Ennenkuin menen otsikkoon sen enempää, kerron eilisestä.
Eilen oli ensimmäinen "katolinen oppituntini". Saankin ihan yksityistunteja, sillä tämä kirkko ei opeta englanniksi kuin lapsia ja opettajani ajatteli etten ehkä haluaisi siihen rymään. Minulle se olisi ollut kyllä oikeasti ihan sama. Teini-ikäiset ovat sydäntäni lähellä ja olen työskennellyt teinien kanssa.
Opettajani oli noin 80 vuotias rouva, joka on itse kääntynyt muslimista katoliseksi 18-vuotiaana. Meillä oli mukava juttuhetki, vähän vuodatin siinä kyyneleitäkin (kuinkas muutenkaan, hehe...) ja sovimme seuraavasta tapaamisesta. Jäin jälkikäteen miettimään että missä läksyt (niitäkin tavallaan on kyllä tulossa) tai mikä ihmeen oppitunti, mutta opin itseasiassa eilen paljon "vain jutellessamme".
Olimme samaa mieltä monesta asiasta ja sain selvityksiä muutamiin mieltäni askarruttaneihin asioihin. Ainoa mikä hieman häiritsi, oli se etten ehkä tehnyt alkuun aivan selväksi että olen ollut uskova "aina".
Opettajani aloitti vähemmän helpolla kysymyksellä, miksi luulen että meidät on luotu. Siinä jotain yritin änkyttää, sillä tämä kysymys on askarruttanut itseäni viime aikoina paljonkin, minulla on näitä erilaisia "teema-kysymyksiä" aina päässäni.
Niin, miksi? En kirjoita nyt aiheesta enempää, mutta on hyvä jos joku muukin päättää miettiä tätä oikein pitkän kaavan mukaan. Kysymys on monitahoihen ja vaikea, arvailuja ja mielipiteitä on varmasti monia. Jatkan itsekin aiheen käsittelyä pienessä mielessäni.
Sitten päivän pääaiheeseen, koettelemuksiin.
Mielessäni oli paljonkin asiaa aiheesta aloittaessani kirjoittamaan, mutta nyt en tiedäkään oikein mitä sanoa. Aihe on varmasti kaikille tuttu ja henkilökohtainen. Vaikket olisi uskovakaan, ovat monet koettelemukset varmasti saaneet miettimään joskus miten epäreilulta elämä joskus vaikuttaa.
Itse olen ollut säännöllisesti polvillani asian takia ja välillä on ollut vaikea hyväksyä sitä. Sitä jokainen varmasti haluaisi että elämä olisi helppoa, tai edes pikkuisen sileämpää. Mutta ei elämä mene kuten toivoisi, ainakaan kaikki asiat. Aina on nurkan takana jokin ongelma, onnettomuus tai
suru vaanimassa. En tiedä olenko jo niin tottunut näihin, etteivät ihan pienet tai joillekin suuret, mutta itselle suuressa mittakaavassa (hetken asiaa pohdittuani) pienet suuret asiat jaksa enää nostattaa raivoa tai jos polvilleni putoankin, nousen sieltä hyvin nopeasti ylös.
Mutta on asioita joita en voi ohittaa tai vain kohauttaa olkiani- ja on asioita, jotka vaivaavat jossain määrin vaikka näin tekisinkin. En vaivaa ketään näitä asioita luettelemalla ja joudun usein myös toteamaan, etteivät omat murheeni näytä joidenkin toisten murheitten rinnalla miltään vaikka itselle ne ovat katastrofeja olleetkin.
Suru on kuitenkin subjektiivinen kokemus enkä haluaisi omaakaan suruani vähätellä tässä kuitenkaan. Olen pelännyt joskus niin paljon läheisteni puolesta, etten ole voinut edes puhua kenekään kanssa. Olen sulkeutunut suruni sisälle, tuijottanut tyhjyyteen ja toivonut että heräisin painajaisesta. Olen katsonut palavaa kynttilää kykenemättä edes rukoilemaan, hokenut vain että Jumala, Jumala... ja sanat ovat loppuneet siihen. Olen muutamina hetkinä ajatellut että kuolen tähän suruun ja pelkoon, mutta aamun koittaessa olen ollut jokseekin toimintakunnossa. Nämä hetket lliittyvät siis suurimpiin suruihini, osa teistä tietääkin lasteni sairastumiset...
Osa suruista tai huolista on sitten niitä pienempiä koettelemuksia, niitä, jotka ovat jatkuneet vuosia.
Olen minä niihinkin ollut väsynyt. Olen parhaillaankin väysnyt näihin fyysisiin ongelmiini, mutta nämä murheet ja koettelemukset eivät lamauta, eivätkä lyö maahan... mutta ne kyllä nakertavat ihmistä hiljalleen, joskus huomaamattakin.
Jotenkin kuitenkin tiedän kaiken aikaa, että selviän lopulta voittajana. Tiedän etteivät ne ongelmat lannnista minua, vaan keksin keinon kiertää tai ratkaista ongelman. Olen sitkeä- ehkä liiankin sitkeä. Ehkä osa ongelmistani olisi jo ratkennut jos en olisi niin vahva ja itsepäinen. Ehkä murtumalla olisin saanut apua esimerkiksi juuri noihin fyysisiin ongelmiin jo aiemmin.
Koska nyt kuitenkin mietin uskon kannalta asioita, on pakko vilauttaa jotain mikä tuli eilen esille. Puhuimme tämän opettajani kanssa elämän vastoinkäymisestä ja hän sanoi minulle ohimennen, että ehkä sinun kiirastulesi on jo täällä maan päällä... Ajatus jysähti päähäni moukarin lailla. Jostain syystä se tuntui jopa masentavalta kun oikein sitä mietin. En usko että elämän tulisi olla jatkuvaa kärsimystä tai että lasteni pitäisi kärsiä sairastumisista sen takia että minä käyn läpi kiirastultani. En toisaalta tosin kyllä ole edelleenkään ratkaissut olemassaoloni syytä tai sitä miksi meillä on koettelemuksia, liittyvätkö ne edes hyvään vai pahaan ja mitä Jumala meiltä odottaa... ja toisaalta tajusin kyllä mitä se opettaja tarkoitti sanoessaan kuten sanoi.
Olen ajatellut itse, että elämässä on kaikenlaista. On pahan koettelemuksia, Jumalan testaustakin (vaikka kuulostaa kyllä noin sanottuna ikävältä) ja sattumaakin sopivassa määrin, sekä omia huonoja valintoja. Minulla ei olisi toivoa jos en ajattelisi näin. Tai olisin jo hukannut toivoni mahdollisesti, kuka tietää?
