Kävin äsken kirkossa.
Minua eivät ole koskaan rajoittaneet seinät tai aikataulut. Voin kuunnella Jumalan puhetta ja lukea raamattua missä ja milloin vain. Kaikkein rakkain paikka tähän on Jumalan luoma kirkko: luonto, metsä.
Olen "kuunnellut" saarnoja metsissä ja "lukenut" raamattua pellon laidalla. Jostain asiasta -vaikkapa viljapellosta, linnusta, sateesta, yksinäisestä ihmisestä, kukasta jne.- saattaa tulla mieleeni raamatusta jokin kohta ja jään kuuntelemaan mitä Jumala tahtoo minun asiasta oppivan ja kuulevan.
Tänään katselin kirkkoretkelläni heräävää luontoa ja mietin jo varmasti tuhannen kerran ihmetellen, miten Jumala on luonut jotain niin kaunista, kuin puut, taivas ja metsän elämä.
Minun ei tarvitse kirkossani istua kovalla puisella penkillä, vaan voin kävellä eteenpäin alttaritaulujen vaihtuessa koko ajan. Saan voimaa kauneimmasta kattokruunusta, mitä kuvitella voi: auringosta.
Vaikka rakastankin ihmisenkin tuottamaa musiikkia, mikään ei voita lintujen laulua kirkossani. Sen sävel ja rytmi vaihtuvat sitä mukaa, mikä lintu milloinkin kirkossani asustaa. Tai ne kaikki äänet yhteensä, mukaan puiden humina ja viljapellon kohina, veden liplatus tai sateen ääni... tai iltakirkossa heinäsirkkojen viulukonsertto.
Sellaista holvikaarta ei missään kirkossa ole, kuin metsäkirkossani. Holven muodostavat puiden latvat ja kirkon värityskin vaihtuu kulkiessani eteenpäin. Niin kaunista kattoa ei taloissa näe, kuin on sininen taivas pilvien lipuessa hitaasti ylitseni.
Ja ne tuoksut! Migreenipotilaana joskus koen pahoinvointia kirkon suitsukkeista, mutta keväisen maan ja metsän tuoksu saa minut onnelliseksi.
Tähän kirkkooni voin ottaa koirani mukaan, mikä onkin tärkeätä, sillä en voi jättää koiria yksin kotiin. Koirani lisäksi löytävät kirkosta asioita, jotka jäävät muuten näkemättä, aarteista, joita en osaisi etsiä maan tasolta. Vaikkapa puiden juuret... niistäkin löydän monta puhuttelevaa asiaa: meidän ihmisten juuret, sukumme, maamme, työmme, mutta myös elämän kompastelut ja ihmisen kasvun.
Näin keväällä kirkkoa katsoessani mieleeni tuli elämän jatkuvuus, hyvinkin koskettavalla tavalla. Mietin poikaani, joka on saanut uuden mahdollisuuden kasvattaa uusia versoja itsessään, paitsi henkisesti, myös aivan konkreettisesti. Puhkeavat lehdet toivat mieleeni elämän jatkuvuuden ja herkkyyden. Nuori ja vahva puu, saa jatkaa Jumalan kunniaksi kasvuaan.
Oli myös kaatuneita puita, myrskyn kaatamia, mutta myös pitkään maassa lahonneita puunrunkoja. Kaikki meistäkään eivät jaksa, vaan kaatuvat. Kurkistaessa myrskyn kaatamaa puuta tarkemmin, huomasin sen olevan sairas, heikko puu. Jossain puun lähellä kasvaa kuitenkin uusi taimi, uusi elämä. Mietin, olisiko tätäkin metsää pitänyt hoitaa paremmin vai oliko puun elinkaari jo täynnä.
Luonnosta voi aivan kaikessa nähdä myös ihmisen omaa elämää. Syntymän, kasvun, kivun paikat, sairaudet, elämän opetukset, kauneuden ja rikkauden, sekä elämän päättymisen.
Luonnosta voi myös lukea raamattua: tutut raamatun asiat näet pellossa, puissa, linnuissa, lampaissa, karjassa, tuulessa... jokainen voi muistaa näistäkin sanoista jonkin raamatunkohdan.
Koska olen huono "oikeassa" kirkossa käyjä, Jumala osoitti minulle jo varhain sen kirkon, jonka Hän loi aikojen alussa.
Koska olen huono lukemaan raamattua, Hän muistuttaa minulle niistä asioista kirkossaan.
Tässä kirkossa saa hymyilläkin, olla onnellinen, nauraa ääneen, mutta toki myös ihmetellä, itkeä ja surra, kysyä miksi. Tässä kirkossa minun on hyvä rukoilla ja monesti saan vastauksia kysymyksiini nopeastikin.
Tänään katselin taivaalla lentävää kyyhkyä. Emme ole yksin ja ilman ohjausta täällä. Uskon polkumme voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta kartta on sama ja rasti sillä kartalla johtaa meidät suunnistajat kaikki samaan paikkaan. Jumalan luomistyö ei pääty raamatun alkusanoihin, vaan jatkuu.
Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -- ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle. (Jes 43:19)
Myös meissä Jumala jatkaa luomistyötään, luo uutta sydämemme autitomaahan ja kuivuuteen.
Jumalan siunaamaa kevättä kaikille ja kaikkien sydämiin!
perjantai 15. huhtikuuta 2011
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Pysähdys
20.2.2011, sunnuntai. Ajelimme mieheni kanssa kauppaan, olo oli salin jälkeen ihana. Naureskelimme, mietimme dieettejä ja kaikkea toisarvoista, kun puhelin soi. Puhelimessa oli itkuinen miniäehdokas ja yritin saada sanoista jotain järkeä. Ei, että hän olisi puhunut epäselvästi, vaan maailmaani tuli täyspysähdys.
Menin aivan toimintakyvyttömäksi. Näytin ja kuulostin varmasti ihan suhteellisen normaalilta, mutta päässäni takoi, että kuolen tähän. Kuolen tähän paikkaan. APUA!
Juttelin poikani kanssa normaalisti edellisenä iltana. Kuume tai lämpöily oli kestänyt jo kaksi viikkoa ja noussut uudestaan päivän tai kahden tauon jälkeen. Kehoitin menemään lääkäriin. Lupasi maanantaina mennä.
Menihän hän, jo seuraavana päivänä, muttei ihan kuten oli suunnitellut.
Sunnuntaina miniehdokkaani oli herännyt puolen päivän aikaan... ei, en kykene toistamaan vieläkään ihan kaikkea, lyhennän tarinaani, sillä tämä tekee yhä kipeätä.
Miniäehdokas ei saanut poikaani hereille. Tämä räpytteli silmiään, mutta ei ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtuu, eikä kyennyt puhumaan, ambulanssi haki pojan. Tällä tiedolla aloitimme sunnuntai-iltapäivän.
Soittelimme sairaalan kanssa tilanteen edistymisestä koko illan ja miniäehdokkaamme piti meitä ajan tasalla. Tilanne oli erittäin huono ja vakava. Sunnuntaina otettiin joitain kokeita, vaihtoehtojen poissulkemista.
Päivä kerrallaan, sanoi lääkäri. Muuta en muista.
En nukkunut seuraavana yönä. Olimme kaikki surullisia ja hiljaisia. Rukoilin rukoilin ja rukoilin. Laitoin rukouspyyntöjä eteenpäin, puristin koko yön kourassani ristiä ja rukoilin. Mieheni sytytti kynttilän- kynttilän, jonka olimme ostaneet meille rakkaasta luostarista. Se paloi hiljalleen ja me rukoilimme. Rukoilin epätoivoissani merkkiä, joka kertoisi, että tämä päättyy hyvin, että poikamme selviää.
Kynttilä sammui. Painoin pääni rukokseen ja huusin sisalläni, että Jumala auta! Anna lapseni selvitä... ole kiltti, anna selvitä... katsoimme mieheni kanssa ikkunalle, jossa sammunut kynttilä oli. Se syttyi palamaan.
Silloin tiesin, että lapseni selviää.
Enkefaliitti. Aivotulehdus. Aivokuume. Tutkin nettiä kauhuissani. Pojalleni aloitettiin antamaan viruslääkettä, sekä aivojen sähkömyrskyyn epilepsialääkettä. Maanantai- päivänä sanoja tuli jo vähän, illalla hän puhui isänsä kanssa puhelimessa (minä en kyennyt, itkin vain). Hieman sanoja hakien. Tiistaina näimme poikamme... lievää käsien vapinaa ja leuan vapinaa, muutamien sanojen hakemista... mutta koskaan en olisi uskonut, miten huonokuntoinen nuori sairaalaan oli tuotu. Lääkärit ja hoitajat ovat kertoneet, että paraneminen on ollut todella nopeata. Eräs hoitaja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin huonokuntoista enkefaliitti-potilasta. Hän sanoi, että poikani pelästytti kaikki.
