Christ has no body but yours,
No hands, no feet on earth but yours,
Yours are the eyes with which he looks
Compassion on this world,
Yours are the feet with which he walks to do good,
Yours are the hands, with which he blesses all the world.
Yours are the hands, yours are the feet,
Yours are the eyes, you are his body.
Christ has no body but yours,
Yours are the eyes with which he looks
compassion on this world.
Christ has no body now on earth but yours.
-Teresa Avila (1515-1582)
Tämä eilen "opettajaltani" saama rukous kosketti minua kovin. Näinhän se on. Me ihmiset olemme toteuttava osa mitä tulee muiden auttamiseen. Tuli mieleeni eräs toinen koskettava tarina:
Mies kysyi Jumalalta vihaisena, miksi tämä antoi lasten Afrikassa kärsiä ja kuolla nälkään.
"Hassua", sanoi Jumala. "Ajattelin juuri kysyä sinulta samaa."
Siunausta kaikkien viikkoon
maanantai 21. syyskuuta 2015
perjantai 18. syyskuuta 2015
Lapsuuden usko
Minä olen uskonut Jumalaan aina. Usko on kulkenut mukanani niin hyvinä kuin huonoina hetkinä ja olen saanut tuntea kuinka minusta on pidetty huolta silloinkin kun en aina itse muistanut mitä polkua sitä pitikään kulkea. Tai olen minä omasta mielestäni kaiken aikaa kulkenut samaa polkua, mutta tulipa nuorena käytyä sivuteilläkin, uskosta huolimatta.
Uskoni ei katolilaisuutta pohtiessa ole muuttunut mihinkään, ja itsekin olen korkeintaan parempaan suuntaan muuttunut, jos mihinkään. Usko ja uskonto kyllä näkyy ja on elämässäni eri tavoin läsnä nykyisin verrattuna aiempaan. Siinä missä ennen kirjoittelin vain tänne tai eräälle foorumille uskostani ja puhuin ylipäätään uskosta vain lähinnä mieheni kanssa ja rukoilin yksinäni, puhun nyt ääneen asiasta muidenkin kanssa, käyn kirkossa ja luen paljon uskonnollista kirjallisuutta.
Eräälle lukijalleni täällä tämä on kuitenkin merkityksetöntä, sillä puhun katolilaisuudesta ja sehän ei sitten ollenkaan käy päinsä hänelle. Puhun samasta Jumalasta, samasta Jeesuksesta, samasta Jeesuksen äidistä, samasta Pyhästä Hengestä, luen samoja rukouksia... mutta tämän kristityn mielestä olen häntä huonompi ja vääräuskoinen. Ja ei, katolilaiset eivät rukoile Mariaa... sehän on se yleisin harhaluulo ja ensimmäinen kysymys.
Jos tällainen käytös -johon tämä yksi henkilö on nyt turvautunut- ei minusta olisi äärimmäisen surullista, voisi se jopa kaikessa nurinkurisuudessaan naurattaa. Olen yhä luterilainen, mutta minut on "hylätty" katolilaisuuden takia. Kristityksi itseään kutsuva henkilö sulkee oven edestäni, koska puhun kauniisti toisesta kristitystä yhteisöstä, yhteisöstä joka on ottanut minut huomaansa ja olen saanut kokea yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa, jollaista en koskaan luterilaisessa kirkossa ole saanut kokea.
Luterilaisena häpeän tätä henkilöä ja hänen reaktiotaan katolilaisuuteen. Katolilaiseksi tahtovana luterilaisena kuitenkin ymmärrän reaktion tunnetasolla, mutta en käytöksen tasolla.
En ole tehnyt päätöstäni pyrkiä katoliseen kirkkoon pikapäin, olen miettinyt sitä ainakin yli kymmenen vuotta. Olen käynyt keskusteluja puolesta ja vastaan ja kirkkoon liittymiseni ei ole enää minusta kiinni, vaan muista henkilöistä. Olen kuitenkin kokenut olevani katolilainen jo vuosia, eikä kukaan ole valittanut tästä. Mutta kun toin asian julkisuuteen, olenkin eri ihminen ja sanani ovat muuttuneet ainakin tämän yhden ihmisen mielessä.
Mutta jokaisella on toki oikeus ajatuksiinsa, siis myöskin minulla. Se on kuitenkin niin kaikessa elämässä, että kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu toisaalla ikkuna. En haluakaan, että elämääni kuuluisi ihmisiä, joiden mielestä olen huonompi kuin he ovat. Mitä minä sellaisessa porukassa tekisin? Minun mielestäni Jumala rakastaa kaikkia ja kuulee kaikkia jotka häneltä apua pyytävät. Juman vastaus minun rukouksiini ja avunpyyntöihini on ollut katolinen kirkko, niin uskomattomalta kuin se luterilaisen korviin voi kuulostaakin.
Moni suomalainen katolilainen tutustuu myös luterilaisuuteen, mutta harva luterilainen katolilaisuuteen- paitsi niihin yleisimpiin asioihin jotka monesti esitetään vieläpä väärin. Kun asioihin tutustuu, aukeaa moni asia sekä katolilaisuudesta että luterilaisuudesta aivan eri tavoin kuin aiemmin. Luterilaisuuskaan ei ole ihan sitä, mitä meille koulussa on opetettu, vaan paljon enemmän ja paljon säädetympää kuin moni edes ajattelee. Ihmiset eivät vain välitä. Eikä kirkkokaan enää.
Haluan liittyä katoliseen kirkkoon, sillä olen ajautunut liian kauaksi luterilaisesta kirkosta ja tunnen taas olevani katolisessa kirkossa kotonani. Olen pahoillani, että jollekin korvien sulkeminen on ainoa vaihtohto. En koskaan ole halunnut ketään käännyttää, harvoin edes teen tällaisia kirjoituksia vaan keskityn puhumaan niistä asioista joita sydämelleni milloinkin tulee. Jollekin (joillekin) olen kuitenkin uhka kun mainitsen sanan "katolinen" positiivisessa mielessä sivuillani.
Jumalan siunausta kaikille, ihan kaikille- riippumatta uskosi tai epäuskosi taustoista, tämän hetkisestä tilanteestasi tai siitä merkitsevätkö sanani edes sinulle mitään. Niiden on kuitenkin tarkoitus olla rakkaudellinen viesti ja toivon että ne sellaisena otat vastaan.. Toivon sinulle siis kaikkein parasta mitä tiedän.
Uskoni ei katolilaisuutta pohtiessa ole muuttunut mihinkään, ja itsekin olen korkeintaan parempaan suuntaan muuttunut, jos mihinkään. Usko ja uskonto kyllä näkyy ja on elämässäni eri tavoin läsnä nykyisin verrattuna aiempaan. Siinä missä ennen kirjoittelin vain tänne tai eräälle foorumille uskostani ja puhuin ylipäätään uskosta vain lähinnä mieheni kanssa ja rukoilin yksinäni, puhun nyt ääneen asiasta muidenkin kanssa, käyn kirkossa ja luen paljon uskonnollista kirjallisuutta.
Eräälle lukijalleni täällä tämä on kuitenkin merkityksetöntä, sillä puhun katolilaisuudesta ja sehän ei sitten ollenkaan käy päinsä hänelle. Puhun samasta Jumalasta, samasta Jeesuksesta, samasta Jeesuksen äidistä, samasta Pyhästä Hengestä, luen samoja rukouksia... mutta tämän kristityn mielestä olen häntä huonompi ja vääräuskoinen. Ja ei, katolilaiset eivät rukoile Mariaa... sehän on se yleisin harhaluulo ja ensimmäinen kysymys.