Miten sinä käsittelet koettelemuksia?
maanantai 24. elokuuta 2015
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Elämä opettaa, vai opettaako?
Luin eräällä foorumilla "purkauksen", josta olin kahta mieltä ja kirjoitus on nyt pyörinyt mielessä. Olen aina pohtinut tätä(kin) asiaa paljon ja välillä polkenut omaakin jalkaani asian suhteen, välillä taas "ottanut nöyrästi oppini vastaan".
Otan esimerkiksi foorumilla keskustelun alla olevan tilanteen. Joku oli käyttäytynyt huonosti, oli itsekäs ja välinpitämätön kanssaihmisiään kohtaan, kuvitteli olevansa maailman napa. Tällainen käytös tuottaa luonnollisestikin ympärilleen turhautumista, pahaa mieltä ja vihaakin. Lähes jokainen on törmännyt lomamatkallaan tällaisiin ihmisiin.
Olemme kaikki ihmisiä ja on inhimillistäkin suutahtaa jos käytössääntöjä ei noudateta tai jos joku käyttäytyy törkeästi. Mutta toisaalta taas... eteemme tulee usein ihmisiä jotka voivat nostaa verenpainettamme ja aiheuttaa pahaa mieltä käytöksellään- tällöin olisi hyvä osata "nousta tilanteen yläpuolelle" ja jättää omaan arvoonsa sellaiset ihmiset jotka eivät kykene ajattelemaan itsensä ulkopuolelle, jo oman itsensä vuoksi. Sen sijaan että esimerkiksi lähtisi tappelemaan yöllisten humalaisten meuhkaajien kanssa (ja huutamaan itse...) voisi varautua korvatulpin ja käydä jo etukäteen mielessään miten suhtautua asiaan jos kyseiset ihmiset jättävät ystävälliset pyyntösi äänen madaltamisesta huomioimatta.
Aina se ei ole helppoa, eikä aina onnistukaan. Lomamatka voi tuntua menneen pilalle tai välikohtaus pyörii omassa mielessä. Nämä möykkääjät jatkavat menoaan, muista välittämättä, tunteita tai ajatusta käytökselleen uhraamatta. Ymmärrän siis turhautumisen paremmin kuin hyvin.
Ymmärrän myös foorumilla asiasta mielensä pahoittaneen kirjoituksen. Ymmärrän miksi hän mietti että mistä syystä HÄNEN pitää olla aina se joka oppisi jotain tai se joka nielisi kaiken. Oi kuulkaa, ymmärrän oikein hyvin nuo ajatukset. Mutta toistaalta. MIKSEI HÄN (minä) jos muut eivät siihen kykene?
Mitä tuollaisesta (yllä oleva esimerkki) voi siis oppia? Kärsivällisyyttä, ymmärrystä, ihmisten käytösmalleja... ja sen, että turha lähteä nostattamaan omaa verenpainettaan, olkien kohauttaminen on paljon tervetulleempi vaihtoehto elimistöllemme.
Voimme myös oppia itsestämme paljon. Miten ja miksi toimimme kuten toimimme. Ovatko omat toimintamallimme väärät ja mistä se johtuu. Voimme oppia paljon toisista ja itsestämme.
Ehkä ylläoleva esimerkki ei ollut kaikkein paras, mutta se nyt oli lähinnä ajatuksissa.
Olen miettinyt paljon sitä mitä muut ovat opettaneet minua itsestäni ja mitä hyvää elämän nurjistakin kokemuksista on seurannut. Kun on halunnut olla sinut itsensä kanssa, on ollut pakko ajatella ettei muita voi muuttaa, vain itseään.
Jotkut ihmiset ajattelevat että olen itse rauhallisuus. Ja onhan minussa sekin puoleni. Mutta minussa on myös se puoli jota kukaan ei halua valloilleen ja joka minun pitää voittaa ihan joka ikinen päivä. Ei ole helppoa varsinkaan näin oikeudentuntoisena niellä sanojaan, enkä aina siihen kykenekään. Ei ole montaa päivää kun räjähdin eräälle koiranlenkittäjälle, joka painoi koiransa naaman maahan kaulasta puristaen. Tilanne vain oli minulle liikaa ja sain pidätellä itseäni etten olisi tehnyt sille ihmiselle samoin kuin hän teki koiralleen. Mutta kunniansa se nainen kuuli, enkä hirveästi osannut tilannetta edes katua... mutta ymmärrän että tilanteen olisi voinut hoitaa rauhallisemminkin.
En koskaan suutu tosissani jos tilanne koskee minua, pinnani venyy todella pitkälle, eikä minua edes kiinnosta tällainen räksytys. Jos joku kohtelee minua huonosti tai epäreilusti (toki tilanteen vakavuuskin vaikuttaa asiaan), saatan vain kohauttaa olkiani. En ole riippuvainen heistä millään tavoin, enkä heidän mielipiteistään. Mutta muiden kohdalla en voi sellaista kestää. Jos viattomia tai puolustuskyvyttömiä uhataan, hyökkään.
En siis oikeastaan ole oppinut paljoakaan. Ja toisaalta taas opin joka päivä jotain. Yritän ohittaa asiat joilla ei oikeasti ole merkitystä. En koskaan jää märehtimään tai muistelemaan riitoja, en siis ole pitkävihainen toisin sanoen. Ymmärrän myös oman vastuuni asioissa ja näen oikein hyvinkin omat huonot puoleni, enkä syytä muita omista vioistani tai sysää muiden niskoille asioita.
Ja toisaalta. Valitettavasti pidän ihmiskuntaa tyhmänä noin ylipäätään. Pidän monia kyvyttöminä oppimaan virheistään tai ajattelemaan muita kuin itseään. Olen vasta pääsemässä tämän asian ytimeen ja yrittänyt nähdä enemmän toivoa ihmisen tulevaisuuden suhteen.
Kun katson vuosiani taaksepäin, mietin miten vähän olen niinäkin hetkinä tiennyt joina olen ajatellut oppineeni elämästä todella paljon.. Nyt katsonkin nöyränä eteenpäin ja mietin miten paljon hyviä asioita tulen aivan varmasti vielä oppimaan. Niin pitkään oppia saa, kun sitä haluaa vastaanottaa.
Olen käynyt katolisissa messuissa ja viimein sain viime sunnutaina avattua suuni että saisin aloittaa opinnot kirkolla.