Tämä on ihmeellistä. Viime viikon torstaina hän teki jo neuropsykologiset testit ja pärjää niissä (edelleen) ikäisiään miehiä paremmin. Tasapainossa on hieman suihkussa hakemista ja kädet edelleen hieman vapisevat kahvikuppia nostaessa. Voimat toki eivät ole täysin palanneet, mutta hän on jopa ollut jo pari yötä kotona. Tippalääkkeen takia joutuu olemaan edelleen sairaalassa. Kunhan selviää, minkä viruksen aiheuttama tauti on (siis onko herpesvirus, se mikä monella meillä on veressä, esim. yskänrokko, vai ei), tiedetään pääseekö poika kotiin vai jatketaanko lääkitystä kolme viikkoa.
Kiitollisuus. Olen niin kiitollinen Jumalalle. Näyttäisi, ettei pojalleni jäisi minkäänlaisia vaurioita taudista. Useille jää, kaikki eivät selviä ollenkaan. Useilla on jopa kuukausien tai vuosien terapia, opetellaan puhumaan uudestaan, monen persoonallisuus muuttuu, henkinen tilakin voi muuttua, mieheni tietää yhden ihmisen, joka ei enää kyennyt toimimaan kuten ennen, älyä tarkoitan.
Välillä huomaan miettiväni poikaani tilassa, jossa hän on ollut vain hädissään, kykenemättä puhumaan tai ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu. Sydämeni on musertua. Tiedän, ettei taaksepäin pidä katsoa, mutta on hyvä muistaa, mikä elämässä on tärkeää. Luulen sen jo oppineeni aiemmin, mutta ilmeisesti kohdallani muistutus oli tarpeen. Tiedän senkin, että kuukauden päästä katselen jälleen kriittisesti peilikuvaani... mutta tiedän senkin, että tästä jää jokin tärkeämpi siemen itämään sisälleni.
Pysähdyksen hetkellä kuitenkin olemasta lakkasi paitsi maailmani, myös kilot, rypyt ja turhuus. Oli vain rakkaus, pelko ja toivo.
Itken päivittäin nyt, hyvin herkästi. Sairastuin flunssaan kun asiat helpottivat. Pelko elämän hauraasta langasta pitää varmaan hetken vielä otteessaan. Voin jopa masentua... mistä sen tietää. Tiedän kuitenkin yhtä varmasti kuin poikani on kunnossa nyt, että me kaikki selviämme tästä Jumalan avulla, toistemme avulla.
Katson jääkaapin ovea ja siellä olevaa magneettia:
"The Lord didn´t promise that life would be easy,
but He did promise to go with you every step of the way."
Tiedättekö. Olen vuosien mittaan katsellut tuota usein ja saanut todeta, että näinhän se on ollut.
Menin aivan toimintakyvyttömäksi. Näytin ja kuulostin varmasti ihan suhteellisen normaalilta, mutta päässäni takoi, että kuolen tähän. Kuolen tähän paikkaan. APUA!
Juttelin poikani kanssa normaalisti edellisenä iltana. Kuume tai lämpöily oli kestänyt jo kaksi viikkoa ja noussut uudestaan päivän tai kahden tauon jälkeen. Kehoitin menemään lääkäriin. Lupasi maanantaina mennä.
Menihän hän, jo seuraavana päivänä, muttei ihan kuten oli suunnitellut.
Sunnuntaina miniehdokkaani oli herännyt puolen päivän aikaan... ei, en kykene toistamaan vieläkään ihan kaikkea, lyhennän tarinaani, sillä tämä tekee yhä kipeätä.
Miniäehdokas ei saanut poikaani hereille. Tämä räpytteli silmiään, mutta ei ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtuu, eikä kyennyt puhumaan, ambulanssi haki pojan. Tällä tiedolla aloitimme sunnuntai-iltapäivän.
Soittelimme sairaalan kanssa tilanteen edistymisestä koko illan ja miniäehdokkaamme piti meitä ajan tasalla. Tilanne oli erittäin huono ja vakava. Sunnuntaina otettiin joitain kokeita, vaihtoehtojen poissulkemista.
Päivä kerrallaan, sanoi lääkäri. Muuta en muista.
En nukkunut seuraavana yönä. Olimme kaikki surullisia ja hiljaisia. Rukoilin rukoilin ja rukoilin. Laitoin rukouspyyntöjä eteenpäin, puristin koko yön kourassani ristiä ja rukoilin. Mieheni sytytti kynttilän- kynttilän, jonka olimme ostaneet meille rakkaasta luostarista. Se paloi hiljalleen ja me rukoilimme. Rukoilin epätoivoissani merkkiä, joka kertoisi, että tämä päättyy hyvin, että poikamme selviää.
Kynttilä sammui. Painoin pääni rukokseen ja huusin sisalläni, että Jumala auta! Anna lapseni selvitä... ole kiltti, anna selvitä... katsoimme mieheni kanssa ikkunalle, jossa sammunut kynttilä oli. Se syttyi palamaan.
Silloin tiesin, että lapseni selviää.
Enkefaliitti. Aivotulehdus. Aivokuume. Tutkin nettiä kauhuissani. Pojalleni aloitettiin antamaan viruslääkettä, sekä aivojen sähkömyrskyyn epilepsialääkettä. Maanantai- päivänä sanoja tuli jo vähän, illalla hän puhui isänsä kanssa puhelimessa (minä en kyennyt, itkin vain). Hieman sanoja hakien. Tiistaina näimme poikamme... lievää käsien vapinaa ja leuan vapinaa, muutamien sanojen hakemista... mutta koskaan en olisi uskonut, miten huonokuntoinen nuori sairaalaan oli tuotu. Lääkärit ja hoitajat ovat kertoneet, että paraneminen on ollut todella nopeata. Eräs hoitaja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin huonokuntoista enkefaliitti-potilasta. Hän sanoi, että poikani pelästytti kaikki.
Tämä on ihmeellistä. Viime viikon torstaina hän teki jo neuropsykologiset testit ja pärjää niissä (edelleen) ikäisiään miehiä paremmin. Tasapainossa on hieman suihkussa hakemista ja kädet edelleen hieman vapisevat kahvikuppia nostaessa. Voimat toki eivät ole täysin palanneet, mutta hän on jopa ollut jo pari yötä kotona. Tippalääkkeen takia joutuu olemaan edelleen sairaalassa. Kunhan selviää, minkä viruksen aiheuttama tauti on (siis onko herpesvirus, se mikä monella meillä on veressä, esim. yskänrokko, vai ei), tiedetään pääseekö poika kotiin vai jatketaanko lääkitystä kolme viikkoa.
Kiitollisuus. Olen niin kiitollinen Jumalalle. Näyttäisi, ettei pojalleni jäisi minkäänlaisia vaurioita taudista. Useille jää, kaikki eivät selviä ollenkaan. Useilla on jopa kuukausien tai vuosien terapia, opetellaan puhumaan uudestaan, monen persoonallisuus muuttuu, henkinen tilakin voi muuttua, mieheni tietää yhden ihmisen, joka ei enää kyennyt toimimaan kuten ennen, älyä tarkoitan.
Välillä huomaan miettiväni poikaani tilassa, jossa hän on ollut vain hädissään, kykenemättä puhumaan tai ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu. Sydämeni on musertua. Tiedän, ettei taaksepäin pidä katsoa, mutta on hyvä muistaa, mikä elämässä on tärkeää. Luulen sen jo oppineeni aiemmin, mutta ilmeisesti kohdallani muistutus oli tarpeen. Tiedän senkin, että kuukauden päästä katselen jälleen kriittisesti peilikuvaani... mutta tiedän senkin, että tästä jää jokin tärkeämpi siemen itämään sisälleni.
Pysähdyksen hetkellä kuitenkin olemasta lakkasi paitsi maailmani, myös kilot, rypyt ja turhuus. Oli vain rakkaus, pelko ja toivo.
Itken päivittäin nyt, hyvin herkästi. Sairastuin flunssaan kun asiat helpottivat. Pelko elämän hauraasta langasta pitää varmaan hetken vielä otteessaan. Voin jopa masentua... mistä sen tietää. Tiedän kuitenkin yhtä varmasti kuin poikani on kunnossa nyt, että me kaikki selviämme tästä Jumalan avulla, toistemme avulla.
Katson jääkaapin ovea ja siellä olevaa magneettia:
"The Lord didn´t promise that life would be easy,
but He did promise to go with you every step of the way."
Tiedättekö. Olen vuosien mittaan katsellut tuota usein ja saanut todeta, että näinhän se on ollut.
perjantai 18. helmikuuta 2011
Rakkaus
Kirjoitin eräälle hengelliselle palstalle tänään näin:
XXX (muutin tänne nimen näin...) puhuu armosta ja anteeksiannosta. Tärkeitä asioita ja kun ajattelen uskoa, nämä kaksi sanaa ovat vahvasti läsnä.
Tuli vaan mieleen sekin, miten vaikea ihmisten on myöntää olevansa väärässä... anteeksiantoa tai anteeksipyyntöä on turha silloin odottaakaan.
Jos jotain oikeasti inhoan, niin se on tekopyhyys, muiden edessä täydellistä esittäminen ja selän takana sitten ilkeänä oleminen.
Olen usein kertonut, miten epätäydellinen olen, mutta yhden siunauksen Jumala on minulle(kin) antanut. En osaa olla vihainen tai katkera kauaa, enkä kenellekään kateellinen.