Jos tällainen käytös -johon tämä yksi henkilö on nyt turvautunut- ei minusta olisi äärimmäisen surullista, voisi se jopa kaikessa nurinkurisuudessaan naurattaa. Olen yhä luterilainen, mutta minut on "hylätty" katolilaisuuden takia. Kristityksi itseään kutsuva henkilö sulkee oven edestäni, koska puhun kauniisti toisesta kristitystä yhteisöstä, yhteisöstä joka on ottanut minut huomaansa ja olen saanut kokea yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa, jollaista en koskaan luterilaisessa kirkossa ole saanut kokea.
Luterilaisena häpeän tätä henkilöä ja hänen reaktiotaan katolilaisuuteen. Katolilaiseksi tahtovana luterilaisena kuitenkin ymmärrän reaktion tunnetasolla, mutta en käytöksen tasolla.
En ole tehnyt päätöstäni pyrkiä katoliseen kirkkoon pikapäin, olen miettinyt sitä ainakin yli kymmenen vuotta. Olen käynyt keskusteluja puolesta ja vastaan ja kirkkoon liittymiseni ei ole enää minusta kiinni, vaan muista henkilöistä. Olen kuitenkin kokenut olevani katolilainen jo vuosia, eikä kukaan ole valittanut tästä. Mutta kun toin asian julkisuuteen, olenkin eri ihminen ja sanani ovat muuttuneet ainakin tämän yhden ihmisen mielessä.
Mutta jokaisella on toki oikeus ajatuksiinsa, siis myöskin minulla. Se on kuitenkin niin kaikessa elämässä, että kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu toisaalla ikkuna. En haluakaan, että elämääni kuuluisi ihmisiä, joiden mielestä olen huonompi kuin he ovat. Mitä minä sellaisessa porukassa tekisin? Minun mielestäni Jumala rakastaa kaikkia ja kuulee kaikkia jotka häneltä apua pyytävät. Juman vastaus minun rukouksiini ja avunpyyntöihini on ollut katolinen kirkko, niin uskomattomalta kuin se luterilaisen korviin voi kuulostaakin.
Moni suomalainen katolilainen tutustuu myös luterilaisuuteen, mutta harva luterilainen katolilaisuuteen- paitsi niihin yleisimpiin asioihin jotka monesti esitetään vieläpä väärin. Kun asioihin tutustuu, aukeaa moni asia sekä katolilaisuudesta että luterilaisuudesta aivan eri tavoin kuin aiemmin. Luterilaisuuskaan ei ole ihan sitä, mitä meille koulussa on opetettu, vaan paljon enemmän ja paljon säädetympää kuin moni edes ajattelee. Ihmiset eivät vain välitä. Eikä kirkkokaan enää.
Haluan liittyä katoliseen kirkkoon, sillä olen ajautunut liian kauaksi luterilaisesta kirkosta ja tunnen taas olevani katolisessa kirkossa kotonani. Olen pahoillani, että jollekin korvien sulkeminen on ainoa vaihtohto. En koskaan ole halunnut ketään käännyttää, harvoin edes teen tällaisia kirjoituksia vaan keskityn puhumaan niistä asioista joita sydämelleni milloinkin tulee. Jollekin (joillekin) olen kuitenkin uhka kun mainitsen sanan "katolinen" positiivisessa mielessä sivuillani.
Jumalan siunausta kaikille, ihan kaikille- riippumatta uskosi tai epäuskosi taustoista, tämän hetkisestä tilanteestasi tai siitä merkitsevätkö sanani edes sinulle mitään. Niiden on kuitenkin tarkoitus olla rakkaudellinen viesti ja toivon että ne sellaisena otat vastaan.. Toivon sinulle siis kaikkein parasta mitä tiedän.
maanantai 31. elokuuta 2015
Näkemys ja kokemus
Eilen oli toinen "oppitunti" Katolisessa kirkossa. Vanhaa rouvaa taisivat painaa muut asiat, sillä hän oli hieman poissaoleva ajoittain. Mutta ne hetket kun keskityimme itse asiaan, olivatkin sitten painavaa asiaa.
Vaikka pidän edelleen vanhaa rouvaa hyvänä persoonana, en voi olla miettimättä vaikuttaako kääntyminen muslimista katoliseksi edelleen- vuosikymmenten jälkeenkin- häneen kuitenkin. Siis tarkoitan sitä, että frouva oli hyvinkin jyrkkä esittäessään mielipiteitään asioista, noin ylipäätään mitä vaan asioita. Enkä tarkoita, että muslimit olisivat jyrkkiä, vaan että onko hänen ollut pakko taustansa takia osoittaa muille ja itselleen, että on hyvin hyvin harras katolinen (ajat ovat olleet erilaisia hänen nuoruudessaan)... En voinut välttyä siltä fiilikseltä, että nyt ollaan tekemisissä toooooodella hartaan ihmisen kanssa ja tunsin välillä itseni hämmentyneeksi (ja vallan syntiseksi).
Mietin ensin kirjoitanko tätä ollenkaan tänne, sillä annan tässä oivan aseen ei- katolisille: No niin, sellaisia tekopyhiä... no niin, sellaisia ja tällaisia ne katoliset ovat. Jne. Mutta järkevä ihminen osaa erottaa myös ateisteista sellaiset ihmiset, jotka kiihkeästi osoittavat kantansa kaikkeen ja jotka pitävät omaa näkemystään asioista totuutena.
Noh. En kiellä totuutta, kun sellaiseen törmään. Eli en ole arvostelemassa Jumalan totuutta, kirkon totuutta, uskon totuutta, enkä oikeastaan kenenkään totuutta, vaan tässä tuli vain esille se, miten itse katselen myös niitä harmaan värjeä mustan ja valkoisen sijaan.
Musta ja valkoinen ovat kuitenkin myös minulle ne uskon värit. Raamattua ei pidä väännellä mielensä mukaan, eikä nousta itse viisautta ylemmäs. En puhu frouvan kohdalla tästä, vaan siitä miten hän puhuu kuin minusta olisi tulossa nunna. En voi hylätä kaikkea ja sulkeutua luostariin. Se, miten frouva asiat esitti, vaatisi minulta kuitenkin sitä jos haluaisin elää kuten "opetetaan". Haluan painottaa tässä välissä, että nyt ei ole kyse kirkon opeista, vaan frouvan ajatuksista.
Ymmärrystä kaipaan lisää, viisaudesta puhumattakaan, mutta pääsanomana minulle raamatusta on noussut sana rakkaus. Jumalan rakkaus, ihmisen rakkaus Jumalaan ja muihin ihmisiin. Jeesuksen hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan ja sen miten hän kohtasi syntiset ja hyljätyt ja toisaalta miten hän näki tekopyhyyden ja miten hän ojensi näitä ihmisiä.
En voinut eilen välttyä ajatukselta, että frouvan mielestä minun uskoni on vähäisempää ja en tule koskaan täyttämään niitä vaatimuksia mitä minulta odotettiin eilen. Toisaalta taas, kun tartuin sitten johonkin asiaan (kun sain siis puheenvuoron :D), en ollut tajunnut asiaa kuten frouva oli tarkoittanut. Että tässä saattaa nyt olla kyse väärinkäsityksistäkin. Mutta sen tiedän, että mahdottoman harras ihminnen minulla on opettajanani ja ehkä Jumala on ajatellut, että sellaista nyt tarvitsen ;) Mikä minä olen Jumalan suunnitelmiin puuttumaan ja niitä arvostelemaan, kun tiedän omat syntini ja heikot kohtani. Olisihan se aina kovin mukavaa käännellä raamatunlauseita mielessään itselle sopivaksi...
Minä uskon katolisen kirkon sanomaan ja tunnen oloni hyväksi sen seurakunnissa. Minua koskettaa joka kerta kirkkoon astuessani, kuinka täynnä se on- eikä pelkästään vanhuksia. Näen ympärilläni katumusta, iloa, surua, helpotusta, rakkautta, toivoa... näen elämää, lohdutusta ja uudistumista. Näen kuinka ihmiset kunnioittavat Jumalaa ja arvostavat kirkkoa. Näen ympärilläni paljon naurua ennen saaarnan alkamista ja sen kuinka lämpimästi pappien kanssa jutellaan kirkonmenojen jälkeen. Taidan olla ainoa joka kiirehtii kotiin ja minäkin vain koiran takia.