Olen innoissani :)
Jumalan siunausta kaikille!
Otan esimerkiksi foorumilla keskustelun alla olevan tilanteen. Joku oli käyttäytynyt huonosti, oli itsekäs ja välinpitämätön kanssaihmisiään kohtaan, kuvitteli olevansa maailman napa. Tällainen käytös tuottaa luonnollisestikin ympärilleen turhautumista, pahaa mieltä ja vihaakin. Lähes jokainen on törmännyt lomamatkallaan tällaisiin ihmisiin.
Olemme kaikki ihmisiä ja on inhimillistäkin suutahtaa jos käytössääntöjä ei noudateta tai jos joku käyttäytyy törkeästi. Mutta toisaalta taas... eteemme tulee usein ihmisiä jotka voivat nostaa verenpainettamme ja aiheuttaa pahaa mieltä käytöksellään- tällöin olisi hyvä osata "nousta tilanteen yläpuolelle" ja jättää omaan arvoonsa sellaiset ihmiset jotka eivät kykene ajattelemaan itsensä ulkopuolelle, jo oman itsensä vuoksi. Sen sijaan että esimerkiksi lähtisi tappelemaan yöllisten humalaisten meuhkaajien kanssa (ja huutamaan itse...) voisi varautua korvatulpin ja käydä jo etukäteen mielessään miten suhtautua asiaan jos kyseiset ihmiset jättävät ystävälliset pyyntösi äänen madaltamisesta huomioimatta.
Aina se ei ole helppoa, eikä aina onnistukaan. Lomamatka voi tuntua menneen pilalle tai välikohtaus pyörii omassa mielessä. Nämä möykkääjät jatkavat menoaan, muista välittämättä, tunteita tai ajatusta käytökselleen uhraamatta. Ymmärrän siis turhautumisen paremmin kuin hyvin.
Ymmärrän myös foorumilla asiasta mielensä pahoittaneen kirjoituksen. Ymmärrän miksi hän mietti että mistä syystä HÄNEN pitää olla aina se joka oppisi jotain tai se joka nielisi kaiken. Oi kuulkaa, ymmärrän oikein hyvin nuo ajatukset. Mutta toistaalta. MIKSEI HÄN (minä) jos muut eivät siihen kykene?
Mitä tuollaisesta (yllä oleva esimerkki) voi siis oppia? Kärsivällisyyttä, ymmärrystä, ihmisten käytösmalleja... ja sen, että turha lähteä nostattamaan omaa verenpainettaan, olkien kohauttaminen on paljon tervetulleempi vaihtoehto elimistöllemme.
Voimme myös oppia itsestämme paljon. Miten ja miksi toimimme kuten toimimme. Ovatko omat toimintamallimme väärät ja mistä se johtuu. Voimme oppia paljon toisista ja itsestämme.
Ehkä ylläoleva esimerkki ei ollut kaikkein paras, mutta se nyt oli lähinnä ajatuksissa.
Olen miettinyt paljon sitä mitä muut ovat opettaneet minua itsestäni ja mitä hyvää elämän nurjistakin kokemuksista on seurannut. Kun on halunnut olla sinut itsensä kanssa, on ollut pakko ajatella ettei muita voi muuttaa, vain itseään.
Jotkut ihmiset ajattelevat että olen itse rauhallisuus. Ja onhan minussa sekin puoleni. Mutta minussa on myös se puoli jota kukaan ei halua valloilleen ja joka minun pitää voittaa ihan joka ikinen päivä. Ei ole helppoa varsinkaan näin oikeudentuntoisena niellä sanojaan, enkä aina siihen kykenekään. Ei ole montaa päivää kun räjähdin eräälle koiranlenkittäjälle, joka painoi koiransa naaman maahan kaulasta puristaen. Tilanne vain oli minulle liikaa ja sain pidätellä itseäni etten olisi tehnyt sille ihmiselle samoin kuin hän teki koiralleen. Mutta kunniansa se nainen kuuli, enkä hirveästi osannut tilannetta edes katua... mutta ymmärrän että tilanteen olisi voinut hoitaa rauhallisemminkin.
En koskaan suutu tosissani jos tilanne koskee minua, pinnani venyy todella pitkälle, eikä minua edes kiinnosta tällainen räksytys. Jos joku kohtelee minua huonosti tai epäreilusti (toki tilanteen vakavuuskin vaikuttaa asiaan), saatan vain kohauttaa olkiani. En ole riippuvainen heistä millään tavoin, enkä heidän mielipiteistään. Mutta muiden kohdalla en voi sellaista kestää. Jos viattomia tai puolustuskyvyttömiä uhataan, hyökkään.
En siis oikeastaan ole oppinut paljoakaan. Ja toisaalta taas opin joka päivä jotain. Yritän ohittaa asiat joilla ei oikeasti ole merkitystä. En koskaan jää märehtimään tai muistelemaan riitoja, en siis ole pitkävihainen toisin sanoen. Ymmärrän myös oman vastuuni asioissa ja näen oikein hyvinkin omat huonot puoleni, enkä syytä muita omista vioistani tai sysää muiden niskoille asioita.
Ja toisaalta. Valitettavasti pidän ihmiskuntaa tyhmänä noin ylipäätään. Pidän monia kyvyttöminä oppimaan virheistään tai ajattelemaan muita kuin itseään. Olen vasta pääsemässä tämän asian ytimeen ja yrittänyt nähdä enemmän toivoa ihmisen tulevaisuuden suhteen.
Kun katson vuosiani taaksepäin, mietin miten vähän olen niinäkin hetkinä tiennyt joina olen ajatellut oppineeni elämästä todella paljon.. Nyt katsonkin nöyränä eteenpäin ja mietin miten paljon hyviä asioita tulen aivan varmasti vielä oppimaan. Niin pitkään oppia saa, kun sitä haluaa vastaanottaa.
Olen käynyt katolisissa messuissa ja viimein sain viime sunnutaina avattua suuni että saisin aloittaa opinnot kirkolla.
Olen innoissani :)
Jumalan siunausta kaikille!
maanantai 30. maaliskuuta 2015
Camino de Santiago
Olen tehnyt päätöksen toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan.
