyvän toisella tapaa. Minun suruni ja ahdistukseni vapautuivat siinä hetkessä kun tästä kuulin, vaikka koskaan en anteeksipyyntöä häneltä kuullutkaan. Minulle isän ehtoollinen oli ihme, ihme jota olin rukoillut. Näin sanoisivat kaikki jotka isäni tunsivat. Että se oli ihme.

Jotkut teistä muistavat minun puhuneen isästäni ja vaikeasta lapsuudestani. Olen jälleen käynyt asioita lävitse, surrut pientä lasta sisälläni ja todennut kuitenkin samaan aikaan antaneeni isälleni anteeksi (jo vuosia sitten). Mutta kuten alkuun kirjoitin, kuoleman edessä kaikki turha- mennytkin- riisutaan pois. Näin edessäni vain vanhan, sairaan, pelokkaan ja yksinäisen miehen, joka kärsi monella tapaa. Minä halusin vain että se mies saisi lähteä rauhassa, kaiken anteeksi saaneena. Ja sen hänelle sanoinkin. Että olen rukoillut hänen puolestaan, että pyydän ja annan anteeksi. Ja sitä myös tarkoitin.

Olen usein rukoillut Isä meidän- rukouksen miettimättä sitä edes tarkemmin. Näinkin lyhyestä rukouksesta nousee kuitenkin esille erilaisia elämäntilanteita koskettavia kohtia. Olenkin viime vuosina lukenut tätä rukousta eri tavoin kuin aiemmin, ajatuksella ja miettien, mitä tässä oikein sanotaan. Rukous on toki kokonaisuus, mutta uskalsin silti tänään nostaa esille anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen merkityksen. Sen merkitys on niin valtavan suuri elämässämme ja suhteissamme toisiin ihmisiin. Uskovana lisäksi pyydän rukouksessa antamaan Jumalaa minulle anteeksi niin kuin minä muille annan anteeksi.

Joskus pitää vain astua ulos omasta kivustaan ja surustaan, ilman anteeksiantoa meistä ei koskaan tule täysin ehjiä. Tai näin minä näen asian. Minullakin on työn alla on vielä yksi suuri anteeksiannon paikka, mutta koska se ei koske isääni, jätän sen toiseen kertaan.

Siunausta kaikille


Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Minä uskon

Keräännyimme lauantaina perhepiirissä ruokapöydän ympärille. Nämä hetket ovat minulle arvokkaita, saan kuunnella iloista puheensorinaa ja missäpä ihmiset olisivat avoimempia ja kevyemmällä mielellä kuin ruokapöydässä. Kaikkien istuessa tyytyväisinä vatsat täynnä, kääntyi aihe äkkiä uskontoihin ja uskoon. Tämä ei ole ollut lasten puolelta kovin yleistä, vaikka meillä uskosta ääneen puhutaankin ja uskontoja on monesti pohdittukin yhdessä lasten ollessa nuorempia.

Katolilaisuudesta olemme puhuneet toki paljon viime aikoina, ovat lapset kyselleetkin aiheesta ja puhun avoimesti kirkosta ja uskosta muutenkin, mutta emme oikeastaan ole puhuneet aiheesta niin että kaikki olisivat yhtä aikaa paikalla.
Lasten kasvaessa ovat he tehneet omat päätelmänsä Jumalasta ja uskosta/ uskonnoista. He ovat vielä nuoria ja mielipiteet ehtivät vielä kehittymään moneen otteeseen (tai sitten ei). Nyt kuulen monissa mielipiteissä itseni silloin nuorena Tanjana, ja se hymyilyttää minua sisäänpäin, yhtään kuitenkaan lapsiani ja heidän mielipiteitään vähättelemättä. Usko on kuitenkin niin henkilökohtainen asia että se polku jota kuljemme, on todellakin meidän omamme ja kuljemme sitä omaa tahtia. Erilaiset elämäntilanteet ja -tapahtumat vaikuttavat myös siihen millainen Jumala-kuva meillä on. Vai onko meillä sellaista lainkaan.