Näen kuinka papit välittävät seurakuntalaisistaan ja kuinka seurakuntalaiset välittävät papistaan. Näen lämpöä ja välittämistä, sitä yhteisöllisyyttä jota en omassa kirkossani näe. Ensimmäistä kertaa haluan kuulua seurakuntaan, olla osa sitä ja toimia sen hyväksi joku päivä. Näen, että polvistuessaan ihmiset ovat kuuliaisia Jumalalle ja kohottaessaan kätensä ylös rukoukseen todella tarkoittavat mitä sanovat. Ehtoollinen ei ole vain tapa, vaan jotain mitä pohditaan ja sen tarkoitus on todellinen näille ihmisille.
Pidän kirkon traditioista. Ne saavat minut ajattelemaan miksi menen kirkkoon ja miksi kirkko on tärkeä. Kirkko on minulle pyhä paikka ja katolisessa kirkossa t u n n e n sen.
Mitä sitten tulee tuohon alkuun... Tiedän että voin oppia joka päivä uutta ja keskittyä hengelliseen elämään enemmän. Tämä on yksi syy miksi haluan katoliseksi (syitä on monia). Koen että katolisella kirkolla on minulle enemmän annettavaa ja opetettavaa ja tietyllä tavalla minullakin sille (kun sanoin että haluan ensimmäistä kertaa tehdä kirkon hyväksi jotakin ja olla osa seurakuntaa). Kun menin ensimmäistä kertaa katoliseen kirkkoon, koin olevani lähempänä Jumalaa. Eikö se silloin jo ole melko hyvä syy olla osa seurakuntaa... Kaikki mikä vie meitä lähemmäksi Jumalaa, on hyväksi meille.
Olen saanut tutustua ihaniin seurakuntalaisiin ja ollessani päivällisillä erään perheen luona tunsin olevani kotona siinä ihanassa välittävässä ilmapiirissä. En ollut nähnyt näitä ihmisiä koskaan, kun saimme kutsun heidän kotiinsa. En näe että tätä olisi koskaan tapahtunut Suomessa minulle. Enkä edes tiennyt ketä seurakunnassa työskentelee tai ketkä tekevät vapaaehtoista työtä siellä, nyt muutaman käynnin jälkeen tiedän ja tunnistan jo useita.
En tiedä tuleeko minusta koskaan katolista, olenhan ollut jo kerran aiemmin naimisissa. Mutta sielultani ja mieleltäni tunnen jo itseni sellaiseksi. Minulle on tästä seurannut pelkkää hyvää, niin henkisesti kuin hengellisestikin, joten menen kohti päämäärääni edelleen. Herran kädessä on se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, onko tarkoitettu niin vai ei.
Mutta sen haluan vielä sanoa, että lapsuudessani minuun istutettu katolis-viha/inho on mennyt hukkaan. Katoliset eivät ole ollenkaan sellaisia minkä kuvan suomalaiset heistä usein saavat. He ovat tavallisia ihmisiä, osa hartaampia kuin toiset, osa tapa-uskovaisia, osa hakee vielä paikkaansa- aivan kuten elämässä yleensäkin. Ne seurakunnat joita itse olen nähnyt, ovat kuitenkin täynnä rakkautta ja minä tartun siihen rakkauteen kiinni. Sanoivat ja ajattelivat luterilaiset asiasta sitten mitä tahansa. Jos jonkun mielestä rakkaudessa ja välittämisessä on jotain pahaa, pitäisi katse kääntää siihen omaan tilaansa, oman seurakunnan tilaan. Miltä se näyttää ja tuntuu? Onko luterilainen kirkko sitä mitä haluaa ja missä on onnellinen? Luterilainen kirkko on oikein hyvä tiettyyn pisteeseen, minulle se ei enäää riitä. Minä en halua että kirkko tekee kuten ihmiset haluavat, vaan kuten Jumala on tarkoittanut..
Vaikka pidän edelleen vanhaa rouvaa hyvänä persoonana, en voi olla miettimättä vaikuttaako kääntyminen muslimista katoliseksi edelleen- vuosikymmenten jälkeenkin- häneen kuitenkin. Siis tarkoitan sitä, että frouva oli hyvinkin jyrkkä esittäessään mielipiteitään asioista, noin ylipäätään mitä vaan asioita. Enkä tarkoita, että muslimit olisivat jyrkkiä, vaan että onko hänen ollut pakko taustansa takia osoittaa muille ja itselleen, että on hyvin hyvin harras katolinen (ajat ovat olleet erilaisia hänen nuoruudessaan)... En voinut välttyä siltä fiilikseltä, että nyt ollaan tekemisissä toooooodella hartaan ihmisen kanssa ja tunsin välillä itseni hämmentyneeksi (ja vallan syntiseksi).
Mietin ensin kirjoitanko tätä ollenkaan tänne, sillä annan tässä oivan aseen ei- katolisille: No niin, sellaisia tekopyhiä... no niin, sellaisia ja tällaisia ne katoliset ovat. Jne. Mutta järkevä ihminen osaa erottaa myös ateisteista sellaiset ihmiset, jotka kiihkeästi osoittavat kantansa kaikkeen ja jotka pitävät omaa näkemystään asioista totuutena.
Noh. En kiellä totuutta, kun sellaiseen törmään. Eli en ole arvostelemassa Jumalan totuutta, kirkon totuutta, uskon totuutta, enkä oikeastaan kenenkään totuutta, vaan tässä tuli vain esille se, miten itse katselen myös niitä harmaan värjeä mustan ja valkoisen sijaan.
Musta ja valkoinen ovat kuitenkin myös minulle ne uskon värit. Raamattua ei pidä väännellä mielensä mukaan, eikä nousta itse viisautta ylemmäs. En puhu frouvan kohdalla tästä, vaan siitä miten hän puhuu kuin minusta olisi tulossa nunna. En voi hylätä kaikkea ja sulkeutua luostariin. Se, miten frouva asiat esitti, vaatisi minulta kuitenkin sitä jos haluaisin elää kuten "opetetaan". Haluan painottaa tässä välissä, että nyt ei ole kyse kirkon opeista, vaan frouvan ajatuksista.
Ymmärrystä kaipaan lisää, viisaudesta puhumattakaan, mutta pääsanomana minulle raamatusta on noussut sana rakkaus. Jumalan rakkaus, ihmisen rakkaus Jumalaan ja muihin ihmisiin. Jeesuksen hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan ja sen miten hän kohtasi syntiset ja hyljätyt ja toisaalta miten hän näki tekopyhyyden ja miten hän ojensi näitä ihmisiä.
En voinut eilen välttyä ajatukselta, että frouvan mielestä minun uskoni on vähäisempää ja en tule koskaan täyttämään niitä vaatimuksia mitä minulta odotettiin eilen. Toisaalta taas, kun tartuin sitten johonkin asiaan (kun sain siis puheenvuoron :D), en ollut tajunnut asiaa kuten frouva oli tarkoittanut. Että tässä saattaa nyt olla kyse väärinkäsityksistäkin. Mutta sen tiedän, että mahdottoman harras ihminnen minulla on opettajanani ja ehkä Jumala on ajatellut, että sellaista nyt tarvitsen ;) Mikä minä olen Jumalan suunnitelmiin puuttumaan ja niitä arvostelemaan, kun tiedän omat syntini ja heikot kohtani. Olisihan se aina kovin mukavaa käännellä raamatunlauseita mielessään itselle sopivaksi...