Olemme mieheni kanssa asiasta usein puhuneet ja laittaneet matkan mappiin "sitten joskus". Olen kuitenkin miettinyt miksen voisi tehdä matkaa yksinkin nyt, kun lapset ovat isoja ja miehen eläkeikään on kuitenkin melkoisesti aikaa ja minulla taas siihen matkaan olisi nyt aikaa ja mahdollisuus. Matkan voi tehdä uudelleen ja uudelleen, eli kyllä miehenikin vielä kanssani Caminolle pääsee :)
Minulle matka on ensisijaisesti uskonnollinen, rukous- ja kiitosmatka, mutta teen matkan kyllä monestakin syystä. Vaeltaminen turvallisessa paikassa kiinnostaa ja koska en ole rantaihminen, tällainen matkailu sopii minulle. Aktiiviloma. Jalkaongelmieni takia reissusta voi tosin tulla tuskallinen, mutta toisaalta olen hyvä kävelijä ja rakastan kävelemistä ja tässä on nyt noin vuosi aikaa harjoitella pidempiä reissuja ja ajaa sisään uusia varusteita.
Rukoilen, että matka onnistuu ja toteutuu ja että saan jalkani hyvään kävelykuntoon.
Mieheni tukee päätöstäni ja on iloinen puolestani, samoin lapseni. Aikaa matkaan varaan jalkojeni takia reilusti (että voin levätä välillä tarvittaessa, tälläkin hetkellä luupiikki vaihteeksi vaivaa...) ja reittivalintani on ns. ranskalainen reitti (Camino Frances)
http://en.wikipedia.org/wiki/French_Way
Olen kiitollinen ja innoissani tulevasta matkasta ja vuosi aikaa paneutua asiaan ja harjoitella vaeltamista, on juuri sopiva.
**********
Miehestäni tulee katolisen kirkon jäsen Pääsiäisenä ja menen Pariisiin sitä katsomaan. En malttaisi odottaa omaa kouluani ja liittymistä katoliseen kirkkoon, mutta minun matkani on tämän suhteen pidempi kuin miehelläni, eli haluan käydä oppini samassa seurakunnassa kuin mieheni ja se onnistuu vasta kun muutan pysyvästi Pariisiin. Matkassa on myös pieni mutka, mutta en usko että se lopulta on muuta kuin mutka.
Mikäpä kiire tässä toistaalta, valmiissa maailmassa. Onpahan aikaa lukea aiheesta, syventyä katolisen kirkon käytäntöihin ja tehdä juurikin tuo pyhiinvaellukseni- sekin on osa omaa henkilökohtaista prosessiani tämän(kin) asian suhteen.
Siunausta kaikille!
Olemme mieheni kanssa asiasta usein puhuneet ja laittaneet matkan mappiin "sitten joskus". Olen kuitenkin miettinyt miksen voisi tehdä matkaa yksinkin nyt, kun lapset ovat isoja ja miehen eläkeikään on kuitenkin melkoisesti aikaa ja minulla taas siihen matkaan olisi nyt aikaa ja mahdollisuus. Matkan voi tehdä uudelleen ja uudelleen, eli kyllä miehenikin vielä kanssani Caminolle pääsee :)
Minulle matka on ensisijaisesti uskonnollinen, rukous- ja kiitosmatka, mutta teen matkan kyllä monestakin syystä. Vaeltaminen turvallisessa paikassa kiinnostaa ja koska en ole rantaihminen, tällainen matkailu sopii minulle. Aktiiviloma. Jalkaongelmieni takia reissusta voi tosin tulla tuskallinen, mutta toisaalta olen hyvä kävelijä ja rakastan kävelemistä ja tässä on nyt noin vuosi aikaa harjoitella pidempiä reissuja ja ajaa sisään uusia varusteita.
Rukoilen, että matka onnistuu ja toteutuu ja että saan jalkani hyvään kävelykuntoon.
Mieheni tukee päätöstäni ja on iloinen puolestani, samoin lapseni. Aikaa matkaan varaan jalkojeni takia reilusti (että voin levätä välillä tarvittaessa, tälläkin hetkellä luupiikki vaihteeksi vaivaa...) ja reittivalintani on ns. ranskalainen reitti (Camino Frances)
http://en.wikipedia.org/wiki/French_Way
Olen kiitollinen ja innoissani tulevasta matkasta ja vuosi aikaa paneutua asiaan ja harjoitella vaeltamista, on juuri sopiva.
**********
Miehestäni tulee katolisen kirkon jäsen Pääsiäisenä ja menen Pariisiin sitä katsomaan. En malttaisi odottaa omaa kouluani ja liittymistä katoliseen kirkkoon, mutta minun matkani on tämän suhteen pidempi kuin miehelläni, eli haluan käydä oppini samassa seurakunnassa kuin mieheni ja se onnistuu vasta kun muutan pysyvästi Pariisiin. Matkassa on myös pieni mutka, mutta en usko että se lopulta on muuta kuin mutka.
Mikäpä kiire tässä toistaalta, valmiissa maailmassa. Onpahan aikaa lukea aiheesta, syventyä katolisen kirkon käytäntöihin ja tehdä juurikin tuo pyhiinvaellukseni- sekin on osa omaa henkilökohtaista prosessiani tämän(kin) asian suhteen.
Siunausta kaikille!
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Kuka minä olen ketään arvostelemaan
Minua koskettaa ihmisten halu auttaa. Yritän itsekin auttaa ihmisiä ja eläimiä, liikutun syvästi muiden kovista kohtaloista ja sydämeni suorastaan sulaa kärsimystä nähdessäni. En voi ymmärtää, miten joku kävelee apua tarvitsevan ohitse...
Miettiessäni asiaa tajusin kuitenkin, että saatan itsekin tehdä näin jatkuvasti.
Olen jossain vaiheessa aikuisuuttani kyynistynyt, alkanut ajattelemaan ettei tämä aika ole kovinkaan hyvä ihmiselle. Olen ajatellut, että ihmiset ovat kylmiä ja etäisiä, vailla empatiaa, vailla rakkautta. Olen pettynyt ihmisiin, olen joskus pahoittanut mieleni ystäviksi luulemieni ihmisten takia. Olin haavoilla ja otin ihmisiin etäisyyttä. Olen pitänyt lähelläni vain- no, lähimmät. Siis oikeasti lähellä. Olen sulkenut oven maailman ja itseni väliltä, sulkenut oven niiden kylmien ihmisten ja itseni väliltä. Ja koska en ole tiennyt, kehen voi luottaa ja kehen ei, ja kuka on hyvä ja kuka ei, olen varmuuden vuoksi kurkkinut vain ovisilmästä kaikkia muitakin. Auttanut syleilyetäisyydeltä tai sitten tarpeeksi kaukaa, ja kuvitellut sen riittävän.