Jumala on opettanut, että kaiken on tultava täydestä ja puhtaasta sydämestä, senkin, jos sanoo Isälle: "Anna hänelle anteeksi..." ensin on pitänyt oikeasti hyväksyä ja sisäistää se, että me kaikki olemme erehtyväisiä ja vähän nähdä muidenkin näkökantoja asioihin, vaikkeivat ne olisi samoja kuin omani. Minä en halua jäädä katkeruuden ja vihan tielle, vaan jatkan elämääni. Kaiken kokemani jälkeen pidän elämää liian arvokkaana lahjana, että sen surisin tai vihaisin lävitse.
Muita rakkaita ja tärkeitä sanoja kuin armo ja anteeksiantaminen uskossa, ovat rakkaus ja rakkaus ja rakkaus.
Jeesuksen rakkaus on minulle henkilökohtaisesti se, mikä nousee ja on aina noussut kantavaksi voimaksi ja esikuvaksi. Laitoin eilen tuonne lauluosastoon kappaleen Jeesuksesta ja rakkaudestaan. Minusta sitä ei voi liikaa kertoa eteenpäin, eikä liikaa korostaa, sillä ilman sitä rakkautta en olisi minäkään tässä kirjoittelemassa, eikä yksikään teistä.
Toivottavasti jokainen jää tosiaan miettimään sitä, miten Jeesus haluaisi meidän osoittavan sitä rakkautta toisillemme. Lähimmäisen rakkaus ei koske vain heitä, joista pidämme tai ketä pidämme lähellä olevina. Se rakkaus koskee kaikkia. Sen pitäisi myös koskettaa kaikkia.
Olen joskus ajautunut- omasta mielestäni väärinymmärrettynä- sanallisiin erimielisyyksiin uskovien kanssa. Kuljen sitä polkua, minkä Jumala minulle osoittaa, enkä voi hyväksyä, että kellään ihmisellä olisi tuomintavalta tai oikeus tulkita raamattua aina mielensä mukaan. En hyväksy myöskään sitä, että joku olisi aina oikeassa ja muiden kokemus Jumalasta ja Hänen tahdostaan pyyhkästäisiin aina maton alle.
Sanoin juuri kaverilleni, joka on ateisti, että tuntuu välillä olo aika potkitulta. Ateistit haukkuvat ja arvostelevat uskoani, mutta samoin tekevät uskovat...
Olen erehtyväinen, inhimillinen, olen ihminen. Asetan siis muut tähän samaan asemaan, muutkin voivat erehtyä ja ovat inhimillisiä. Silti yhä haukon henkeäni, kun uskova ihminen muiden selän takana kirjoittaa minulle ikäviä kirjeitä, sellaisia, missä ei Jeesuksen rakkautta näy.
Olen itse sovitteleva. Yritän nähdä, että asioista tässä riidellään, mutta en tunne oikeasti montakaan, joka siihen kykenisi. Jos pyydän anteeksi, siihen tuhahdetaan, että "tajusitpa olleesi väärässä" ??? Se, jos yritän sovitella kahden ihmisen pahaa mieltä, ei tarkoita, että antaisin periksi siinä, miten ajattelen.
Uskovien keskuudessa on kamalaa kädenvääntöä välillä. Auta, jos et ole samaa mieltä... Suoraan ei sanota, mutta luetellaan useita raamatunkohtia, miten minun Jumalani ei ole Raamatun Jumala...
Itse en koskaan sano niitä pahimpia ajatuksia ääneen heille, miten ajattelen. Nielen ja yritän aikani selittää omaa kantaani, mutta monet ovat jo päättäneet, että herjaan Jumalaa uskollani, eivätkä edes oikeasti lue, mitä kirjoitan.
En tiedä, kuinka selvästi minun on kirjoitettava tai sanottava, että uskon Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Seuraan sitä tietä, tiedän olevani epätäydellinen ja toimin usein varmasti ohjeita ja käskyjä vastaan (näyttäkää minulle täydellinen ihminen...). Olen hidas oppimaan, itsepäinenkin, mutta niin kovassa koulussa käynyt ja niin monet ihmeet kokenut, että sydämeni takuulla ylistää sitä Jumalaa, josta Raamattu kertoo.
Jeesus on esikuvani. Hänen rakkautensa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. En erottele sitä, olenko evankelinen, katolinen vai helluntailainen... olen kristitty. En tuomitse muita, sillä siihen ei minulle ole valtuutta annettu, mutta kuitenkin seuraan Raamatun oppeja. Ei minun tarvitse suureen ääneen julistaa, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan haluaisin esimerkilläni näyttää, millaista on Jeesuksen opettama rakkaus. Miksi kaikki aina kiinnittävät huomiota synteihin ja nostavat ne ylös, kun mielestäni pitäisi keskittyä hyvään ja nostaa se oikeaan arvoonsa ja lakata penkomasta (muiden) syntejä.
Syntisiä olemme kaikki. Sama armo meidät pelastaa.... olkoonkin, että toiset osaavat toimia Raamatullisesti oikeammin kuin toiset, sanoma pelastuksesta ei tule vain tekojen kautta, vaan myös armosta. Ja toisinpäin. Monesti meitä (ja ainakin minua) koetellaan suuresti myös tekojemme kautta, mutta Jumala näyttäköön oikean tien ja toistaiseksi suurimmaksi asiaksi siellä tiellä on noussut aivan muut asiat kuin synnit.
Rakkaus.
Edit: Lisään vielä Jesus is Love
XXX (muutin tänne nimen näin...) puhuu armosta ja anteeksiannosta. Tärkeitä asioita ja kun ajattelen uskoa, nämä kaksi sanaa ovat vahvasti läsnä.
Tuli vaan mieleen sekin, miten vaikea ihmisten on myöntää olevansa väärässä... anteeksiantoa tai anteeksipyyntöä on turha silloin odottaakaan.
Jos jotain oikeasti inhoan, niin se on tekopyhyys, muiden edessä täydellistä esittäminen ja selän takana sitten ilkeänä oleminen.
Olen usein kertonut, miten epätäydellinen olen, mutta yhden siunauksen Jumala on minulle(kin) antanut. En osaa olla vihainen tai katkera kauaa, enkä kenellekään kateellinen.
Jumala on opettanut, että kaiken on tultava täydestä ja puhtaasta sydämestä, senkin, jos sanoo Isälle: "Anna hänelle anteeksi..." ensin on pitänyt oikeasti hyväksyä ja sisäistää se, että me kaikki olemme erehtyväisiä ja vähän nähdä muidenkin näkökantoja asioihin, vaikkeivat ne olisi samoja kuin omani. Minä en halua jäädä katkeruuden ja vihan tielle, vaan jatkan elämääni. Kaiken kokemani jälkeen pidän elämää liian arvokkaana lahjana, että sen surisin tai vihaisin lävitse.
Muita rakkaita ja tärkeitä sanoja kuin armo ja anteeksiantaminen uskossa, ovat rakkaus ja rakkaus ja rakkaus.
Jeesuksen rakkaus on minulle henkilökohtaisesti se, mikä nousee ja on aina noussut kantavaksi voimaksi ja esikuvaksi. Laitoin eilen tuonne lauluosastoon kappaleen Jeesuksesta ja rakkaudestaan. Minusta sitä ei voi liikaa kertoa eteenpäin, eikä liikaa korostaa, sillä ilman sitä rakkautta en olisi minäkään tässä kirjoittelemassa, eikä yksikään teistä.
Toivottavasti jokainen jää tosiaan miettimään sitä, miten Jeesus haluaisi meidän osoittavan sitä rakkautta toisillemme. Lähimmäisen rakkaus ei koske vain heitä, joista pidämme tai ketä pidämme lähellä olevina. Se rakkaus koskee kaikkia. Sen pitäisi myös koskettaa kaikkia.
Olen joskus ajautunut- omasta mielestäni väärinymmärrettynä- sanallisiin erimielisyyksiin uskovien kanssa. Kuljen sitä polkua, minkä Jumala minulle osoittaa, enkä voi hyväksyä, että kellään ihmisellä olisi tuomintavalta tai oikeus tulkita raamattua aina mielensä mukaan. En hyväksy myöskään sitä, että joku olisi aina oikeassa ja muiden kokemus Jumalasta ja Hänen tahdostaan pyyhkästäisiin aina maton alle.
Sanoin juuri kaverilleni, joka on ateisti, että tuntuu välillä olo aika potkitulta. Ateistit haukkuvat ja arvostelevat uskoani, mutta samoin tekevät uskovat...
Olen erehtyväinen, inhimillinen, olen ihminen. Asetan siis muut tähän samaan asemaan, muutkin voivat erehtyä ja ovat inhimillisiä. Silti yhä haukon henkeäni, kun uskova ihminen muiden selän takana kirjoittaa minulle ikäviä kirjeitä, sellaisia, missä ei Jeesuksen rakkautta näy.
Olen itse sovitteleva. Yritän nähdä, että asioista tässä riidellään, mutta en tunne oikeasti montakaan, joka siihen kykenisi. Jos pyydän anteeksi, siihen tuhahdetaan, että "tajusitpa olleesi väärässä" ??? Se, jos yritän sovitella kahden ihmisen pahaa mieltä, ei tarkoita, että antaisin periksi siinä, miten ajattelen.