Minä uskon katolisen kirkon sanomaan ja tunnen oloni hyväksi sen seurakunnissa. Minua koskettaa joka kerta kirkkoon astuessani, kuinka täynnä se on- eikä pelkästään vanhuksia. Näen ympärilläni katumusta, iloa, surua, helpotusta, rakkautta, toivoa... näen elämää, lohdutusta ja uudistumista. Näen kuinka ihmiset kunnioittavat Jumalaa ja arvostavat kirkkoa. Näen ympärilläni paljon naurua ennen saaarnan alkamista ja sen kuinka lämpimästi pappien kanssa jutellaan kirkonmenojen jälkeen. Taidan olla ainoa joka kiirehtii kotiin ja minäkin vain koiran takia.
Näen kuinka papit välittävät seurakuntalaisistaan ja kuinka seurakuntalaiset välittävät papistaan. Näen lämpöä ja välittämistä, sitä yhteisöllisyyttä jota en omassa kirkossani näe. Ensimmäistä kertaa haluan kuulua seurakuntaan, olla osa sitä ja toimia sen hyväksi joku päivä. Näen, että polvistuessaan ihmiset ovat kuuliaisia Jumalalle ja kohottaessaan kätensä ylös rukoukseen todella tarkoittavat mitä sanovat. Ehtoollinen ei ole vain tapa, vaan jotain mitä pohditaan ja sen tarkoitus on todellinen näille ihmisille.
Pidän kirkon traditioista. Ne saavat minut ajattelemaan miksi menen kirkkoon ja miksi kirkko on tärkeä. Kirkko on minulle pyhä paikka ja katolisessa kirkossa t u n n e n sen.
Mitä sitten tulee tuohon alkuun... Tiedän että voin oppia joka päivä uutta ja keskittyä hengelliseen elämään enemmän. Tämä on yksi syy miksi haluan katoliseksi (syitä on monia). Koen että katolisella kirkolla on minulle enemmän annettavaa ja opetettavaa ja tietyllä tavalla minullakin sille (kun sanoin että haluan ensimmäistä kertaa tehdä kirkon hyväksi jotakin ja olla osa seurakuntaa). Kun menin ensimmäistä kertaa katoliseen kirkkoon, koin olevani lähempänä Jumalaa. Eikö se silloin jo ole melko hyvä syy olla osa seurakuntaa... Kaikki mikä vie meitä lähemmäksi Jumalaa, on hyväksi meille.
Olen saanut tutustua ihaniin seurakuntalaisiin ja ollessani päivällisillä erään perheen luona tunsin olevani kotona siinä ihanassa välittävässä ilmapiirissä. En ollut nähnyt näitä ihmisiä koskaan, kun saimme kutsun heidän kotiinsa. En näe että tätä olisi koskaan tapahtunut Suomessa minulle. Enkä edes tiennyt ketä seurakunnassa työskentelee tai ketkä tekevät vapaaehtoista työtä siellä, nyt muutaman käynnin jälkeen tiedän ja tunnistan jo useita.
En tiedä tuleeko minusta koskaan katolista, olenhan ollut jo kerran aiemmin naimisissa. Mutta sielultani ja mieleltäni tunnen jo itseni sellaiseksi. Minulle on tästä seurannut pelkkää hyvää, niin henkisesti kuin hengellisestikin, joten menen kohti päämäärääni edelleen. Herran kädessä on se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, onko tarkoitettu niin vai ei.
Mutta sen haluan vielä sanoa, että lapsuudessani minuun istutettu katolis-viha/inho on mennyt hukkaan. Katoliset eivät ole ollenkaan sellaisia minkä kuvan suomalaiset heistä usein saavat. He ovat tavallisia ihmisiä, osa hartaampia kuin toiset, osa tapa-uskovaisia, osa hakee vielä paikkaansa- aivan kuten elämässä yleensäkin. Ne seurakunnat joita itse olen nähnyt, ovat kuitenkin täynnä rakkautta ja minä tartun siihen rakkauteen kiinni. Sanoivat ja ajattelivat luterilaiset asiasta sitten mitä tahansa. Jos jonkun mielestä rakkaudessa ja välittämisessä on jotain pahaa, pitäisi katse kääntää siihen omaan tilaansa, oman seurakunnan tilaan. Miltä se näyttää ja tuntuu? Onko luterilainen kirkko sitä mitä haluaa ja missä on onnellinen? Luterilainen kirkko on oikein hyvä tiettyyn pisteeseen, minulle se ei enäää riitä. Minä en halua että kirkko tekee kuten ihmiset haluavat, vaan kuten Jumala on tarkoittanut..
maanantai 24. elokuuta 2015
Koettelemukset
Ennenkuin menen otsikkoon sen enempää, kerron eilisestä.
Eilen oli ensimmäinen "katolinen oppituntini". Saankin ihan yksityistunteja, sillä tämä kirkko ei opeta englanniksi kuin lapsia ja opettajani ajatteli etten ehkä haluaisi siihen rymään. Minulle se olisi ollut kyllä oikeasti ihan sama. Teini-ikäiset ovat sydäntäni lähellä ja olen työskennellyt teinien kanssa.
Opettajani oli noin 80 vuotias rouva, joka on itse kääntynyt muslimista katoliseksi 18-vuotiaana. Meillä oli mukava juttuhetki, vähän vuodatin siinä kyyneleitäkin (kuinkas muutenkaan, hehe...) ja sovimme seuraavasta tapaamisesta. Jäin jälkikäteen miettimään että missä läksyt (niitäkin tavallaan on kyllä tulossa) tai mikä ihmeen oppitunti, mutta opin itseasiassa eilen paljon "vain jutellessamme".
Olimme samaa mieltä monesta asiasta ja sain selvityksiä muutamiin mieltäni askarruttaneihin asioihin. Ainoa mikä hieman häiritsi, oli se etten ehkä tehnyt alkuun aivan selväksi että olen ollut uskova "aina".
Opettajani aloitti vähemmän helpolla kysymyksellä, miksi luulen että meidät on luotu. Siinä jotain yritin änkyttää, sillä tämä kysymys on askarruttanut itseäni viime aikoina paljonkin, minulla on näitä erilaisia "teema-kysymyksiä" aina päässäni.
Niin, miksi? En kirjoita nyt aiheesta enempää, mutta on hyvä jos joku muukin päättää miettiä tätä oikein pitkän kaavan mukaan. Kysymys on monitahoihen ja vaikea, arvailuja ja mielipiteitä on varmasti monia. Jatkan itsekin aiheen käsittelyä pienessä mielessäni.
Sitten päivän pääaiheeseen, koettelemuksiin.
Mielessäni oli paljonkin asiaa aiheesta aloittaessani kirjoittamaan, mutta nyt en tiedäkään oikein mitä sanoa. Aihe on varmasti kaikille tuttu ja henkilökohtainen. Vaikket olisi uskovakaan, ovat monet koettelemukset varmasti saaneet miettimään joskus miten epäreilulta elämä joskus vaikuttaa.
Itse olen ollut säännöllisesti polvillani asian takia ja välillä on ollut vaikea hyväksyä sitä. Sitä jokainen varmasti haluaisi että elämä olisi helppoa, tai edes pikkuisen sileämpää. Mutta ei elämä mene kuten toivoisi, ainakaan kaikki asiat. Aina on nurkan takana jokin ongelma, onnettomuus tai
suru vaanimassa. En tiedä olenko jo niin tottunut näihin, etteivät ihan pienet tai joillekin suuret, mutta itselle suuressa mittakaavassa (hetken asiaa pohdittuani) pienet suuret asiat jaksa enää nostattaa raivoa tai jos polvilleni putoankin, nousen sieltä hyvin nopeasti ylös.
Mutta on asioita joita en voi ohittaa tai vain kohauttaa olkiani- ja on asioita, jotka vaivaavat jossain määrin vaikka näin tekisinkin. En vaivaa ketään näitä asioita luettelemalla ja joudun usein myös toteamaan, etteivät omat murheeni näytä joidenkin toisten murheitten rinnalla miltään vaikka itselle ne ovat katastrofeja olleetkin.