Olen luullut sen riittävän, että sydämestäni kysyn, mitä muille kuuluu. Että olen ollut huolissani, antanut tarvitseville tai rukoillut jonkun puolesta.
Vasta nyt tajusin, että olen tehnyt kuitenkin juuri sen mitä hekin joita syyttäen katson: sulkenut muut pois, kääriytynyt itseeni ja rakkaiden syleilyyn ja ajatellut etten halua muita elämääni. En ole halunnut elämääni ihmisiä jotka vaativat, ovat itsekkäitä, ottavat mutta eivät anna mitään. Mutta en ole myöskään halunnut kovin lähelle ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin vaikka ihanilta vaikuttaisivatkin. Ja, enhän voi tuntea uusia ihmisiä kovin hyvin koska pidän heidät kaukana, tavalla tai toisella. Kierrän kehää...
Minusta hyvät tavat ovat itsestäänselvyys. Mutta joka kerta kun vaihdan kuulumisia naapureiden kanssa, pelkään että tulee tilanne jossa minun pitäisi kutsua heidät kylään tai hyväksyä heidän kutsunsa. Haluan pitää välit suurimpaan osaan ihmisistä kohteliaina, mutta mitäänsanomattomina.
Sitä voi kuvitella tehneensä hyviä tekoja ja eläneensä kristillisesti, mutta helpointahan on huomioida ne, jotka ovat lähimmäisinä tarpeeksi kaukana, tai tarpeeksi lähellä. Lähimmäinen on kuitenkin myös se, jonka ohitse saatat kävellä päivittäin, joka haluaa jutella kanssasi lasten koulussa, jonka tapaat blogissa, rappukäytävässä, työpaikalla, päiväkodissa, koulussa...
Ymmärränhän minä, että kyse on itsensä suojelusta. Muutos itsessäni ja luottamus muihin eivät varmaan tapahdu hetkessä, mutta tiedostaminen lisää ymmärrystä ja ymmärrys lisää tekoja. Ihmisen onnellisuus on myös siitä kiinni miten arvomaailma ja teot kohtaavat. Jompaa kumpaa pitää hioa, jos niiden välillä on ristiriita. Itselleni arvomaailmani on se miten haluan elää. Pitää vain poistaa ovesta ne lukuisat lukot joita olen asentanut heitä varten, jotka saattaisivat joskus minua satuttaa. Olen valmis tähän, lukko kerrallaan. Tämä kirjoitus on yksi poistamistani lukoista.
Uskon, että olen jonain päivänä monien mukavien uusien ihmisten ympäröimä. En ajattele että he vain vaativat aikaani tai energiaani, vaan että he antavat minulle paljon energiaa ja aikaansa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä kiitollinen niistä ihmisistä jotka haluavat ystävyyttän tai ystävällisyyttään minulle antaa. Minä vain pelkään. Lukot ovat turvallisia, mutta yhtä lailla ne erottavat minut maailmasta kuin maailman minusta. Tätä en ole tajunnut.
Siunausta jouluunne
Herra, meidän Jumalamme.
Me kiitämme sinua
uutta luovasta Sanastasi,
Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta.
Herättäköön hän meidät kuolleista,
niin että koko elämämme ylistää sinua.
Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja,
jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
(Kirkkokäsikirja II)
Miettiessäni asiaa tajusin kuitenkin, että saatan itsekin tehdä näin jatkuvasti.
Olen jossain vaiheessa aikuisuuttani kyynistynyt, alkanut ajattelemaan ettei tämä aika ole kovinkaan hyvä ihmiselle. Olen ajatellut, että ihmiset ovat kylmiä ja etäisiä, vailla empatiaa, vailla rakkautta. Olen pettynyt ihmisiin, olen joskus pahoittanut mieleni ystäviksi luulemieni ihmisten takia. Olin haavoilla ja otin ihmisiin etäisyyttä. Olen pitänyt lähelläni vain- no, lähimmät. Siis oikeasti lähellä. Olen sulkenut oven maailman ja itseni väliltä, sulkenut oven niiden kylmien ihmisten ja itseni väliltä. Ja koska en ole tiennyt, kehen voi luottaa ja kehen ei, ja kuka on hyvä ja kuka ei, olen varmuuden vuoksi kurkkinut vain ovisilmästä kaikkia muitakin. Auttanut syleilyetäisyydeltä tai sitten tarpeeksi kaukaa, ja kuvitellut sen riittävän.
Olen luullut sen riittävän, että sydämestäni kysyn, mitä muille kuuluu. Että olen ollut huolissani, antanut tarvitseville tai rukoillut jonkun puolesta.
Vasta nyt tajusin, että olen tehnyt kuitenkin juuri sen mitä hekin joita syyttäen katson: sulkenut muut pois, kääriytynyt itseeni ja rakkaiden syleilyyn ja ajatellut etten halua muita elämääni. En ole halunnut elämääni ihmisiä jotka vaativat, ovat itsekkäitä, ottavat mutta eivät anna mitään. Mutta en ole myöskään halunnut kovin lähelle ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin vaikka ihanilta vaikuttaisivatkin. Ja, enhän voi tuntea uusia ihmisiä kovin hyvin koska pidän heidät kaukana, tavalla tai toisella. Kierrän kehää...
Minusta hyvät tavat ovat itsestäänselvyys. Mutta joka kerta kun vaihdan kuulumisia naapureiden kanssa, pelkään että tulee tilanne jossa minun pitäisi kutsua heidät kylään tai hyväksyä heidän kutsunsa. Haluan pitää välit suurimpaan osaan ihmisistä kohteliaina, mutta mitäänsanomattomina.
Sitä voi kuvitella tehneensä hyviä tekoja ja eläneensä kristillisesti, mutta helpointahan on huomioida ne, jotka ovat lähimmäisinä tarpeeksi kaukana, tai tarpeeksi lähellä. Lähimmäinen on kuitenkin myös se, jonka ohitse saatat kävellä päivittäin, joka haluaa jutella kanssasi lasten koulussa, jonka tapaat blogissa, rappukäytävässä, työpaikalla, päiväkodissa, koulussa...
Ymmärränhän minä, että kyse on itsensä suojelusta. Muutos itsessäni ja luottamus muihin eivät varmaan tapahdu hetkessä, mutta tiedostaminen lisää ymmärrystä ja ymmärrys lisää tekoja. Ihmisen onnellisuus on myös siitä kiinni miten arvomaailma ja teot kohtaavat. Jompaa kumpaa pitää hioa, jos niiden välillä on ristiriita. Itselleni arvomaailmani on se miten haluan elää. Pitää vain poistaa ovesta ne lukuisat lukot joita olen asentanut heitä varten, jotka saattaisivat joskus minua satuttaa. Olen valmis tähän, lukko kerrallaan. Tämä kirjoitus on yksi poistamistani lukoista.