Lapseni uskovat Jumalaan, mutta eivät jaa kanssani välttämättä kaikkea uskontojen oikeellisuudesta tai sanoisinko ennemminkin uskontojen olemassaolon tarpeellisuudesta. Pari lapsistani on sitä mieltä ettei uskontoja pitäisi olla, että ne aiheuttavat/ ovat aiheuttaneet niin paljon pahaa. Heille Jumala on olemassa ilman minkäänlaisia/ minkään uskontokunnan kirkkoja tai seurakuntia. Nuorempi tytär taas jakaa mielipiteeni katolisesta kirkosta, onhan hänenkin poikaystävänsä katolinen.
(Vanhimmasta lapsestamme en puhu nyt mitään, sillä hän ei ollut keskustelussa mukana.)

Se mihin kiinnitin huomiota, oli tärkein asia: lapseni uskovat Jumalaan. Vedin salaa helpottuneena henkeä, sillä en ole aina ollut varma asiasta. Ehkä hekään eivät ole olleet.
Kuuntelin aikani ihan hiljaa heidän ajoittain kiivastakin keskusteluaan, sellaiseenhan minä en osallistu uskonnoista puhuessa. Olen niin monet kerrat kuullut samat oletukset, samat väitteet, samat epäilyt, samat syytökset. Se kaikki kuuluukin ihmisen matkaan kun hän miettii onko tässä mitään järkeä ja jos on, niin mitä.

Olen sinänsä samaa mieltä siitä, että kirkottakin voi elää. Jumala kuulee sinut, olit sitten polvillasi tai istumassa, vaatehuoneessa tai metsässä tai kirkossa. Olen myös sitä mieltä että uskonnon varjolla ollaan tehty paljon pahaa. Lasten raiskaukset, ihmisten hyväksikäyttö, murhat, manipulointi, terrorismi... kaikkea näitä harjoitetaan tai ollaan harjoitettu uskontojen varjolla. Mutta uskonto ei salli tällaisia asioita, Jumala ei ole se joka sallii nämä hirveydet. Sen tekee ihminen. Jos kirkkoja ei olisi, jos uskontoja ei olisi, tekisi ihminen näitä jossain muualla ja jonkun muun asian varjolla (ja tekeekin). Mikään, mikä synnyttää hyvää, ei toisella kädellä toimi pahan lailla. Ihmisestä ei kuitenkaan tule täydellistä kirkossa, eikä myöskään kirkon ulkopuolella.

Kun lapseni olivat aikansa keskustelleet siitä kaikesta mitä pahaa uskonnot ovat saaneet aikaan, kysyin heiltä että entäs se kaikki hyvä? Entä ne ihmiset, jotka kokevat saaneensa jollain tavoin pelastuksen elämäänsä? Joiden elämä olisi yksinäistä ja kurjaa ilman kirkkoa tai uskovien yhteisöä? Entä ne jotka ovat ihan konkreettisesti pelastuneet uskontojen ansiosta? Entä he jotka tekevät hyvää uskontojen nimissä? Miten paljon hyvää kirkko on tuonut ihmisten elämään ja miten paljon pahaa se ihmisten elämässä pitää käsivarren päässä...
Tästä uskontoja ja kirkkoja kritisoivat ihmiset eivät koskaan puhu tai ainakin vähättelevät asiaa. Uskonnoilla on kuitenkin tieteellisestikin tutkitusti myönteinen vaikutus ihmisiin, emmekä puhu hyvän tekemisestä mitenkään mitättömänä tai vähäisenä asiana kirkon ulkopuoliseenkin maailmaan.