Uskovien keskuudessa on kamalaa kädenvääntöä välillä. Auta, jos et ole samaa mieltä... Suoraan ei sanota, mutta luetellaan useita raamatunkohtia, miten minun Jumalani ei ole Raamatun Jumala...
Itse en koskaan sano niitä pahimpia ajatuksia ääneen heille, miten ajattelen. Nielen ja yritän aikani selittää omaa kantaani, mutta monet ovat jo päättäneet, että herjaan Jumalaa uskollani, eivätkä edes oikeasti lue, mitä kirjoitan.
En tiedä, kuinka selvästi minun on kirjoitettava tai sanottava, että uskon Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Seuraan sitä tietä, tiedän olevani epätäydellinen ja toimin usein varmasti ohjeita ja käskyjä vastaan (näyttäkää minulle täydellinen ihminen...). Olen hidas oppimaan, itsepäinenkin, mutta niin kovassa koulussa käynyt ja niin monet ihmeet kokenut, että sydämeni takuulla ylistää sitä Jumalaa, josta Raamattu kertoo.
Jeesus on esikuvani. Hänen rakkautensa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. En erottele sitä, olenko evankelinen, katolinen vai helluntailainen... olen kristitty. En tuomitse muita, sillä siihen ei minulle ole valtuutta annettu, mutta kuitenkin seuraan Raamatun oppeja. Ei minun tarvitse suureen ääneen julistaa, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan haluaisin esimerkilläni näyttää, millaista on Jeesuksen opettama rakkaus. Miksi kaikki aina kiinnittävät huomiota synteihin ja nostavat ne ylös, kun mielestäni pitäisi keskittyä hyvään ja nostaa se oikeaan arvoonsa ja lakata penkomasta (muiden) syntejä.
Syntisiä olemme kaikki. Sama armo meidät pelastaa.... olkoonkin, että toiset osaavat toimia Raamatullisesti oikeammin kuin toiset, sanoma pelastuksesta ei tule vain tekojen kautta, vaan myös armosta. Ja toisinpäin. Monesti meitä (ja ainakin minua) koetellaan suuresti myös tekojemme kautta, mutta Jumala näyttäköön oikean tien ja toistaiseksi suurimmaksi asiaksi siellä tiellä on noussut aivan muut asiat kuin synnit.
Rakkaus.
Edit: Lisään vielä Jesus is Love
tiistai 7. joulukuuta 2010
Merkitys
Kysyn usein, mikä merkitys tälläkin nyt sitten taas oli... tai sanon, että tällä oli aivan tietty merkitys.
Jumalan puhetta. Tapahtumia, joista opimme, saamme jotain vastauksia, ymmärrämme itseämme, toisiamme tai Jumalaa paremmin. Tai sitten emme ymmärrä ollenkaan, yhtään mitään.
Kun Ruotsiin muutto tuli eteen, rukoilin todella kovasti, että haluan muuton toteutuvan ainoastaan, jos se on hyväksi meille kaikille. Ahneuksissani ja itsekkyyttäni olisin voinut rukoilla vain, että kunpa saisimme muuttaa. Luottavaisin mielin läksin siis matkaan, kun juuri minun mieheni valittiin työhön. Tällä oli oltava tarkoitus.
Ei ole salaisuus, etten aina täysin nauttinut olostani Hollannissa, mutta olisin lopulta sopeutunut sinne ja kaikkihan oli oikeasti ihan hyvin. Tunnenkin oloni todella itsekkäksi, kun nautin Ruotsissa olosta, vaikka katselen samalla, miten lapseni ikävöivät kavereitaan Hollannissa.
Kun toiseksi nuorin tyttäreni soitti kerran itkien miehelleni töihin, että on aina yksin koulussa ja tuntee olonsa todella yksinäiseksi, en voinut käsittää, mikä tarkoitus tällä oli. Eikö kaiken pitänyt mennä niin, että tämä muutto olisi lapsillenikin loistava vaihtoehto? Sen sijaan jokainen on ehtinyt jo ikäväänsä itkeä...
Älkää käsittäkö väärin. Lapseni ovat ihan onnellisia, hymyilevät yhä, mutta äitinä haluaisin, että heillä olisi joka paikassa hyvä olla. Olen tuntenut niin suurta vihaa noita välinpitämättömiä koululaisia ja koulua kohtaan, että on ollut vaikea hillitä sanojani. Ymmärrän toki, ettei elämän kouluni koskaan ole ollut helppo, mutta olisi niin helpottavaa antaa periksi. Antaa silmä silmästä ja hammas hampaasta. Antaa vihalle valta ja pukea se suojelun viittaan... Aivan, ymmärrän, mistä on kyse omalla kohdallani.
Mutta kuka selittäisi minulle, mitä hyvää lapsilleni seurasi muutosta? Me, perhe olimme myös Hollannissa. Me olimme onnellisia sielläkin... enkä samassa lauseessa Jumalaa ja rahaa liittäisi toisiinsa. Lapset olivat onnellisia edellisessä koulussaan, ystäviensä seurassa. Tästä piti seurata heillekin vieläkin parempaa... "eiko niin Jumala, eikö niin?"
Sanon Jumalalle rukouksissani, että luotan Sinuun, tiedän, etten näe nyt kokonaisuutta, enkä voi tietää, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisimme jääneet tai mihin tämä kaikki johtaa. On vain vaikea hyväksyä tämä "nyt" hetki, kun ei ymmärrä kaikkea. Luotan, että tämä on lapseni parhaaksi lopulta, mutta "voisitko pyyhkiä heidän kyyneleensä pois?"
Vanhin tyttäreni seurustelee etänä. He eivät ole kesän jälkeen nähneet livenä. Olen jopa pyytänyt poikaa meille asumaan, jos hänelle tulee välivuosi tai lukuloma tai...
Kavereita tyttärellä on täälläkin, hän on erittäin sosiaalinen, mutta bestis jäi Hollantiin poikaystävän llisäksi.
Nuorempi tyttäreni ei ole saanut kavereita. Hänelle suomenystävä on aina ollut kaikki kaikessa, eikä hän edes etsi tosiystävää, mutta koulussa olisi kiva olla edes joku, jonka kanssa jutella. Ujokin tyttö on.
Ei häntä varsinaisesti huonosti kohdella, mutta sellaista hiljaista kiusaamista ilmaantui. Tytöt osaavat suomea kaikki, se on monen tunnekielikin, mutta välitunneilla puhutaan ruotsia, jota tyttäreni ei vielä puhu.
Nyt, tänään, tilanne on jo parempi. Rukoilen kuitenkin, että tyttärellä olisi helpompi hengittää koulussa. Tyttäreni on luokassa ainoa tyttö, joka opiskelee ja haluaa pärjätä. Koulu ei tue tällaisia lapsia, vaan kaikessa vedotaan ruotsalaiseen systeemiin. Kaikkein pahinta on, etteivät näiden lasten vanhemmat tajua, mitä tekevät lapsilleen, vaatiessaan pään silittämistä joka asiaan :-(
Nuorin poika on löytänyt kavereita ja pärjää hyvin myös koulussa, kuten sisarensakin, mutta silti facebook iltaisin on tärkeä linkki vanhoihin ystäviin. Lomaa Hollannissa pyydetään meillä, ei kukaan halua "Etelään"...
"Jumala, minun on vaikea nähdä merkitystä ja tarkoitusta surulle. Kenenkään surulle. Toivon, että jonain päivänä näen selkeästi, miten tarpeellinen ja tärkeä ja merkityksekäs muutto oli lapsillekin. Me mieheni kanssa olemme täällä todella onnellisia, mutta onneani himmentää lasten hiljainen ikävä."
Yhdelle asialle löysin juuri merkityksen.
Puolitoista vuotta sitten kuulin ystäväni kuolemasta ja tämä vieritti minua etsimään kolmatta meistä ystävyksistä (en tunnetusti pidä huolta ystävyyssuhteistani). Vuoden kaipasin kaveriani, jonka piti asua jossain Austraaliassa. Törmäsin häneen täällä, aivan sattumalta. Hänen ei edes pitänyt olla siellä sillä hetkellä, missä hänet näin... Hän asuu lähelläni ja tapaamisemme ovat olleet terapeuttisia ja koskettavia, iloisiakin.
Nyt hän ilmoitti, että eivät saakaan jatkaa täällä työsopimusta, vaan joutuvat palaamaan takaisin Austraaliaan.
Tämän puolen vuoden aikana jonka olemme asuneet täällä, kohtasin hänet, suurkaupungissa- suuri ihme.
Ensin ajattelin, kun muutosta kuulin, että löysin hänet vain menettääkseni uudelleen... mutta nyt näen vieläkin selvemmin, millaiseen ihmeeseen olen törmännyt. Uskon, ettei tarina edes pääty tähän, vaan tällä kaikella on kauaskantoiset seuraukset. Oli merkityksekästä tavata, eikä tapaamisen merkitys edes jää tähän.