Uskon, että olen jonain päivänä monien mukavien uusien ihmisten ympäröimä. En ajattele että he vain vaativat aikaani tai energiaani, vaan että he antavat minulle paljon energiaa ja aikaansa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä kiitollinen niistä ihmisistä jotka haluavat ystävyyttän tai ystävällisyyttään minulle antaa. Minä vain pelkään. Lukot ovat turvallisia, mutta yhtä lailla ne erottavat minut maailmasta kuin maailman minusta. Tätä en ole tajunnut.
Siunausta jouluunne
Herra, meidän Jumalamme.
Me kiitämme sinua
uutta luovasta Sanastasi,
Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta.
Herättäköön hän meidät kuolleista,
niin että koko elämämme ylistää sinua.
Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja,
jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
(Kirkkokäsikirja II)
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Vuosi 2014
Hiljaiselooni täällä ei ole mitään erityistä syytä. Unohdin myös toisen blogini pitkäksi aikaa- tosin en näin pitkäksi. Olen kyllä ajatellut kirjoittaa ajoittain, mutta ajatukseksi se on vain jäänyt.
Paljon on tapahtunut. Jos joku on toista blogiani seurannut, on todennut että asumme kahdessa maassa nykyisin. Helppoa tämä ei ole kaiken aikaa ollut, mutta sopeutuminen on noin ylipäätään minulle, meille tärkeä sana. Ja kun tietää ettei tämä kestä montaa vuotta, kestämme. Ja kaikellahan on syynsä, uskon että tie jota kuljemme, on siunauksin peitelty. Joskus se tie vaatii vaikeitakin ratkaisuja, mutta ilman niitä ratkaisuja tapahtumat voisivat olla katastrofaalisia. Rukoilimme tiettyjä asioita ja vastaus oli tällainen.
Näiden muutosten lisäksi miehen suvun puolelta kuolema on käynyt useasti vierailulla. Vuosi on ollut siis monessa mielessä tavallaan raskas, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös paljon iloa ja onnea vuoteen on mahtunut.
Muutokset asuinpaikassa keskemmälle Eurooppaan saivat aikaan saman kuin viimeksi. Kun olen Ranskassa, tunnen olevani lähempänä Jumalaa. Hassua, tiedän. Mutta se liittyy yleiseen ilmapiiriin, kirkkojen aukioloon ja ihmisten ja Jumalan kunnioitukseen. Pohjola on tässä suhteessa uskoa tai uskonnollisuutta karsiva paikka. Uskovana tällä kulkee omaa polkuaan hiljaisena ja tasapaksuna. Tai minä kuljen. En osaa mennä edes kirkkoon. Eivätkä ne ole edes auki kun niin haluaisin tehdä.
Nyt varmasti järkytän jotakuta, mutta olemme mieheni kanssa miettineet kirkon vaihtoa jo kymmenisen vuotta. Luterilainen kirkko ei anna minulle mitään, enkä minä sille. Olenkin alkanut hiljalleen lukemaan läksyjäni Katolisesta kirkosta. Tiedän että kirkon vaihtaminen näin päin on raskas ja pitkä prosessi, mutta koen olevani siihen valmis nyt.
Uskon vaihtamisesta siis ei ole kyse. Olen kai monessa suhteessa ollutkin katolinen aina. On minulla ristiriitani senkin kirkon kanssa, mutta koen kuitenkin Katolisen kirkon olevan enemmän Jumalan asialla kuin Luterilaisen kirkon, joka sanoo nykyään kaikkeen että "ihan sama".
Kirkolla pitäisi olla vahva suunta, vahva sanoma ja sen tulisi pitää kiinni siitä sanomasta. Ihan sama ja kaikki on sallittua ja sopivaa.. ei vain sovi minun käsitykseeni kirkon roolista.
Ja ei, en puhu nyt homoista. Puhun kirkon moraalista. Minun sydämeni on avoin kaikille ihmisille eikä mikään kirkko kehoita omasta mielestäni kääntymään tätä ajatusta vastaan. Kirkon rooli on paljon muutakin kuin tapetilla ollut vihkikysymys. Minusta Evankelinen kirkko on unohtanut omat jäsenensä ja ottaa huomioon vain nimenomaan ne, jotka eivät jäseniksi edes halua.
En tokikaan tiedä hyväksytäänkö minua koskaan Katolisen kirkon jäseneksi. Ja prosessi kuten sanoin, tulee olemaan pitkä. Mutta sitä kohti kuitenkin kuljen. Vakaasti, varmana. Kyllä kymmenen vuotta on jo ihan hyvä harkinta-aika.
Siunausta. Yritän palata useammin tännekin <3
Paljon on tapahtunut. Jos joku on toista blogiani seurannut, on todennut että asumme kahdessa maassa nykyisin. Helppoa tämä ei ole kaiken aikaa ollut, mutta sopeutuminen on noin ylipäätään minulle, meille tärkeä sana. Ja kun tietää ettei tämä kestä montaa vuotta, kestämme. Ja kaikellahan on syynsä, uskon että tie jota kuljemme, on siunauksin peitelty. Joskus se tie vaatii vaikeitakin ratkaisuja, mutta ilman niitä ratkaisuja tapahtumat voisivat olla katastrofaalisia. Rukoilimme tiettyjä asioita ja vastaus oli tällainen.
Näiden muutosten lisäksi miehen suvun puolelta kuolema on käynyt useasti vierailulla. Vuosi on ollut siis monessa mielessä tavallaan raskas, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös paljon iloa ja onnea vuoteen on mahtunut.
Muutokset asuinpaikassa keskemmälle Eurooppaan saivat aikaan saman kuin viimeksi. Kun olen Ranskassa, tunnen olevani lähempänä Jumalaa. Hassua, tiedän. Mutta se liittyy yleiseen ilmapiiriin, kirkkojen aukioloon ja ihmisten ja Jumalan kunnioitukseen. Pohjola on tässä suhteessa uskoa tai uskonnollisuutta karsiva paikka. Uskovana tällä kulkee omaa polkuaan hiljaisena ja tasapaksuna. Tai minä kuljen. En osaa mennä edes kirkkoon. Eivätkä ne ole edes auki kun niin haluaisin tehdä.