Suru on kuitenkin subjektiivinen kokemus enkä haluaisi omaakaan suruani vähätellä tässä kuitenkaan. Olen pelännyt joskus niin paljon läheisteni puolesta, etten ole voinut edes puhua kenekään kanssa. Olen sulkeutunut suruni sisälle, tuijottanut tyhjyyteen ja toivonut että heräisin painajaisesta. Olen katsonut palavaa kynttilää kykenemättä edes rukoilemaan, hokenut vain että Jumala, Jumala... ja sanat ovat loppuneet siihen. Olen muutamina hetkinä ajatellut että kuolen tähän suruun ja pelkoon, mutta aamun koittaessa olen ollut jokseekin toimintakunnossa. Nämä hetket lliittyvät siis suurimpiin suruihini, osa teistä tietääkin lasteni sairastumiset...
Osa suruista tai huolista on sitten niitä pienempiä koettelemuksia, niitä, jotka ovat jatkuneet vuosia.
Olen minä niihinkin ollut väsynyt. Olen parhaillaankin väysnyt näihin fyysisiin ongelmiini, mutta nämä murheet ja koettelemukset eivät lamauta, eivätkä lyö maahan... mutta ne kyllä nakertavat ihmistä hiljalleen, joskus huomaamattakin.
Jotenkin kuitenkin tiedän kaiken aikaa, että selviän lopulta voittajana. Tiedän etteivät ne ongelmat lannnista minua, vaan keksin keinon kiertää tai ratkaista ongelman. Olen sitkeä- ehkä liiankin sitkeä. Ehkä osa ongelmistani olisi jo ratkennut jos en olisi niin vahva ja itsepäinen. Ehkä murtumalla olisin saanut apua esimerkiksi juuri noihin fyysisiin ongelmiin jo aiemmin.
Koska nyt kuitenkin mietin uskon kannalta asioita, on pakko vilauttaa jotain mikä tuli eilen esille. Puhuimme tämän opettajani kanssa elämän vastoinkäymisestä ja hän sanoi minulle ohimennen, että ehkä sinun kiirastulesi on jo täällä maan päällä... Ajatus jysähti päähäni moukarin lailla. Jostain syystä se tuntui jopa masentavalta kun oikein sitä mietin. En usko että elämän tulisi olla jatkuvaa kärsimystä tai että lasteni pitäisi kärsiä sairastumisista sen takia että minä käyn läpi kiirastultani. En toisaalta tosin kyllä ole edelleenkään ratkaissut olemassaoloni syytä tai sitä miksi meillä on koettelemuksia, liittyvätkö ne edes hyvään vai pahaan ja mitä Jumala meiltä odottaa... ja toisaalta tajusin kyllä mitä se opettaja tarkoitti sanoessaan kuten sanoi.
Olen ajatellut itse, että elämässä on kaikenlaista. On pahan koettelemuksia, Jumalan testaustakin (vaikka kuulostaa kyllä noin sanottuna ikävältä) ja sattumaakin sopivassa määrin, sekä omia huonoja valintoja. Minulla ei olisi toivoa jos en ajattelisi näin. Tai olisin jo hukannut toivoni mahdollisesti, kuka tietää?
Miten sinä käsittelet koettelemuksia?
Eilen oli ensimmäinen "katolinen oppituntini". Saankin ihan yksityistunteja, sillä tämä kirkko ei opeta englanniksi kuin lapsia ja opettajani ajatteli etten ehkä haluaisi siihen rymään. Minulle se olisi ollut kyllä oikeasti ihan sama. Teini-ikäiset ovat sydäntäni lähellä ja olen työskennellyt teinien kanssa.
Opettajani oli noin 80 vuotias rouva, joka on itse kääntynyt muslimista katoliseksi 18-vuotiaana. Meillä oli mukava juttuhetki, vähän vuodatin siinä kyyneleitäkin (kuinkas muutenkaan, hehe...) ja sovimme seuraavasta tapaamisesta. Jäin jälkikäteen miettimään että missä läksyt (niitäkin tavallaan on kyllä tulossa) tai mikä ihmeen oppitunti, mutta opin itseasiassa eilen paljon "vain jutellessamme".
Olimme samaa mieltä monesta asiasta ja sain selvityksiä muutamiin mieltäni askarruttaneihin asioihin. Ainoa mikä hieman häiritsi, oli se etten ehkä tehnyt alkuun aivan selväksi että olen ollut uskova "aina".
Opettajani aloitti vähemmän helpolla kysymyksellä, miksi luulen että meidät on luotu. Siinä jotain yritin änkyttää, sillä tämä kysymys on askarruttanut itseäni viime aikoina paljonkin, minulla on näitä erilaisia "teema-kysymyksiä" aina päässäni.
Niin, miksi? En kirjoita nyt aiheesta enempää, mutta on hyvä jos joku muukin päättää miettiä tätä oikein pitkän kaavan mukaan. Kysymys on monitahoihen ja vaikea, arvailuja ja mielipiteitä on varmasti monia. Jatkan itsekin aiheen käsittelyä pienessä mielessäni.
Sitten päivän pääaiheeseen, koettelemuksiin.
Mielessäni oli paljonkin asiaa aiheesta aloittaessani kirjoittamaan, mutta nyt en tiedäkään oikein mitä sanoa. Aihe on varmasti kaikille tuttu ja henkilökohtainen. Vaikket olisi uskovakaan, ovat monet koettelemukset varmasti saaneet miettimään joskus miten epäreilulta elämä joskus vaikuttaa.
Itse olen ollut säännöllisesti polvillani asian takia ja välillä on ollut vaikea hyväksyä sitä. Sitä jokainen varmasti haluaisi että elämä olisi helppoa, tai edes pikkuisen sileämpää. Mutta ei elämä mene kuten toivoisi, ainakaan kaikki asiat. Aina on nurkan takana jokin ongelma, onnettomuus tai
suru vaanimassa. En tiedä olenko jo niin tottunut näihin, etteivät ihan pienet tai joillekin suuret, mutta itselle suuressa mittakaavassa (hetken asiaa pohdittuani) pienet suuret asiat jaksa enää nostattaa raivoa tai jos polvilleni putoankin, nousen sieltä hyvin nopeasti ylös.
Mutta on asioita joita en voi ohittaa tai vain kohauttaa olkiani- ja on asioita, jotka vaivaavat jossain määrin vaikka näin tekisinkin. En vaivaa ketään näitä asioita luettelemalla ja joudun usein myös toteamaan, etteivät omat murheeni näytä joidenkin toisten murheitten rinnalla miltään vaikka itselle ne ovat katastrofeja olleetkin.
Suru on kuitenkin subjektiivinen kokemus enkä haluaisi omaakaan suruani vähätellä tässä kuitenkaan. Olen pelännyt joskus niin paljon läheisteni puolesta, etten ole voinut edes puhua kenekään kanssa. Olen sulkeutunut suruni sisälle, tuijottanut tyhjyyteen ja toivonut että heräisin painajaisesta. Olen katsonut palavaa kynttilää kykenemättä edes rukoilemaan, hokenut vain että Jumala, Jumala... ja sanat ovat loppuneet siihen. Olen muutamina hetkinä ajatellut että kuolen tähän suruun ja pelkoon, mutta aamun koittaessa olen ollut jokseekin toimintakunnossa. Nämä hetket lliittyvät siis suurimpiin suruihini, osa teistä tietääkin lasteni sairastumiset...
Osa suruista tai huolista on sitten niitä pienempiä koettelemuksia, niitä, jotka ovat jatkuneet vuosia.
Olen minä niihinkin ollut väsynyt. Olen parhaillaankin väysnyt näihin fyysisiin ongelmiini, mutta nämä murheet ja koettelemukset eivät lamauta, eivätkä lyö maahan... mutta ne kyllä nakertavat ihmistä hiljalleen, joskus huomaamattakin.