Uskon myös siihen, että jokainen ihmisten kanssa risteävä polkuni muuttaa suuntaa aina hieman. Joko ajatusteni tai elämäni. Jokaisella ihmisellä elämässäni on siis merkitys, polkumme eivät kohtaa sattumalta.
Aina merkitys ei selviä, mutta jokainen jättää minuun jälkensä ja jokaisen kautta Jumala minulle puhuu. Joskus se puhe tulee sellaista pikakirjoitusta, etten pysy perässä, joskus taas elän kuin hidastetussa mykkäfilmissä, enkä ymmärrä yhtään mitään.
Mutta voi niitä hetkiä, kun jonkin pienenki tapahtuman merkitys aukeaa tai saan huokaista helpotuksesta, että valitsimme niin tai näin. Vaikka en aina ymmärrä, yritän luottaa, vaikkei sekään helppoa ole aina.
Yhteen asiaan meidän on helppo luottaa: Joulu tulee joka vuosi tuoden ilosanoman aina tullessaan. Vaikka joillekin laulun sanat: "Taas Jeesus lapsi syntyy uudelleen..." on kauhistus, minulle se kertoo aina uudelleen ja uudelleen, että saamme joka vuosi kokea ihmeen, jota ilman meillä ei olisi toivoa.
Joulun odotusta <3
Jumalan puhetta. Tapahtumia, joista opimme, saamme jotain vastauksia, ymmärrämme itseämme, toisiamme tai Jumalaa paremmin. Tai sitten emme ymmärrä ollenkaan, yhtään mitään.
Kun Ruotsiin muutto tuli eteen, rukoilin todella kovasti, että haluan muuton toteutuvan ainoastaan, jos se on hyväksi meille kaikille. Ahneuksissani ja itsekkyyttäni olisin voinut rukoilla vain, että kunpa saisimme muuttaa. Luottavaisin mielin läksin siis matkaan, kun juuri minun mieheni valittiin työhön. Tällä oli oltava tarkoitus.
Ei ole salaisuus, etten aina täysin nauttinut olostani Hollannissa, mutta olisin lopulta sopeutunut sinne ja kaikkihan oli oikeasti ihan hyvin. Tunnenkin oloni todella itsekkäksi, kun nautin Ruotsissa olosta, vaikka katselen samalla, miten lapseni ikävöivät kavereitaan Hollannissa.
Kun toiseksi nuorin tyttäreni soitti kerran itkien miehelleni töihin, että on aina yksin koulussa ja tuntee olonsa todella yksinäiseksi, en voinut käsittää, mikä tarkoitus tällä oli. Eikö kaiken pitänyt mennä niin, että tämä muutto olisi lapsillenikin loistava vaihtoehto? Sen sijaan jokainen on ehtinyt jo ikäväänsä itkeä...
Älkää käsittäkö väärin. Lapseni ovat ihan onnellisia, hymyilevät yhä, mutta äitinä haluaisin, että heillä olisi joka paikassa hyvä olla. Olen tuntenut niin suurta vihaa noita välinpitämättömiä koululaisia ja koulua kohtaan, että on ollut vaikea hillitä sanojani. Ymmärrän toki, ettei elämän kouluni koskaan ole ollut helppo, mutta olisi niin helpottavaa antaa periksi. Antaa silmä silmästä ja hammas hampaasta. Antaa vihalle valta ja pukea se suojelun viittaan... Aivan, ymmärrän, mistä on kyse omalla kohdallani.
Mutta kuka selittäisi minulle, mitä hyvää lapsilleni seurasi muutosta? Me, perhe olimme myös Hollannissa. Me olimme onnellisia sielläkin... enkä samassa lauseessa Jumalaa ja rahaa liittäisi toisiinsa. Lapset olivat onnellisia edellisessä koulussaan, ystäviensä seurassa. Tästä piti seurata heillekin vieläkin parempaa... "eiko niin Jumala, eikö niin?"
Sanon Jumalalle rukouksissani, että luotan Sinuun, tiedän, etten näe nyt kokonaisuutta, enkä voi tietää, mitä olisi voinut tapahtua, jos olisimme jääneet tai mihin tämä kaikki johtaa. On vain vaikea hyväksyä tämä "nyt" hetki, kun ei ymmärrä kaikkea. Luotan, että tämä on lapseni parhaaksi lopulta, mutta "voisitko pyyhkiä heidän kyyneleensä pois?"
Vanhin tyttäreni seurustelee etänä. He eivät ole kesän jälkeen nähneet livenä. Olen jopa pyytänyt poikaa meille asumaan, jos hänelle tulee välivuosi tai lukuloma tai...
Kavereita tyttärellä on täälläkin, hän on erittäin sosiaalinen, mutta bestis jäi Hollantiin poikaystävän llisäksi.
Nuorempi tyttäreni ei ole saanut kavereita. Hänelle suomenystävä on aina ollut kaikki kaikessa, eikä hän edes etsi tosiystävää, mutta koulussa olisi kiva olla edes joku, jonka kanssa jutella. Ujokin tyttö on.
Ei häntä varsinaisesti huonosti kohdella, mutta sellaista hiljaista kiusaamista ilmaantui. Tytöt osaavat suomea kaikki, se on monen tunnekielikin, mutta välitunneilla puhutaan ruotsia, jota tyttäreni ei vielä puhu.
Nyt, tänään, tilanne on jo parempi. Rukoilen kuitenkin, että tyttärellä olisi helpompi hengittää koulussa. Tyttäreni on luokassa ainoa tyttö, joka opiskelee ja haluaa pärjätä. Koulu ei tue tällaisia lapsia, vaan kaikessa vedotaan ruotsalaiseen systeemiin. Kaikkein pahinta on, etteivät näiden lasten vanhemmat tajua, mitä tekevät lapsilleen, vaatiessaan pään silittämistä joka asiaan :-(
Nuorin poika on löytänyt kavereita ja pärjää hyvin myös koulussa, kuten sisarensakin, mutta silti facebook iltaisin on tärkeä linkki vanhoihin ystäviin. Lomaa Hollannissa pyydetään meillä, ei kukaan halua "Etelään"...
"Jumala, minun on vaikea nähdä merkitystä ja tarkoitusta surulle. Kenenkään surulle. Toivon, että jonain päivänä näen selkeästi, miten tarpeellinen ja tärkeä ja merkityksekäs muutto oli lapsillekin. Me mieheni kanssa olemme täällä todella onnellisia, mutta onneani himmentää lasten hiljainen ikävä."
Yhdelle asialle löysin juuri merkityksen.
Puolitoista vuotta sitten kuulin ystäväni kuolemasta ja tämä vieritti minua etsimään kolmatta meistä ystävyksistä (en tunnetusti pidä huolta ystävyyssuhteistani). Vuoden kaipasin kaveriani, jonka piti asua jossain Austraaliassa. Törmäsin häneen täällä, aivan sattumalta. Hänen ei edes pitänyt olla siellä sillä hetkellä, missä hänet näin... Hän asuu lähelläni ja tapaamisemme ovat olleet terapeuttisia ja koskettavia, iloisiakin.
Nyt hän ilmoitti, että eivät saakaan jatkaa täällä työsopimusta, vaan joutuvat palaamaan takaisin Austraaliaan.
Tämän puolen vuoden aikana jonka olemme asuneet täällä, kohtasin hänet, suurkaupungissa- suuri ihme.
Ensin ajattelin, kun muutosta kuulin, että löysin hänet vain menettääkseni uudelleen... mutta nyt näen vieläkin selvemmin, millaiseen ihmeeseen olen törmännyt. Uskon, ettei tarina edes pääty tähän, vaan tällä kaikella on kauaskantoiset seuraukset. Oli merkityksekästä tavata, eikä tapaamisen merkitys edes jää tähän.
Uskon myös siihen, että jokainen ihmisten kanssa risteävä polkuni muuttaa suuntaa aina hieman. Joko ajatusteni tai elämäni. Jokaisella ihmisellä elämässäni on siis merkitys, polkumme eivät kohtaa sattumalta.
Aina merkitys ei selviä, mutta jokainen jättää minuun jälkensä ja jokaisen kautta Jumala minulle puhuu. Joskus se puhe tulee sellaista pikakirjoitusta, etten pysy perässä, joskus taas elän kuin hidastetussa mykkäfilmissä, enkä ymmärrä yhtään mitään.
Mutta voi niitä hetkiä, kun jonkin pienenki tapahtuman merkitys aukeaa tai saan huokaista helpotuksesta, että valitsimme niin tai näin. Vaikka en aina ymmärrä, yritän luottaa, vaikkei sekään helppoa ole aina.
Yhteen asiaan meidän on helppo luottaa: Joulu tulee joka vuosi tuoden ilosanoman aina tullessaan. Vaikka joillekin laulun sanat: "Taas Jeesus lapsi syntyy uudelleen..." on kauhistus, minulle se kertoo aina uudelleen ja uudelleen, että saamme joka vuosi kokea ihmeen, jota ilman meillä ei olisi toivoa.
Joulun odotusta <3
maanantai 4. lokakuuta 2010
Ota pois, anna tilalle...