Nyt varmasti järkytän jotakuta, mutta olemme mieheni kanssa miettineet kirkon vaihtoa jo kymmenisen vuotta. Luterilainen kirkko ei anna minulle mitään, enkä minä sille. Olenkin alkanut hiljalleen lukemaan läksyjäni Katolisesta kirkosta. Tiedän että kirkon vaihtaminen näin päin on raskas ja pitkä prosessi, mutta koen olevani siihen valmis nyt.
Uskon vaihtamisesta siis ei ole kyse. Olen kai monessa suhteessa ollutkin katolinen aina. On minulla ristiriitani senkin kirkon kanssa, mutta koen kuitenkin Katolisen kirkon olevan enemmän Jumalan asialla kuin Luterilaisen kirkon, joka sanoo nykyään kaikkeen että "ihan sama".
Kirkolla pitäisi olla vahva suunta, vahva sanoma ja sen tulisi pitää kiinni siitä sanomasta. Ihan sama ja kaikki on sallittua ja sopivaa.. ei vain sovi minun käsitykseeni kirkon roolista.
Ja ei, en puhu nyt homoista. Puhun kirkon moraalista. Minun sydämeni on avoin kaikille ihmisille eikä mikään kirkko kehoita omasta mielestäni kääntymään tätä ajatusta vastaan. Kirkon rooli on paljon muutakin kuin tapetilla ollut vihkikysymys. Minusta Evankelinen kirkko on unohtanut omat jäsenensä ja ottaa huomioon vain nimenomaan ne, jotka eivät jäseniksi edes halua.
En tokikaan tiedä hyväksytäänkö minua koskaan Katolisen kirkon jäseneksi. Ja prosessi kuten sanoin, tulee olemaan pitkä. Mutta sitä kohti kuitenkin kuljen. Vakaasti, varmana. Kyllä kymmenen vuotta on jo ihan hyvä harkinta-aika.
Siunausta. Yritän palata useammin tännekin <3
maanantai 21. tammikuuta 2013
Rukousruletti
Evankelisen kirkon sivuilta löytyy ns. rukousruletti. Käytän sitä silloin tällöin lukeakseni erilaisia rukouksia ja toivon saavani sivuilta myös ajateltavaa.
Kävin hakemassa tänne yhden rukouksen, jonka kone siis arpoo sattumanvaraisesti (tästä nimi ruletti):
Jumala,
meidän on niin helppo lausua
hätäisiä tuomioita toisistamme.
Sinä näet jokaisen ihmisen
avarammin ja syvemmin kuin kukaan.
Auta meitä kohtaamaan toisemme
ilman ennakkoluuloja
ja pinnallisia arviointeja.
Auta meitä käsittämään,
että vain anteeksi antaminen vie meidät
todelliseen yhteyteen toistemme kanssa.
Tätä rukoilemme
Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
(Kirkkokäsikirja II)
Tämä rukous on todella hyvä. Elämme anteeksiantamattomuuden ja tuomitsemisen ilmapiirissä, kukin tahollamme. Itse ensin ajattelin, ettei tämä kyllä minua kosketa, sillä olen todella suvaitsevainen ja annan ja pyydän herkästi anteeksi. Tiedän sen, että kiiltokuvat eivät ole todellisia ja ettei kenenkän sydämessä asu pelkkä paha, vaikka siltä joskus tuntuisikin.
On hetkiä, jolloin arvioimme toisemme väärin. Teemme kaikki johtopäätelmiä toisistamme, tiedostamattammekin. Puhumme henkilökemioista ja erilaisista maailmankatsomuksista, mutta joskus mukana voi olla myös jopa kateutta tai yksinkertaisesti vain sitä, että kaksi ihmistä saattavat puhua toistensa ohitse, ajattelematta sitä, mitä toinen oikestaan edes tarkoittaa.
Ihminen toimii joskus hassusti. Se, mitä pidämme itsellemme vieraana käytöksenä, voi olla meistä negatiivista. Saatamme arvioida ihmisiä vain omien kriteereittemme mukaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa uskova, joka ei hyväksy meikkejä ja uskova, joka niitä käyttää. Kaksi Jumalaan luottavaa ja uskovaa ihmistä, joista toinen pitää itseään toista uskovaisempana ja toinen ajattelee, että oikea uskova ei tuomitse.
Tajusin itse vasta jokin aika sitten, etten pidä montaakaan asiaa oikeasti niin tärkeänä, että nostaisin siitä syntikysymyksen. Meikkaan, otan joskus viinilasillisen ruoan kanssa, voin kuunnella muutakin kuin hengellistä musiikkia. En pidä näitä asioita tärkeinä, enkä syntinä.
Tajusin kuitenkin, että jollekin nämä asiat nousevat syntilistalle siksi, että he kokevat asiat vahingoksi sielulleen. Ja jos näin tuntuu, varmasti niin onkin. Ehkä joku ajattelee, että meikkaaminen tekee hänestä turhamaisen, viini vääristää ajatusmaailmaa tai saa tekemään hölmöjä ja tavallinen musiikki saa aikaan pahaa oloa, koska sen sanoma otetaan syvälle sieluun pesimään. Paha toimii meissä eri tavoin. Jotkut ovat herkempiä kokemaan asiat pahaksi itselleen, toiseen vanha sarvipää ei voi edellä mainituin asioin vaikuttaa.
Jokaisella kuitenkin on herkkä kohtansa, mihin paha yrittää iskeä kerta toisensa jälkeen. Minusta meidän ei kuitenkaan tarvitse avittaa paholaista ryhtymällä sen sanansaattajaksi ja juoksupojiksi. Joka kerta kun mietimme negatiivisesti lähimmäistämme, olemme tällä asialla. Koitankin itse kääntää ajatukseni hyvään, nähdä hyvää jokaisessa ja miettiä tarkemmin, mistä omat tuntemukseni jotain ihmistä kohtaan johtuvat. Usein selitys löytyy omien korviemme välistä, eikä siitä toisesta.
Kokeile rohkeasti. Ei annetta pahalle valtaa, kun kerran hyvän puolella ollaan :)
Kävin hakemassa tänne yhden rukouksen, jonka kone siis arpoo sattumanvaraisesti (tästä nimi ruletti):
Jumala,
meidän on niin helppo lausua
hätäisiä tuomioita toisistamme.
Sinä näet jokaisen ihmisen
avarammin ja syvemmin kuin kukaan.