Entä sitten "sääntöjen kiertäminen".
Jokainen ihminen on vastuussa tekemistään joko vain itselle tai itselleen ja Jumalalle, riippuen siitä mistä kantilta elämää katselee. Minun näkökulmastani olen vastuussa Jumalalle siitä miten käyttäydyn ja mitä teen, mutta tottakai olen vastuussa myös itselleni. Elämässäni tekemät valinnat voivat joko vaikkapa lyhentää tai pitkittää elämääni tai tehdä minut surulliseksi tai onnelliseksi, eli toisinsanoen vaikuttavat elämänlaatuuni ja elämäni mielekkyyteen ja pituuteen.
Mutta jos alan kirjoittamaan omia sääntöjäni Jumalan asettamien lakien päälle, en enää elä siinä uskossa missä luulen eläväni, vaan voin saman tien hylätä uskoni. En puhu pienistä tai isommistakaan synneistä joita kaikki teemme, vaan siitä jos alan elämään sellaisten sääntöjen mukaan jotka "nyt sattuvat paremmin sopimaan minulle". Silloinhan en usko siihen sanomaan jota kirkko meille opettaa.

Loppujen lopuksi tämä on melko yksinkertaista. Mitä haluan elämältä? Millaiset arvot minulla on? Mihin uskon? Miten haluan elämäni elää? Ja sen jälkeen mietin voinko ja haluanko elää siinä uskossa jossa olen tai jossa haluaisin elää? Kykenenkö elämään kuten Jumala haluaa minun elävän? Pyrinkö edes siihen?
En minä voi piirtää Jumalaa sellaiseksi yleistalkkariksi, joka avaa aina sen oven minkä haluan auki. En minä voi kertoa Jumalle miten Hänen pitäisi asiat maan päällä hoitaa. Tai toki voisin piirtää vaikka millaisen jumalan ja sanoa mitä vaan, mutta silloin ei olisi enää kyse samasta uskosta, samasta Jumalasta. Ja minä uskon juuri tähän Jumalaan, mistä raamattu meille kertoo.

Jos kääntäisin asian näin päin: Kun menet uuteen työpaikkaan, et kävele pomon toimistoon kertomaan mitä siellä työpaikalla sitten teet ja mitä et. Et muuta työpaikan sääntöjä, et mene ja tule miten huvittaa, et kerro omistajalle miten tämän tulisi firmaansa hoitaa, etkä ala johtamaan sitä firmaa itse. Et myöskään tee näin vaikka olisit vanhakin työntekijä. Meillä kaikilla on oma paikkamme tässä firmassa, sillä on omat sääntönsä ja yksi omistaja. Jos tämä ei kelpaa, pitää vaihtaa firmaa. Se mikä ei sinulle ehkä ole hyvä, tekee kuitenkin monet muut onnellisiksi, etkä sinä voi sanoa millä tavoin muiden tulisi kokea tulleensa kohdelluksi oikein siinä firmassa tai ylipäätään, miten muut ihmiset kokevat firman sisäiset asiat.


Minä uskon Jumalaan. Uskon siihen mitä katolinen kirkko opettaa. Tähän mennessä en ole törmännyt vielä yhteenkään sellaiseen sääntöön, joka ei sallisi ihmisen astua ulos tästä kirkosta. Ihminen voi erota kirkosta jos ei usko sen sanomaan. Pyydän anteeksi seuraavaa, mutta... Olisikin parempi jos kaikki ne ihmiset jotka eivät halua elää katolilaisessa uskossa, eivät olisi levittämässä pelkoa, vääriä uskomuksia ja omia mielipiteitään kirkon ulkopuolelle. Miksi he roikkuvat kirkossa joka on heille vain taakka? Samaa voisin kysyä muiden kirkkojen kohdalla, muiden uskontojen kohdalla.

Usko tarkoittaa kirjaimellisesti johonkin uskomista. Ei ole mitään välimaastoa. Tämä on vaikea ajatus monelle ateistille tai siirtää ajatusta oman seurakunnan ulkopuolella oleviin uskontoihin/ seurakuntiin. Jos tuntee monta ihmistä oman uskonsa ulkopuolelta, on aihe helpompi yleensä käsittää. Jokainen ihminen sanoo joko "Minä uskon... xxx" tai "minä en usko mihinkään". Sallittakoon jokaisen päätyä tähän ihan itse. Ei Jumala minun nähdäkseni ota kaverien lähettämiä ilmottautumisia vastaan, eikä yksikään ateisti pelasta uskovaa miltään.
Ne jotka tulevat väärin kohdelluksi kirkoissaan tarvitsevat ehdottomasti apua, mutta ihmisen henkilökohtainen suhde Jumalaan tarkoittaa todellakin henkilökohtaista suhdetta. Siinä ei ole kolmansia pyöriä, tämä uskon-asia meidän tulee päättää ja pohtia loppujen lopuksi aivan itse.