Kun poltin aikanaan tupakkaa, pelkäsin lopettamista. Pelkäsin menettäväni jotain itsestäni, imagostani ja minuudestani lopettaessani tupakanpolton. Mietin, mitä tekisin niinä hetkinä, joina normaalisti sytytin tupakan.
Vaikka järkeni sanoi, että saisin tilalle hengittämisen ja rahaa, terveyttä ja puhtaan tuoksun, enkä oikesti menettäisi mitään, ajatus vaivasi, pelotti ja hirvittikin.
Oli helpottavaa myöhemmin todeta, etten todellakaan menettänyt yhtään mitään lopettaessani, mutta sain kuin sainkin paljon tilalle.
Olen kai aika maallinen ihminen toisaalta... ei pidä käsittää väärin, en arvosta rahaa muuta kuin stressin helpottajana, vaikeat ja köyhät ajat läpikäyneenä. Mutta nautin monesta maallisesta ilosta, enkä näe siinä mitään väärää. Mittasuhteet ja tärkeysjärjestys, niissä se salaisuus taitaa piillä.
En siis arvosta hyvää viinilasillista enemmän kuin kirkkohetkiä. En arvosta tavaraa, kuten hengellistä pääomaa. Mutta. Haluan nauttia niistä asioista, joista saan iloa ja jotka tekevät minut onnelliseksi ja jotkin niistä asioista ovat sitä maallista hapatusta. Eikös meillä kaikilla ole jotain tällaisia asioita elämässämme.
Kaikki ei ole kiellettyä, mutta kaikki ei ole meille hyväksi.
Viisaita sanoja.
Olenkin miettinyt matkallani paljon, mikä on minulle hyväksi.
Muistan istuneeni vuosia sitten murjottaen miettimässä, että ei minusta tule "kunnon" uskovaa koskaan. Minä kun haluan tätä, tuota, niitä ja näitä... haluan tehdä, elää, kokea ja niin eespäin.
Mietin, että minulla on varmaan siksi niin paljon pahoja ja raskaita kokemuksia, koska en vaan opi. Suru ja tuska vie todella lähelle Jumalaa, mutta helppoina hetkinä rukouskin on hätäinen tottuneen luettelo.
Sen sijaan, että olisin syytellyt Jumalaa kamalista kokemuksistani, aloinkin miettimään itseäni ja mitä minä elämältä oikeasti haluan. Annoin aikaani Jumalalle enemmän hyvinäkin aikoina. Pyrin aktiivisesti kehittymään uskossani, mikä voi kuulostaa hölmöltä, mutta tarkoittaa Jumalan lähellä pysymistä ja hakeutumista niihin asioihin, joiden uskoin olevan tärkeitä itselleni.
... ja ajoittain katselin kuin lapsi aidan raosta toiselle puolelle. Onko tosiaan kaikki tuo kiva kiellettyä? En kaivannut niitä "kivoja", mutta ehkä pelkäsin luopumista asioista, joita en edes tehnyt. Järjetöntä. Pelkäsin, että olen luopunut kaikesta ja kohta eläisin itseni vankilassa. Jälleen kerran, järki kertoi, ettei niin ollut, minä vain tunsin ja luulin noin. Koin huonoa omatuntoa ohjelmista joita katsoin, viinilasillisesta, siitä etten käynyt kirkossa tarpeeksi usein ja vaikka mistä.
Sitten näin sen rukouksen. Se pysäytti minut tajuamaan, mistä oli kyse.
"Rakas Jumala. Ota sydämestäni pois ne asiat, jotka vievät minua kauemmaksi Sinusta ja tuo tilalle niitä asioita, jotka tuovat minut lähemmäksi Sinua."
AMEN! Siinä se oli. Aloin rukoilemaan noin ja ymmärsin, ettei tämä veisi minulta mitään pois. Joidenkin asioiden suhteen muutos on hidas, mutta merkittävä. Olen oppinut paljon, oppinut, että sydämeni on tärkeämpi kuin arvasinkaan. Sillä sieltä se elämä lähtee, kuten raamatusta luin.
Olen pikkuhiljaa menettänyt kiinnostustani joihinkin asioihin ja saanut lisää kiinnostuksen kohteita Jumalalta.
En ehkä kestäkään, jos joku yrittää hoputtaa minua eteenpäin. Tieni on hidas, portaat joskus kovin korkeat, polku juurakkoinen... mutta pysyn polullani ja oivallan asioita. Yksin en ole, eikä yksin tarvitse pärjätäkään.
Jumala otti myös pelkoni pahaan pois. Tai toki pelkään joskus, mutta käsitin tässä matkan varrella senkin, että olen hyvien puolella, Jumala on suurin, Hänelle ei mahda kukaan mitään, ei minkäänlainen paha. Pahalla ei siis ole valtaa minuunkaan. Pelko on pois ja luottamus tilalla.
Elämässä tulee hetkiä, jolloin Jumala tuntuisi olevan kovin lähellä ja hetkiä, jolloin kysymme, missä Hän on nyt? Jumala on aina lähellämme, mutta me itse vetäydymme tai lähennymme. Minä rukoilen, olen aina rukoillut, ettei Jumala päästäisi minusta koskaan irti. On hetkiä, jolloin vetäydyn ja toivon ja pistän uskoni ja rukoukseni siihen, että Jumala vetää minut takaisin lähelleen. Niin on hyvä, vaikka maailman tuulet joskus houkuttaisivat tai murjoisivat. Isää me hädässä huudamme, Häntä me kiitämme helpotuksen huokausten päästessä. Haluan näiden kahden asian välissäkin elää Hänen turvassaan ja huolenpidossaan.
"Herra kädelläsi, asua mä saan..."
Vaikka järkeni sanoi, että saisin tilalle hengittämisen ja rahaa, terveyttä ja puhtaan tuoksun, enkä oikesti menettäisi mitään, ajatus vaivasi, pelotti ja hirvittikin.
Oli helpottavaa myöhemmin todeta, etten todellakaan menettänyt yhtään mitään lopettaessani, mutta sain kuin sainkin paljon tilalle.
Olen kai aika maallinen ihminen toisaalta... ei pidä käsittää väärin, en arvosta rahaa muuta kuin stressin helpottajana, vaikeat ja köyhät ajat läpikäyneenä. Mutta nautin monesta maallisesta ilosta, enkä näe siinä mitään väärää. Mittasuhteet ja tärkeysjärjestys, niissä se salaisuus taitaa piillä.
En siis arvosta hyvää viinilasillista enemmän kuin kirkkohetkiä. En arvosta tavaraa, kuten hengellistä pääomaa. Mutta. Haluan nauttia niistä asioista, joista saan iloa ja jotka tekevät minut onnelliseksi ja jotkin niistä asioista ovat sitä maallista hapatusta. Eikös meillä kaikilla ole jotain tällaisia asioita elämässämme.
Kaikki ei ole kiellettyä, mutta kaikki ei ole meille hyväksi.
Viisaita sanoja.
Olenkin miettinyt matkallani paljon, mikä on minulle hyväksi.
Muistan istuneeni vuosia sitten murjottaen miettimässä, että ei minusta tule "kunnon" uskovaa koskaan. Minä kun haluan tätä, tuota, niitä ja näitä... haluan tehdä, elää, kokea ja niin eespäin.
Mietin, että minulla on varmaan siksi niin paljon pahoja ja raskaita kokemuksia, koska en vaan opi. Suru ja tuska vie todella lähelle Jumalaa, mutta helppoina hetkinä rukouskin on hätäinen tottuneen luettelo.
Sen sijaan, että olisin syytellyt Jumalaa kamalista kokemuksistani, aloinkin miettimään itseäni ja mitä minä elämältä oikeasti haluan. Annoin aikaani Jumalalle enemmän hyvinäkin aikoina. Pyrin aktiivisesti kehittymään uskossani, mikä voi kuulostaa hölmöltä, mutta tarkoittaa Jumalan lähellä pysymistä ja hakeutumista niihin asioihin, joiden uskoin olevan tärkeitä itselleni.
... ja ajoittain katselin kuin lapsi aidan raosta toiselle puolelle. Onko tosiaan kaikki tuo kiva kiellettyä? En kaivannut niitä "kivoja", mutta ehkä pelkäsin luopumista asioista, joita en edes tehnyt. Järjetöntä. Pelkäsin, että olen luopunut kaikesta ja kohta eläisin itseni vankilassa. Jälleen kerran, järki kertoi, ettei niin ollut, minä vain tunsin ja luulin noin. Koin huonoa omatuntoa ohjelmista joita katsoin, viinilasillisesta, siitä etten käynyt kirkossa tarpeeksi usein ja vaikka mistä.
Sitten näin sen rukouksen. Se pysäytti minut tajuamaan, mistä oli kyse.
"Rakas Jumala. Ota sydämestäni pois ne asiat, jotka vievät minua kauemmaksi Sinusta ja tuo tilalle niitä asioita, jotka tuovat minut lähemmäksi Sinua."
AMEN! Siinä se oli. Aloin rukoilemaan noin ja ymmärsin, ettei tämä veisi minulta mitään pois. Joidenkin asioiden suhteen muutos on hidas, mutta merkittävä. Olen oppinut paljon, oppinut, että sydämeni on tärkeämpi kuin arvasinkaan. Sillä sieltä se elämä lähtee, kuten raamatusta luin.