Auta meitä kohtaamaan toisemme
ilman ennakkoluuloja
ja pinnallisia arviointeja.
Auta meitä käsittämään,
että vain anteeksi antaminen vie meidät
todelliseen yhteyteen toistemme kanssa.
Tätä rukoilemme
Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
(Kirkkokäsikirja II)
Tämä rukous on todella hyvä. Elämme anteeksiantamattomuuden ja tuomitsemisen ilmapiirissä, kukin tahollamme. Itse ensin ajattelin, ettei tämä kyllä minua kosketa, sillä olen todella suvaitsevainen ja annan ja pyydän herkästi anteeksi. Tiedän sen, että kiiltokuvat eivät ole todellisia ja ettei kenenkän sydämessä asu pelkkä paha, vaikka siltä joskus tuntuisikin.
On hetkiä, jolloin arvioimme toisemme väärin. Teemme kaikki johtopäätelmiä toisistamme, tiedostamattammekin. Puhumme henkilökemioista ja erilaisista maailmankatsomuksista, mutta joskus mukana voi olla myös jopa kateutta tai yksinkertaisesti vain sitä, että kaksi ihmistä saattavat puhua toistensa ohitse, ajattelematta sitä, mitä toinen oikestaan edes tarkoittaa.
Ihminen toimii joskus hassusti. Se, mitä pidämme itsellemme vieraana käytöksenä, voi olla meistä negatiivista. Saatamme arvioida ihmisiä vain omien kriteereittemme mukaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa uskova, joka ei hyväksy meikkejä ja uskova, joka niitä käyttää. Kaksi Jumalaan luottavaa ja uskovaa ihmistä, joista toinen pitää itseään toista uskovaisempana ja toinen ajattelee, että oikea uskova ei tuomitse.
Tajusin itse vasta jokin aika sitten, etten pidä montaakaan asiaa oikeasti niin tärkeänä, että nostaisin siitä syntikysymyksen. Meikkaan, otan joskus viinilasillisen ruoan kanssa, voin kuunnella muutakin kuin hengellistä musiikkia. En pidä näitä asioita tärkeinä, enkä syntinä.
Tajusin kuitenkin, että jollekin nämä asiat nousevat syntilistalle siksi, että he kokevat asiat vahingoksi sielulleen. Ja jos näin tuntuu, varmasti niin onkin. Ehkä joku ajattelee, että meikkaaminen tekee hänestä turhamaisen, viini vääristää ajatusmaailmaa tai saa tekemään hölmöjä ja tavallinen musiikki saa aikaan pahaa oloa, koska sen sanoma otetaan syvälle sieluun pesimään. Paha toimii meissä eri tavoin. Jotkut ovat herkempiä kokemaan asiat pahaksi itselleen, toiseen vanha sarvipää ei voi edellä mainituin asioin vaikuttaa.
Jokaisella kuitenkin on herkkä kohtansa, mihin paha yrittää iskeä kerta toisensa jälkeen. Minusta meidän ei kuitenkaan tarvitse avittaa paholaista ryhtymällä sen sanansaattajaksi ja juoksupojiksi. Joka kerta kun mietimme negatiivisesti lähimmäistämme, olemme tällä asialla. Koitankin itse kääntää ajatukseni hyvään, nähdä hyvää jokaisessa ja miettiä tarkemmin, mistä omat tuntemukseni jotain ihmistä kohtaan johtuvat. Usein selitys löytyy omien korviemme välistä, eikä siitä toisesta.
Kokeile rohkeasti. Ei annetta pahalle valtaa, kun kerran hyvän puolella ollaan :)
torstai 2. elokuuta 2012
Raamatun lempikohta
Saimme kirjeen kummitytöltämme Keniasta. Tiesin jo sitä odottaa, sillä saimme ensin väärän kummiraportin ja näin, että sitä oli hieman muutettu. Yksi muutos, joka sattui silmään, oli raamatunkohta, jonka lapsi oli sanonut lempijakeekseen.
Revinkin siis kirjeen auki, kun se eilen saapui ja etsin kohdan raamatusta... ja jäin hölmistyneenä katsomaan sitä.
"Jeesus itki"
Siinä koko jae. Mitä ihmettä? Olin ajatellut jotain upeaa, ehkä jopa viestiä Jumalalta minulle ;) Lisäksi mietin, miten lapsi voi sanoa tuollaisen lempikohdakseen. Olin siis toisinsanoen hieman hämmentynyt.
Hetken asiaa mietittyäni, ajattelin, että se voi olla köyhälle pienelle lapselle suuri asia, kun Jeesus, Jumalan poika, itki. Jae on siitä kohdasta raamattua, missä puhutaan Lasaruksesta.
Jokainen meistä tietää Lasaruksesta, mutta tietää ja tietää ovat kaksi eri asiaa. Minäkin siis kaivoin esiin hieman tietoa Lasaruksesta ja löysin tällaisen kohdan:
Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka
uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja
uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?"
Miksi Jeesus siis itki?
Jeesus itki, koska oli koki surun ja tuskan muiden kanssa. Hän koki surevien ja kärsivien tuskan.
Ehkä tuo kummityttöni oli tuosta liikuttunut, Jeesus näki ja koki hänenkin tuskansa.
Minäkin olen kokenut tuon kummitytön tuskan ja miettinyt hänen elämäänsä. Minäkin olen itkenyt lapsen tähden ja toivonut, että voisin tehdä asioille jotain ja kyllähän me teemmekin olemalla kummeja. Olisi kuitenkin hienoa kyetä tekemään vielä enemmän, mutta tärkeää on tehdä edes jotain.
Pieni kummityttöni haluaisi opettajaksi. Rukoilen, että voisin jotenkin jossain kohtaa olla tukemassa tätä toivettaan. Kylässä on kuitenkin monia muitakin, joilla on toiveensa ja haaveensa, mutta he elävät kovaa arkea.
Jos haluat auttaa, voit osallistua johonkin kummijärjestelmään tai ostaa kertaluontoisen lahjan kylän ihmisille. Sen ei tarvitse olla kallis lehmä tai vuohikaan, vaan tarjolla on muutakin: hyttysverkko, hiv-testi, siteitä tytöille, puhdasta vettä, puuroa lapsille, leluja, puutarha äidille tai syntymätodistus lapselle, esimerkiksi.
Jo viidellä eurolla autat kylän ihmisiä.
Mikä on sinun lempijakeesi raamatussa?
Minun ovat Psalmi 23 ja 1 Kor. 13
Siunattua kesän loppua kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)