Siunausta viikkoonne

Hiljaisuus

Hiljaisuudesta on tullut minulle äärimmäisen tärkeä asia. Tarvitsen ympärilleni edelleen myös elämän ääniä, naurua, musiikkia, luonnon ääniä ja puhetta, mutta hiljaisuudessa saan kääriä omat ajatukseni juuri sellaiseen pakettiin kun haluan.
Kun sanon tai kirjoitan jotain, olen jo harkinnut ja punninnut kaiken valmiiksi. Joskus hyvin nopeasti, joskus oikeasti harkitsemalla harkiten. Mutta hiljaisuudessa, siellä olen joko yksin ajatusteni kanssa tai puhun Jumalalle. Silloin mikään ei jää piiloon, ei ole mitään mitä en itse tai Jumala tietäisi siitä mitä sisimmässäni liikkuu.

Tiedän kuitenkin että on ihmisiä joita tälläinen hiljaisuus ei kiinnosta. Ehkä he pelkäävät kuulevansa mitä oikeasti ajattelevat tai eivät vain haluakaan myöntää todellisuutta, tai se todellisuus on liian kipeä käsiteltäväksi. On myös ihmisiä jotka eivät usko Jumalaan, eivätkä myöskään siis juttele Hänelle.

Mutta Jumala kuulee myös ne hiljaiset huokauksetkin joita ihmiset päästävät hiljaa sisimmissään, ei siihen puhetta aina tarvitakaan. Ei minullakaan ole aina sanoja. Ei ihmisille, eikä Jumalalle.

Kirkossa on hyvä ajatella.
Opetukseni loppuessa jää aina puoli tuntia aikaa ennen jumalanpalveluksen alkua. Istun sen ajan kirkon penkillä rukoillen, ajatellen tai ruusukkoa kuunnellen (viereisessä Marian Kappelissa luetaan sitä). En ole koskaan kirkossa yksin, mutta pieniä ääniä lukuunottamatta kirkossa on aina tietty hiljaisuus. Ja vaikka pappikin aloittaa saarnansa, siellä on silti tietty hiljaisuus silloinkin. Usein se hiljaisuus on tosin täynnä rukouksia, ajatuksia, huokauksia, suruja, toiveita, pelkoja, kiitosta... ymmärrätte varmaan mistä puhun. Puhun sellaisista asioista joita ihmiset jättävät kirkkoon ajatuksissaan. Joskus ja joissain kirkoissa kaiken tämän voi ikänkuin "tuntea", eikä kysymys ole mistään yliluonnollisesta vaan ne ovat vain ihmisistä huokuvia tunnetiloja. Olen käynyt kirkossa jossa suru ja ahdistus olivat niin sakeina ilmassa että olin oikeasti järkyttynyt. Erityisherkkänä muiden ihmisten tunnetilat ovat ikäänkuin peili minulle ja saattavat kuormittaa hermostoani paljonkin. Siksi pidän tyhjistä kirkoista ja hiljaisuudesta.

Eilen kirkossa ajattelin leukemiaan sairastunutta sukulaistani. Juttelin hänen kanssaan muutaman minuutin viime viikolla, enempää hän ei jaksanut, enkä oikein saanut selvääkään puheesta. Suu oli vereslihalla sytostaattikoktailista, voimat olivat täysin pois. Elämänvoima oli hiipunut, ehkä tahtokin elää. Yritin kannustaa ja tukea, valaa uskoa huomiseen, mutta kaikki ne sanat tuntuivat vain... sanoilta. Mitä voi sanoa ihmiselle jonka elämän jatkuvuus ei ole varmaa? Miten voi ketään lohduttaa millään sanoilla jos vaakalaudalla on elämä?