Olen pikkuhiljaa menettänyt kiinnostustani joihinkin asioihin ja saanut lisää kiinnostuksen kohteita Jumalalta.
En ehkä kestäkään, jos joku yrittää hoputtaa minua eteenpäin. Tieni on hidas, portaat joskus kovin korkeat, polku juurakkoinen... mutta pysyn polullani ja oivallan asioita. Yksin en ole, eikä yksin tarvitse pärjätäkään.
Jumala otti myös pelkoni pahaan pois. Tai toki pelkään joskus, mutta käsitin tässä matkan varrella senkin, että olen hyvien puolella, Jumala on suurin, Hänelle ei mahda kukaan mitään, ei minkäänlainen paha. Pahalla ei siis ole valtaa minuunkaan. Pelko on pois ja luottamus tilalla.
Elämässä tulee hetkiä, jolloin Jumala tuntuisi olevan kovin lähellä ja hetkiä, jolloin kysymme, missä Hän on nyt? Jumala on aina lähellämme, mutta me itse vetäydymme tai lähennymme. Minä rukoilen, olen aina rukoillut, ettei Jumala päästäisi minusta koskaan irti. On hetkiä, jolloin vetäydyn ja toivon ja pistän uskoni ja rukoukseni siihen, että Jumala vetää minut takaisin lähelleen. Niin on hyvä, vaikka maailman tuulet joskus houkuttaisivat tai murjoisivat. Isää me hädässä huudamme, Häntä me kiitämme helpotuksen huokausten päästessä. Haluan näiden kahden asian välissäkin elää Hänen turvassaan ja huolenpidossaan.
"Herra kädelläsi, asua mä saan..."
tiistai 28. syyskuuta 2010
Aamukirkko
Kävelyhetket ovat loistavia kirkkotuokioita. Vaikkei olisi uskovainenkaan, voi kävellessä käydä monia asioita lävitse, nauttia luonnosta ja vielä hetken valosta ja tehdä päätöksiä, parannuksia elämäänsä jos tarvetta näkee ja ratkaista ongelmia.
Itselleni kävelyhetket varsinkin aamuisin ovat hyvää aikaa jutella Jumalalle.
Kun pyydän syntejäni anteeksi, tulee montakin asiaa mieleen, missä olisi voinut toimia tai missä olisi voinut sanoa toisin. Tiedän, ettei moni tarvitse tähän Jumalaa, mutta itselleni luontevinta on miettiä syntikäsitystä raamatun kautta.
Tapasin vuosikausiin rakkaan ystäväni. Hän on ateisti ja jo kolmannella tapaamisella keskustelumme solahti uskontoon.
Kuten niin usein, jouduin jälleen puolustuskannalle hieman hyökkäävien kysymysten saattelemana. Paitsi että minä en puolustele, minä totean. Sanoin suoraan, että en koe tarvetta puolustella uskoani, ja jos toinen tosiaan haluaa ymmärtää, kuten ilmoittaa (kuten he kaikki yleensä jossain vaiheessa sanovat, että haluavat vain ymmärtää, miten joku voi uskoa Jumalaan).
Jos haluaa ymmärtää, ei keksi vastaväitteitä valmiiksi jo vastauksilleni. Valitettavasti lähes kaikki niin tekevät ja siksi vastaankin jo valmiiksi moneen asiaan. Tämä saa monella pasmat sekaisin.
Yleisin kysymys on "maailman muut uskonnot ja niihin suhtautuminen".
Miten voi vastata tuohon ihminen, joka uskoo Jumalaan, mutta jolle ei ole annettu valtaa tuomita muita ihmisiä?
Uskon Jumalaan, joten tältä kannalta olisi tyhmä sanoa, että kaikkien uskonnot ovat samaa. Silloinhan oma uskoni olisi löyhä, en uskoisi siihen, mihin väittäisin uskovani.
Jos taas ilmoitan, että ymmärrän ja tiedän Jumalan kaikki suunnitelmat ja tarkoitukset, valehtelen.
Olen nöyrä uskoni edessä. Minä en tiedä. Minä en ymmärrä. Minulla ei ole vastauksia.
Tukeudun raamattuun (jota tunnen aivan liian vähän) ja yritän oppia ja ymmärtää itsekin. Mikä minä olen muita opettamaan?
Usko. Jo sana kertoo kaiken. Uskon johonkin, ei siihen ole tieteellisiä faktoja. Onkin ihmeellistä, miten suht järkevä ihminen voi uskoa sokeasti johonkin, josta on vain vanha kirja kertomassa tarinaa? Ei, se ei ole ihmeellistä, sillä usko syntyy jossain hyvin syvällä ja kun se syttyy, ei epäilykselle ole tilaa... ja kuitenkin, kaikki on niin ihmeellistä, että itsekin mietin, miten joku voi olla uskomatta. Kyllä, sanoin juuri niin kuin luit. Käänsin asiaa miten päin vain, minusta ei uskovana oleminen on kummempaa kuin uskovana oleminen. Oma uskoni on niin vahva.
Minulta kysytään myös, että entä jos olen väärässä.
No. Entä sitten? Mitä olen menettänyt?
Entä jos "ei uskova" onkin väärässä? Mitä hän menettää...
En tahdo olla ilkeä, mutta jokaiseen kysymykseen voi vastata vastakysymyksellä. Ymmärrän, että ystäväni on vaikea katsella, kun tuttu teini-iän kaveri, jonka mielestä juhliminen oli tärkeintä, puhuu Jumalasta luontevasti. Ystäväni tosin sanoi, että hänellä on toinenkin uskova ystävä, jolle hän joutuu aina sanomaan "kiitos, nyt riittää". Mutta minulle ei tarvitse sanoa niin. En koskaan puhu, ellei kysytä. En tuputa, en näytä tai kuulosta sekopäältä uskostani puhuessani... , en vastaa minkään kaavan mukaan, minun vastauksilleni ei olekaan valmista puhetta ateistin varastossa.
Joudun siis ajoittain miettimään aamukirkoillani, että olisiko kuitenkin pitänyt lainata raamattua ja vastata ponnekkaammin? Toisaalta, saatan jostain varmuudella tietäessäni vastata hyökkäyksiin hyvinkin piikikkäästi, että on ehkä hyväkin, että minullakin on joku sellainen asia, jonka edessä seison vahvana, mutta nöyränä sanomassa, etten tiedä ja kuitenkin tiedän.
Jos olet ateisti ja sanot, että haluat ymmärtää uskoani, kuuntele. Jos taas haluat käännyttää (saada minut järkiini) minut pois uskostani, voin kertoa, ettei se onnistu.. niin monet ovat sitä yrittäneet. Heidän on vaikea suhtautua minuun, sillä en mahdu heidän muotteihinsa uskovasta.
En koskaan vaihtaisi elämääni toisenlaiseksi, en luopuisi siitä hyvästä, minkä Jumala minulle antaa.
Ystäväni kysyi, miksi höpötämme aina synneistä ja taivaasta.
Ei taivaasta puhuminen tarkoita sitä, etteikö nauttisi elämästään jo nyt ja toteuttaisi itseään, eläisi hyvin ja olisi onnellinen. Taivas on, mistä saamme vain aavistuksen onnessamme maan päällä. Koko taivaskäsitys on itselleni vielä niin kaukainen ja outo, että en juurikaan ajattele asiaa. En voi myöskään Jumalan puolesta päättää, onko minulla sitä paikkaa taivaassa...
Mistä päästäänkin synteihin.
Kaikki teemme syntiä, eli lapsen kielellä huonoja tai pahoja asioita, ajattelemme pahoja jne. En tajua, miksi ateistille sana synti on kirosana. Sehän on jotain, mistä eroon pääseminen (tai siis siitä eroon pyrkiminen) saa meidät elämään siivommin ja moni mm. lopettaa juomisen, tupakoimisen, varastelun, valehtelun, pahuudet... En ymmärrä, miksi ateistit ovat tätä vastaan?
Ei kaikkien onni löydy bilettämisestä tai itsekkyydestä. Usko tai uskonto saa monet toimimaan muiden hyväksi ja elämään terveellisemmin.
Tekopyhyys ja sen variaatiot eivät ole todellista uskoa. Sodille usko on ollut vain loistava tekosyy. Aina kun puhumme ihmisestä, saamme miettiä, onko kyse uskosta vai puhuuko ihminen uskosta omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.
Miksi ateistit ajattelevat, ettei minulla ole oikeutta uskooni? Mitä merkitystä sillä on heille?
Ellei sitten...
Itselleni kävelyhetket varsinkin aamuisin ovat hyvää aikaa jutella Jumalalle.
Kun pyydän syntejäni anteeksi, tulee montakin asiaa mieleen, missä olisi voinut toimia tai missä olisi voinut sanoa toisin. Tiedän, ettei moni tarvitse tähän Jumalaa, mutta itselleni luontevinta on miettiä syntikäsitystä raamatun kautta.
Tapasin vuosikausiin rakkaan ystäväni. Hän on ateisti ja jo kolmannella tapaamisella keskustelumme solahti uskontoon.