Jotenkin kuitenkin tiedän kaiken aikaa, että selviän lopulta voittajana. Tiedän etteivät ne ongelmat lannnista minua, vaan keksin keinon kiertää tai ratkaista ongelman. Olen sitkeä- ehkä liiankin sitkeä. Ehkä osa ongelmistani olisi jo ratkennut jos en olisi niin vahva ja itsepäinen. Ehkä murtumalla olisin saanut apua esimerkiksi juuri noihin fyysisiin ongelmiin jo aiemmin.
Koska nyt kuitenkin mietin uskon kannalta asioita, on pakko vilauttaa jotain mikä tuli eilen esille. Puhuimme tämän opettajani kanssa elämän vastoinkäymisestä ja hän sanoi minulle ohimennen, että ehkä sinun kiirastulesi on jo täällä maan päällä... Ajatus jysähti päähäni moukarin lailla. Jostain syystä se tuntui jopa masentavalta kun oikein sitä mietin. En usko että elämän tulisi olla jatkuvaa kärsimystä tai että lasteni pitäisi kärsiä sairastumisista sen takia että minä käyn läpi kiirastultani. En toisaalta tosin kyllä ole edelleenkään ratkaissut olemassaoloni syytä tai sitä miksi meillä on koettelemuksia, liittyvätkö ne edes hyvään vai pahaan ja mitä Jumala meiltä odottaa... ja toisaalta tajusin kyllä mitä se opettaja tarkoitti sanoessaan kuten sanoi.
Olen ajatellut itse, että elämässä on kaikenlaista. On pahan koettelemuksia, Jumalan testaustakin (vaikka kuulostaa kyllä noin sanottuna ikävältä) ja sattumaakin sopivassa määrin, sekä omia huonoja valintoja. Minulla ei olisi toivoa jos en ajattelisi näin. Tai olisin jo hukannut toivoni mahdollisesti, kuka tietää?
Miten sinä käsittelet koettelemuksia?
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Elämä opettaa, vai opettaako?
Luin eräällä foorumilla "purkauksen", josta olin kahta mieltä ja kirjoitus on nyt pyörinyt mielessä. Olen aina pohtinut tätä(kin) asiaa paljon ja välillä polkenut omaakin jalkaani asian suhteen, välillä taas "ottanut nöyrästi oppini vastaan".
Otan esimerkiksi foorumilla keskustelun alla olevan tilanteen. Joku oli käyttäytynyt huonosti, oli itsekäs ja välinpitämätön kanssaihmisiään kohtaan, kuvitteli olevansa maailman napa. Tällainen käytös tuottaa luonnollisestikin ympärilleen turhautumista, pahaa mieltä ja vihaakin. Lähes jokainen on törmännyt lomamatkallaan tällaisiin ihmisiin.
Olemme kaikki ihmisiä ja on inhimillistäkin suutahtaa jos käytössääntöjä ei noudateta tai jos joku käyttäytyy törkeästi. Mutta toisaalta taas... eteemme tulee usein ihmisiä jotka voivat nostaa verenpainettamme ja aiheuttaa pahaa mieltä käytöksellään- tällöin olisi hyvä osata "nousta tilanteen yläpuolelle" ja jättää omaan arvoonsa sellaiset ihmiset jotka eivät kykene ajattelemaan itsensä ulkopuolelle, jo oman itsensä vuoksi. Sen sijaan että esimerkiksi lähtisi tappelemaan yöllisten humalaisten meuhkaajien kanssa (ja huutamaan itse...) voisi varautua korvatulpin ja käydä jo etukäteen mielessään miten suhtautua asiaan jos kyseiset ihmiset jättävät ystävälliset pyyntösi äänen madaltamisesta huomioimatta.
Aina se ei ole helppoa, eikä aina onnistukaan. Lomamatka voi tuntua menneen pilalle tai välikohtaus pyörii omassa mielessä. Nämä möykkääjät jatkavat menoaan, muista välittämättä, tunteita tai ajatusta käytökselleen uhraamatta. Ymmärrän siis turhautumisen paremmin kuin hyvin.
Ymmärrän myös foorumilla asiasta mielensä pahoittaneen kirjoituksen. Ymmärrän miksi hän mietti että mistä syystä HÄNEN pitää olla aina se joka oppisi jotain tai se joka nielisi kaiken. Oi kuulkaa, ymmärrän oikein hyvin nuo ajatukset. Mutta toistaalta. MIKSEI HÄN (minä) jos muut eivät siihen kykene?
Mitä tuollaisesta (yllä oleva esimerkki) voi siis oppia? Kärsivällisyyttä, ymmärrystä, ihmisten käytösmalleja... ja sen, että turha lähteä nostattamaan omaa verenpainettaan, olkien kohauttaminen on paljon tervetulleempi vaihtoehto elimistöllemme.
Voimme myös oppia itsestämme paljon. Miten ja miksi toimimme kuten toimimme. Ovatko omat toimintamallimme väärät ja mistä se johtuu. Voimme oppia paljon toisista ja itsestämme.
Ehkä ylläoleva esimerkki ei ollut kaikkein paras, mutta se nyt oli lähinnä ajatuksissa.
Olen miettinyt paljon sitä mitä muut ovat opettaneet minua itsestäni ja mitä hyvää elämän nurjistakin kokemuksista on seurannut. Kun on halunnut olla sinut itsensä kanssa, on ollut pakko ajatella ettei muita voi muuttaa, vain itseään.
Jotkut ihmiset ajattelevat että olen itse rauhallisuus. Ja onhan minussa sekin puoleni. Mutta minussa on myös se puoli jota kukaan ei halua valloilleen ja joka minun pitää voittaa ihan joka ikinen päivä. Ei ole helppoa varsinkaan näin oikeudentuntoisena niellä sanojaan, enkä aina siihen kykenekään. Ei ole montaa päivää kun räjähdin eräälle koiranlenkittäjälle, joka painoi koiransa naaman maahan kaulasta puristaen. Tilanne vain oli minulle liikaa ja sain pidätellä itseäni etten olisi tehnyt sille ihmiselle samoin kuin hän teki koiralleen. Mutta kunniansa se nainen kuuli, enkä hirveästi osannut tilannetta edes katua... mutta ymmärrän että tilanteen olisi voinut hoitaa rauhallisemminkin.
En koskaan suutu tosissani jos tilanne koskee minua, pinnani venyy todella pitkälle, eikä minua edes kiinnosta tällainen räksytys. Jos joku kohtelee minua huonosti tai epäreilusti (toki tilanteen vakavuuskin vaikuttaa asiaan), saatan vain kohauttaa olkiani. En ole riippuvainen heistä millään tavoin, enkä heidän mielipiteistään. Mutta muiden kohdalla en voi sellaista kestää. Jos viattomia tai puolustuskyvyttömiä uhataan, hyökkään.
En siis oikeastaan ole oppinut paljoakaan. Ja toisaalta taas opin joka päivä jotain. Yritän ohittaa asiat joilla ei oikeasti ole merkitystä. En koskaan jää märehtimään tai muistelemaan riitoja, en siis ole pitkävihainen toisin sanoen. Ymmärrän myös oman vastuuni asioissa ja näen oikein hyvinkin omat huonot puoleni, enkä syytä muita omista vioistani tai sysää muiden niskoille asioita.
Ja toisaalta. Valitettavasti pidän ihmiskuntaa tyhmänä noin ylipäätään. Pidän monia kyvyttöminä oppimaan virheistään tai ajattelemaan muita kuin itseään. Olen vasta pääsemässä tämän asian ytimeen ja yrittänyt nähdä enemmän toivoa ihmisen tulevaisuuden suhteen.