Siinä kirkon penkillä istuessani ja elämän herkkyyttä miettien tuli mieleeni eräs asia mitä olen halunnut jo vuosia tehdä. Olen odottanut oikeata hetkeä, oikeita välineitä, oikeita tienviittoja asian suhteen. Ehkä nyt tuli sellainen hetki jolloin rohkenin ajatella laatikon ulkopuolelle. Voin toteuttaa asioita "käsikirjoituksen" ulkopuoleltakin. Tämä on elämää, ei tietokoneohjelma jossa kaikki merkit pitää kirjoittaa juuri pilkulleen samanlaisina kuin ne edessäsi lukevat. Toteuttaakseen elämässä asioita ei tarvitse toteuttaa kaikkea niin pilkulleen. "Sinnepäin" on oikein hyvä joskus.

Mukavia asioita henkilökohtaiseen päiväkirjaani merkittäväksi on siis tiedossa. Toteutus selviää myöhemmin, ehkä jo kesällä. Aion muutenkin kaivella vanhoja unelmiani esiin ja pyyhkiä niistä pölyjä pois, tarkastella niitä uusin silmin. Minusta tuntuu kuin Jumala olisi aukaissut silmieni ja korvieni lisäksi myös uuden luukun ajatusmaailmastani.

Mitä halusin siis kirjoituksellani sanoa tänään... Tämä maailma on täynnä kauniita värejä ja upeaa hiljaisuutta, vaikka joskus elämä tuokin harmaita tai mustia asioita eteemme ja niin kovaa melua, ettemme tahdo kuulla edes ajatuksiamme, saati sitten Jumalan ääntä. Hiljaisuus ei ole yksinäisyyttä, vaan matka itseen. Värit eivät koskaan ole pois elämästämme, vaikkemme tuntuisi välillä niitä huomaavan. Mikään ei ole mahdotonta sille, joka osaa katsoa maailmaa ja asioita monesta eri kulmasta.

Ja lopuksi, joka päivä voi oppia uusia asioita. Myös itsestään.

Siunattua viikkoa!

Kohti katolilaisuutta

En edelleenkään tokikaan tiedä tuleeko minusta koskaan katolilaista, mutta sitä kohti menen yhä, vahvalla tahdolla.
On myös vaikea kirjoittaa mitään viime aikojen tapahtumista, sillä kaikki on ollut hyvin henkilökohtaista. Paljon on kuitenkin tapahtunut: olen jutellut kahden eri papin kanssa, käynyt menneisyyttäni lävitse ja jatkanut katolilaisuuden opiskelua.

Ensimmäisen liittoni mitätöintiin tuntuisi olevan hyvät perusteet, mutta helpoksi sitä ei ole tehty, eikä tietysti sen helppoa tarvitsekaan olla jos kirkkoa ajatellaan. Kirkon säännöt, niillä mennään. Sitä joko tahtoo koko paketin tai ei mitään. Mutta en puhu nyt pelkästään säännöistä, vaan omista arvistani. Niiden auki repiminen ei koskaan ole helppoa. Ja vielä vaikeammaksi asian tekee se, että olen aukaissut niitä arpia ihmisille, joiden elämään katolilaisuus on kuulunut aina. Minä suomalaisena luterilaisena olen elänyt täysin erilaisin säännöin jo pelkästään kirkonkin osalta ja usein on tullut sellainen olo, ettei ole helppoa katolilaisen papin ymmärtää luterilaisen kirkon sääntöjä, eikä sitä että ihmiset tekevät ratkaisujaan niiden sääntöjen mukaan.

Ymmärrän, ettei ole helppoa katolisen ihmisen ajatella asioita minun- luterilaisen- kannalta, sillä onhan katolisten sääntöjen käsittäminen useimmille luterilaisille melkeinpä mahdoton tehtävä. Olen itsekin tässä vuosien varrella näitä asioita pohtinut paljon ja joskus asioiden käsittäminen on ollut vaikeata, niiden hyväksyminen jopa vieläkin vaikeampaa. Olen itsekin kipuillut katolisen kirkon avioliitto-kysymyksen äärellä, miettinyt Marian ja pyhimysten merkitystä ja ylipäätään katolisen kirkon tilaa (varsinkin menneisyyttä, kuten niin moni luterilainen tekee).
Mutta kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen, ei hyväksyminen tai ymmärtäminen ole vaikeaa ollenkaan, vaan moni ennen niin vaikea asia tuntuukin luonnolliselta ja oikealta. Katson kuitenkin edukseni sen, että olen luterilaisena katsonut katolilaisuutta niinkin monesta kulmasta. Ja kuten katson nyt myös luterilaisuutta katolilaisuutta opiskeltuani.