Kuten niin usein, jouduin jälleen puolustuskannalle hieman hyökkäävien kysymysten saattelemana. Paitsi että minä en puolustele, minä totean. Sanoin suoraan, että en koe tarvetta puolustella uskoani, ja jos toinen tosiaan haluaa ymmärtää, kuten ilmoittaa (kuten he kaikki yleensä jossain vaiheessa sanovat, että haluavat vain ymmärtää, miten joku voi uskoa Jumalaan).
Jos haluaa ymmärtää, ei keksi vastaväitteitä valmiiksi jo vastauksilleni. Valitettavasti lähes kaikki niin tekevät ja siksi vastaankin jo valmiiksi moneen asiaan. Tämä saa monella pasmat sekaisin.
Yleisin kysymys on "maailman muut uskonnot ja niihin suhtautuminen".
Miten voi vastata tuohon ihminen, joka uskoo Jumalaan, mutta jolle ei ole annettu valtaa tuomita muita ihmisiä?
Uskon Jumalaan, joten tältä kannalta olisi tyhmä sanoa, että kaikkien uskonnot ovat samaa. Silloinhan oma uskoni olisi löyhä, en uskoisi siihen, mihin väittäisin uskovani.
Jos taas ilmoitan, että ymmärrän ja tiedän Jumalan kaikki suunnitelmat ja tarkoitukset, valehtelen.
Olen nöyrä uskoni edessä. Minä en tiedä. Minä en ymmärrä. Minulla ei ole vastauksia.
Tukeudun raamattuun (jota tunnen aivan liian vähän) ja yritän oppia ja ymmärtää itsekin. Mikä minä olen muita opettamaan?
Usko. Jo sana kertoo kaiken. Uskon johonkin, ei siihen ole tieteellisiä faktoja. Onkin ihmeellistä, miten suht järkevä ihminen voi uskoa sokeasti johonkin, josta on vain vanha kirja kertomassa tarinaa? Ei, se ei ole ihmeellistä, sillä usko syntyy jossain hyvin syvällä ja kun se syttyy, ei epäilykselle ole tilaa... ja kuitenkin, kaikki on niin ihmeellistä, että itsekin mietin, miten joku voi olla uskomatta. Kyllä, sanoin juuri niin kuin luit. Käänsin asiaa miten päin vain, minusta ei uskovana oleminen on kummempaa kuin uskovana oleminen. Oma uskoni on niin vahva.
Minulta kysytään myös, että entä jos olen väärässä.
No. Entä sitten? Mitä olen menettänyt?
Entä jos "ei uskova" onkin väärässä? Mitä hän menettää...
En tahdo olla ilkeä, mutta jokaiseen kysymykseen voi vastata vastakysymyksellä. Ymmärrän, että ystäväni on vaikea katsella, kun tuttu teini-iän kaveri, jonka mielestä juhliminen oli tärkeintä, puhuu Jumalasta luontevasti. Ystäväni tosin sanoi, että hänellä on toinenkin uskova ystävä, jolle hän joutuu aina sanomaan "kiitos, nyt riittää". Mutta minulle ei tarvitse sanoa niin. En koskaan puhu, ellei kysytä. En tuputa, en näytä tai kuulosta sekopäältä uskostani puhuessani... , en vastaa minkään kaavan mukaan, minun vastauksilleni ei olekaan valmista puhetta ateistin varastossa.
Joudun siis ajoittain miettimään aamukirkoillani, että olisiko kuitenkin pitänyt lainata raamattua ja vastata ponnekkaammin? Toisaalta, saatan jostain varmuudella tietäessäni vastata hyökkäyksiin hyvinkin piikikkäästi, että on ehkä hyväkin, että minullakin on joku sellainen asia, jonka edessä seison vahvana, mutta nöyränä sanomassa, etten tiedä ja kuitenkin tiedän.
Jos olet ateisti ja sanot, että haluat ymmärtää uskoani, kuuntele. Jos taas haluat käännyttää (saada minut järkiini) minut pois uskostani, voin kertoa, ettei se onnistu.. niin monet ovat sitä yrittäneet. Heidän on vaikea suhtautua minuun, sillä en mahdu heidän muotteihinsa uskovasta.
En koskaan vaihtaisi elämääni toisenlaiseksi, en luopuisi siitä hyvästä, minkä Jumala minulle antaa.
Ystäväni kysyi, miksi höpötämme aina synneistä ja taivaasta.
Ei taivaasta puhuminen tarkoita sitä, etteikö nauttisi elämästään jo nyt ja toteuttaisi itseään, eläisi hyvin ja olisi onnellinen. Taivas on, mistä saamme vain aavistuksen onnessamme maan päällä. Koko taivaskäsitys on itselleni vielä niin kaukainen ja outo, että en juurikaan ajattele asiaa. En voi myöskään Jumalan puolesta päättää, onko minulla sitä paikkaa taivaassa...
Mistä päästäänkin synteihin.
Kaikki teemme syntiä, eli lapsen kielellä huonoja tai pahoja asioita, ajattelemme pahoja jne. En tajua, miksi ateistille sana synti on kirosana. Sehän on jotain, mistä eroon pääseminen (tai siis siitä eroon pyrkiminen) saa meidät elämään siivommin ja moni mm. lopettaa juomisen, tupakoimisen, varastelun, valehtelun, pahuudet... En ymmärrä, miksi ateistit ovat tätä vastaan?
Ei kaikkien onni löydy bilettämisestä tai itsekkyydestä. Usko tai uskonto saa monet toimimaan muiden hyväksi ja elämään terveellisemmin.
Tekopyhyys ja sen variaatiot eivät ole todellista uskoa. Sodille usko on ollut vain loistava tekosyy. Aina kun puhumme ihmisestä, saamme miettiä, onko kyse uskosta vai puhuuko ihminen uskosta omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.
Miksi ateistit ajattelevat, ettei minulla ole oikeutta uskooni? Mitä merkitystä sillä on heille?
Ellei sitten...
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Uskon voima
Luin tässä raamattua. Olen ollut liian kiireinen, liian täynnä maallisia asioita, vaikka puolustellen vetoankin muuttoon.
On myös tosiasia, että kun kaikki on loistavasti, sitä herkästi tulee laiskaksi uskonkin asioille, jos ei pidä varaansa. Siksi säännöllisesti herättelen itseäni.
Ei ole ollut pitkään aikaan mitään sanottavaa. Mietin niitä aikoja, kun vielä kuvittelin jo tajuavani kaikesta enemmän kuin muut (no ei oikeasti ihan noinkaan, mutta kuitenkin). Sanat suorastastaan juoksivat ulos näppäimistölle ja pakahduin jos en saanut kertoa oivalluksistani eteenpäin.
Totuushan on se, että olen vailla viisautta ja ymmärrystä kuitenkin, hakumatkalla niin sanoakseni.
Luin siis raamatusta jotain, mikä kolahti. Olen miettinyt lahjattomuuttani välillä kovastikin, mutta kun luin tämän kohdan raamatusta, ymmärrykseni lisääntyi 99 prosenttia asian suhteen. Linkki
Olen tuntenut itseni typeräksi yrittäessäni selittää uskoni voimaa ja merkitystä, sitä varmuutta, mikä minulla on aina ollut. Nyt tiedän: Olen saanut lahjaksi uskon voiman.
Näillä ajatuksilla taas eteenpäin. Mihin tämä oivallus johtaakaan, onko tässä vastaus kysymyksiini ja onko tässä vastaus "tehtävääni" (onko sitä edes?).
99 prosenttia ymmärryksestäni taisi pudota takaisin yhteen, mutta sain ainakin vastauksen itselleni :-)
On myös tosiasia, että kun kaikki on loistavasti, sitä herkästi tulee laiskaksi uskonkin asioille, jos ei pidä varaansa. Siksi säännöllisesti herättelen itseäni.
Ei ole ollut pitkään aikaan mitään sanottavaa. Mietin niitä aikoja, kun vielä kuvittelin jo tajuavani kaikesta enemmän kuin muut (no ei oikeasti ihan noinkaan, mutta kuitenkin). Sanat suorastastaan juoksivat ulos näppäimistölle ja pakahduin jos en saanut kertoa oivalluksistani eteenpäin.
Totuushan on se, että olen vailla viisautta ja ymmärrystä kuitenkin, hakumatkalla niin sanoakseni.
Luin siis raamatusta jotain, mikä kolahti. Olen miettinyt lahjattomuuttani välillä kovastikin, mutta kun luin tämän kohdan raamatusta, ymmärrykseni lisääntyi 99 prosenttia asian suhteen. Linkki
Olen tuntenut itseni typeräksi yrittäessäni selittää uskoni voimaa ja merkitystä, sitä varmuutta, mikä minulla on aina ollut. Nyt tiedän: Olen saanut lahjaksi uskon voiman.
Näillä ajatuksilla taas eteenpäin. Mihin tämä oivallus johtaakaan, onko tässä vastaus kysymyksiini ja onko tässä vastaus "tehtävääni" (onko sitä edes?).
99 prosenttia ymmärryksestäni taisi pudota takaisin yhteen, mutta sain ainakin vastauksen itselleni :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)