Kun katson vuosiani taaksepäin, mietin miten vähän olen niinäkin hetkinä tiennyt joina olen ajatellut oppineeni elämästä todella paljon.. Nyt katsonkin nöyränä eteenpäin ja mietin miten paljon hyviä asioita tulen aivan varmasti vielä oppimaan. Niin pitkään oppia saa, kun sitä haluaa vastaanottaa.
Olen käynyt katolisissa messuissa ja viimein sain viime sunnutaina avattua suuni että saisin aloittaa opinnot kirkolla.
Olen innoissani :)
Jumalan siunausta kaikille!
Otan esimerkiksi foorumilla keskustelun alla olevan tilanteen. Joku oli käyttäytynyt huonosti, oli itsekäs ja välinpitämätön kanssaihmisiään kohtaan, kuvitteli olevansa maailman napa. Tällainen käytös tuottaa luonnollisestikin ympärilleen turhautumista, pahaa mieltä ja vihaakin. Lähes jokainen on törmännyt lomamatkallaan tällaisiin ihmisiin.
Olemme kaikki ihmisiä ja on inhimillistäkin suutahtaa jos käytössääntöjä ei noudateta tai jos joku käyttäytyy törkeästi. Mutta toisaalta taas... eteemme tulee usein ihmisiä jotka voivat nostaa verenpainettamme ja aiheuttaa pahaa mieltä käytöksellään- tällöin olisi hyvä osata "nousta tilanteen yläpuolelle" ja jättää omaan arvoonsa sellaiset ihmiset jotka eivät kykene ajattelemaan itsensä ulkopuolelle, jo oman itsensä vuoksi. Sen sijaan että esimerkiksi lähtisi tappelemaan yöllisten humalaisten meuhkaajien kanssa (ja huutamaan itse...) voisi varautua korvatulpin ja käydä jo etukäteen mielessään miten suhtautua asiaan jos kyseiset ihmiset jättävät ystävälliset pyyntösi äänen madaltamisesta huomioimatta.
Aina se ei ole helppoa, eikä aina onnistukaan. Lomamatka voi tuntua menneen pilalle tai välikohtaus pyörii omassa mielessä. Nämä möykkääjät jatkavat menoaan, muista välittämättä, tunteita tai ajatusta käytökselleen uhraamatta. Ymmärrän siis turhautumisen paremmin kuin hyvin.
Ymmärrän myös foorumilla asiasta mielensä pahoittaneen kirjoituksen. Ymmärrän miksi hän mietti että mistä syystä HÄNEN pitää olla aina se joka oppisi jotain tai se joka nielisi kaiken. Oi kuulkaa, ymmärrän oikein hyvin nuo ajatukset. Mutta toistaalta. MIKSEI HÄN (minä) jos muut eivät siihen kykene?
Mitä tuollaisesta (yllä oleva esimerkki) voi siis oppia? Kärsivällisyyttä, ymmärrystä, ihmisten käytösmalleja... ja sen, että turha lähteä nostattamaan omaa verenpainettaan, olkien kohauttaminen on paljon tervetulleempi vaihtoehto elimistöllemme.
Voimme myös oppia itsestämme paljon. Miten ja miksi toimimme kuten toimimme. Ovatko omat toimintamallimme väärät ja mistä se johtuu. Voimme oppia paljon toisista ja itsestämme.
Ehkä ylläoleva esimerkki ei ollut kaikkein paras, mutta se nyt oli lähinnä ajatuksissa.
Olen miettinyt paljon sitä mitä muut ovat opettaneet minua itsestäni ja mitä hyvää elämän nurjistakin kokemuksista on seurannut. Kun on halunnut olla sinut itsensä kanssa, on ollut pakko ajatella ettei muita voi muuttaa, vain itseään.
Jotkut ihmiset ajattelevat että olen itse rauhallisuus. Ja onhan minussa sekin puoleni. Mutta minussa on myös se puoli jota kukaan ei halua valloilleen ja joka minun pitää voittaa ihan joka ikinen päivä. Ei ole helppoa varsinkaan näin oikeudentuntoisena niellä sanojaan, enkä aina siihen kykenekään. Ei ole montaa päivää kun räjähdin eräälle koiranlenkittäjälle, joka painoi koiransa naaman maahan kaulasta puristaen. Tilanne vain oli minulle liikaa ja sain pidätellä itseäni etten olisi tehnyt sille ihmiselle samoin kuin hän teki koiralleen. Mutta kunniansa se nainen kuuli, enkä hirveästi osannut tilannetta edes katua... mutta ymmärrän että tilanteen olisi voinut hoitaa rauhallisemminkin.
En koskaan suutu tosissani jos tilanne koskee minua, pinnani venyy todella pitkälle, eikä minua edes kiinnosta tällainen räksytys. Jos joku kohtelee minua huonosti tai epäreilusti (toki tilanteen vakavuuskin vaikuttaa asiaan), saatan vain kohauttaa olkiani. En ole riippuvainen heistä millään tavoin, enkä heidän mielipiteistään. Mutta muiden kohdalla en voi sellaista kestää. Jos viattomia tai puolustuskyvyttömiä uhataan, hyökkään.
En siis oikeastaan ole oppinut paljoakaan. Ja toisaalta taas opin joka päivä jotain. Yritän ohittaa asiat joilla ei oikeasti ole merkitystä. En koskaan jää märehtimään tai muistelemaan riitoja, en siis ole pitkävihainen toisin sanoen. Ymmärrän myös oman vastuuni asioissa ja näen oikein hyvinkin omat huonot puoleni, enkä syytä muita omista vioistani tai sysää muiden niskoille asioita.
Ja toisaalta. Valitettavasti pidän ihmiskuntaa tyhmänä noin ylipäätään. Pidän monia kyvyttöminä oppimaan virheistään tai ajattelemaan muita kuin itseään. Olen vasta pääsemässä tämän asian ytimeen ja yrittänyt nähdä enemmän toivoa ihmisen tulevaisuuden suhteen.
Kun katson vuosiani taaksepäin, mietin miten vähän olen niinäkin hetkinä tiennyt joina olen ajatellut oppineeni elämästä todella paljon.. Nyt katsonkin nöyränä eteenpäin ja mietin miten paljon hyviä asioita tulen aivan varmasti vielä oppimaan. Niin pitkään oppia saa, kun sitä haluaa vastaanottaa.
Olen käynyt katolisissa messuissa ja viimein sain viime sunnutaina avattua suuni että saisin aloittaa opinnot kirkolla.
Olen innoissani :)
Jumalan siunausta kaikille!
maanantai 30. maaliskuuta 2015
Camino de Santiago
Olen tehnyt päätöksen toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan.
Olemme mieheni kanssa asiasta usein puhuneet ja laittaneet matkan mappiin "sitten joskus". Olen kuitenkin miettinyt miksen voisi tehdä matkaa yksinkin nyt, kun lapset ovat isoja ja miehen eläkeikään on kuitenkin melkoisesti aikaa ja minulla taas siihen matkaan olisi nyt aikaa ja mahdollisuus. Matkan voi tehdä uudelleen ja uudelleen, eli kyllä miehenikin vielä kanssani Caminolle pääsee :)
Minulle matka on ensisijaisesti uskonnollinen, rukous- ja kiitosmatka, mutta teen matkan kyllä monestakin syystä. Vaeltaminen turvallisessa paikassa kiinnostaa ja koska en ole rantaihminen, tällainen matkailu sopii minulle. Aktiiviloma. Jalkaongelmieni takia reissusta voi tosin tulla tuskallinen, mutta toisaalta olen hyvä kävelijä ja rakastan kävelemistä ja tässä on nyt noin vuosi aikaa harjoitella pidempiä reissuja ja ajaa sisään uusia varusteita.
Rukoilen, että matka onnistuu ja toteutuu ja että saan jalkani hyvään kävelykuntoon.