Kerään voimia tulevaa varten. Tiedän ettei tie tästä helpommaksi muutu lähiaikoina, joudun vielä kyseenalaistamaan matkani- tiedän sen. Kun kipu ylittää tietyn kynnyksen, sitä haluaisi vain paeta arpeuttamaan haavansa uudelleen.
Pappi joka asiaani täällä Tukholmassa hoitaa, on saksalainen... ja jos en olisi jo Saksassa asunut, olisin varmasti ollut monta kertaa loukkaantunut tai vihainen hänelle. Itseasiassa näin on käynytkin kerran. Mutta hän on vain saksalaisen jyrkkä ja tarkka, ehkä jossain kohti ollut hieman tahditonkin. Toivon että tämä matka olisi hänellekin opiksi ja hyödyksi.
Älkääkä käsittäkö väärin, pidän tästä papista kyllä ja on hän minulle ollut lempeäkin, mutta nyt olemme sellaisten asioitten äärellä jossa ehkä naimattomalla katolisella papilla ei ole samalaista kokemusta kuin minulla, luterilaisella kaksi kertaa vihityllä.
Lisäksi olen hänelle ensimmäinen "juuri tällainen tapaus", hänelläkin on opeteltavaa ja lisään varmasti osaltani hänen taakkaansa ajan ja työmäärän suhteen. Olemme molemmat uusien asioitten äärellä.

Asiat menevät kuitenkin kuten niiden kuuluukin mennä. Sydämeni on saavuttanut jo katolilaisuuden ja se on minulle hyvin tärkeä asia. Tiedän että loppu on kirkon ja Luojan käsissä ja opettajani jo minua ohjeistikin, etten saa kyseenalaistaa päätöstä, oli se sitten mikä tahansa. Näin itsekin ajattelen. Kielteinen päätös olisi raskas minulle, mutta ymmärtäisin sen lopulta henkilökohtaisella tasolla.

Mutta kysymys ei ole pelkästään minusta ja se tekee asiasta erittäin vaikean. Olen naimisissa katolisen kanssa ja näin ollen liittoamme ei koskaan tunnustettaisi. Mitätöintiprosessissa kun asiasta tekee vaikean sen, että ex-liitossani olimme molemmat luterilaisia- katolisen kirkon silmissä siis erittäin pätevä liitto. Jos eksäni olisi ollut ortodoksi tai katolinen ja olsimme menneet naimisiin luterilaisessa kirkossa, olisi liiton pätevyys katolisen kirkon silmissä erilainen.

En kuitenkaan halua mennä asiassa vielä mihinkään lopputuloksiin, vaan odottelen rauhassa jatkoa. Tosin kovin helppoa se "rauhassa"- sana ei minulle ole. Haluaisin pika-kelata tämän vaiheen kokonaan ohi jossa nyt olemme. Vaan minkäs teet. Odotat.

Joten minä odotan. Olenhan tätä odottanut yli kymmenen vuotta, joten mitäpä pieni lisä siihen enää. En voi hoputtaa pappia, en kirkkoa ja sen toimielimiä, enkä edes halua. Elän tällä hetkellä toivon saarella, siinä on toisaalta hyvä olla... toisaalta sen reunoja hipoo koko ajan keskeneräisten asioitten meri ja sen aallot voimistuvat jatkuvasti jos päätöstä ei tehdä tai sitä ei synny. Kuulun vielä niihin ihmisiin joille keskeneräiset asiat ovat vaikeita, mutta toisaalta: onpahan taas yksi opin paikka tässä. Tässäkin.

Siunausta