Mieheni tukee päätöstäni ja on iloinen puolestani, samoin lapseni. Aikaa matkaan varaan jalkojeni takia reilusti (että voin levätä välillä tarvittaessa, tälläkin hetkellä luupiikki vaihteeksi vaivaa...) ja reittivalintani on ns. ranskalainen reitti (Camino Frances)
http://en.wikipedia.org/wiki/French_Way
Olen kiitollinen ja innoissani tulevasta matkasta ja vuosi aikaa paneutua asiaan ja harjoitella vaeltamista, on juuri sopiva.
**********
Miehestäni tulee katolisen kirkon jäsen Pääsiäisenä ja menen Pariisiin sitä katsomaan. En malttaisi odottaa omaa kouluani ja liittymistä katoliseen kirkkoon, mutta minun matkani on tämän suhteen pidempi kuin miehelläni, eli haluan käydä oppini samassa seurakunnassa kuin mieheni ja se onnistuu vasta kun muutan pysyvästi Pariisiin. Matkassa on myös pieni mutka, mutta en usko että se lopulta on muuta kuin mutka.
Mikäpä kiire tässä toistaalta, valmiissa maailmassa. Onpahan aikaa lukea aiheesta, syventyä katolisen kirkon käytäntöihin ja tehdä juurikin tuo pyhiinvaellukseni- sekin on osa omaa henkilökohtaista prosessiani tämän(kin) asian suhteen.
Siunausta kaikille!
Olemme mieheni kanssa asiasta usein puhuneet ja laittaneet matkan mappiin "sitten joskus". Olen kuitenkin miettinyt miksen voisi tehdä matkaa yksinkin nyt, kun lapset ovat isoja ja miehen eläkeikään on kuitenkin melkoisesti aikaa ja minulla taas siihen matkaan olisi nyt aikaa ja mahdollisuus. Matkan voi tehdä uudelleen ja uudelleen, eli kyllä miehenikin vielä kanssani Caminolle pääsee :)
Minulle matka on ensisijaisesti uskonnollinen, rukous- ja kiitosmatka, mutta teen matkan kyllä monestakin syystä. Vaeltaminen turvallisessa paikassa kiinnostaa ja koska en ole rantaihminen, tällainen matkailu sopii minulle. Aktiiviloma. Jalkaongelmieni takia reissusta voi tosin tulla tuskallinen, mutta toisaalta olen hyvä kävelijä ja rakastan kävelemistä ja tässä on nyt noin vuosi aikaa harjoitella pidempiä reissuja ja ajaa sisään uusia varusteita.
Rukoilen, että matka onnistuu ja toteutuu ja että saan jalkani hyvään kävelykuntoon.
Mieheni tukee päätöstäni ja on iloinen puolestani, samoin lapseni. Aikaa matkaan varaan jalkojeni takia reilusti (että voin levätä välillä tarvittaessa, tälläkin hetkellä luupiikki vaihteeksi vaivaa...) ja reittivalintani on ns. ranskalainen reitti (Camino Frances)
http://en.wikipedia.org/wiki/French_Way
Olen kiitollinen ja innoissani tulevasta matkasta ja vuosi aikaa paneutua asiaan ja harjoitella vaeltamista, on juuri sopiva.
**********
Miehestäni tulee katolisen kirkon jäsen Pääsiäisenä ja menen Pariisiin sitä katsomaan. En malttaisi odottaa omaa kouluani ja liittymistä katoliseen kirkkoon, mutta minun matkani on tämän suhteen pidempi kuin miehelläni, eli haluan käydä oppini samassa seurakunnassa kuin mieheni ja se onnistuu vasta kun muutan pysyvästi Pariisiin. Matkassa on myös pieni mutka, mutta en usko että se lopulta on muuta kuin mutka.
Mikäpä kiire tässä toistaalta, valmiissa maailmassa. Onpahan aikaa lukea aiheesta, syventyä katolisen kirkon käytäntöihin ja tehdä juurikin tuo pyhiinvaellukseni- sekin on osa omaa henkilökohtaista prosessiani tämän(kin) asian suhteen.
Siunausta kaikille!
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Kuka minä olen ketään arvostelemaan
Minua koskettaa ihmisten halu auttaa. Yritän itsekin auttaa ihmisiä ja eläimiä, liikutun syvästi muiden kovista kohtaloista ja sydämeni suorastaan sulaa kärsimystä nähdessäni. En voi ymmärtää, miten joku kävelee apua tarvitsevan ohitse...
Miettiessäni asiaa tajusin kuitenkin, että saatan itsekin tehdä näin jatkuvasti.
Olen jossain vaiheessa aikuisuuttani kyynistynyt, alkanut ajattelemaan ettei tämä aika ole kovinkaan hyvä ihmiselle. Olen ajatellut, että ihmiset ovat kylmiä ja etäisiä, vailla empatiaa, vailla rakkautta. Olen pettynyt ihmisiin, olen joskus pahoittanut mieleni ystäviksi luulemieni ihmisten takia. Olin haavoilla ja otin ihmisiin etäisyyttä. Olen pitänyt lähelläni vain- no, lähimmät. Siis oikeasti lähellä. Olen sulkenut oven maailman ja itseni väliltä, sulkenut oven niiden kylmien ihmisten ja itseni väliltä. Ja koska en ole tiennyt, kehen voi luottaa ja kehen ei, ja kuka on hyvä ja kuka ei, olen varmuuden vuoksi kurkkinut vain ovisilmästä kaikkia muitakin. Auttanut syleilyetäisyydeltä tai sitten tarpeeksi kaukaa, ja kuvitellut sen riittävän.
Olen luullut sen riittävän, että sydämestäni kysyn, mitä muille kuuluu. Että olen ollut huolissani, antanut tarvitseville tai rukoillut jonkun puolesta.
Vasta nyt tajusin, että olen tehnyt kuitenkin juuri sen mitä hekin joita syyttäen katson: sulkenut muut pois, kääriytynyt itseeni ja rakkaiden syleilyyn ja ajatellut etten halua muita elämääni. En ole halunnut elämääni ihmisiä jotka vaativat, ovat itsekkäitä, ottavat mutta eivät anna mitään. Mutta en ole myöskään halunnut kovin lähelle ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin vaikka ihanilta vaikuttaisivatkin. Ja, enhän voi tuntea uusia ihmisiä kovin hyvin koska pidän heidät kaukana, tavalla tai toisella. Kierrän kehää...
Minusta hyvät tavat ovat itsestäänselvyys. Mutta joka kerta kun vaihdan kuulumisia naapureiden kanssa, pelkään että tulee tilanne jossa minun pitäisi kutsua heidät kylään tai hyväksyä heidän kutsunsa. Haluan pitää välit suurimpaan osaan ihmisistä kohteliaina, mutta mitäänsanomattomina.
Sitä voi kuvitella tehneensä hyviä tekoja ja eläneensä kristillisesti, mutta helpointahan on huomioida ne, jotka ovat lähimmäisinä tarpeeksi kaukana, tai tarpeeksi lähellä. Lähimmäinen on kuitenkin myös se, jonka ohitse saatat kävellä päivittäin, joka haluaa jutella kanssasi lasten koulussa, jonka tapaat blogissa, rappukäytävässä, työpaikalla, päiväkodissa, koulussa...
Ymmärränhän minä, että kyse on itsensä suojelusta. Muutos itsessäni ja luottamus muihin eivät varmaan tapahdu hetkessä, mutta tiedostaminen lisää ymmärrystä ja ymmärrys lisää tekoja. Ihmisen onnellisuus on myös siitä kiinni miten arvomaailma ja teot kohtaavat. Jompaa kumpaa pitää hioa, jos niiden välillä on ristiriita. Itselleni arvomaailmani on se miten haluan elää. Pitää vain poistaa ovesta ne lukuisat lukot joita olen asentanut heitä varten, jotka saattaisivat joskus minua satuttaa. Olen valmis tähän, lukko kerrallaan. Tämä kirjoitus on yksi poistamistani lukoista.
Uskon, että olen jonain päivänä monien mukavien uusien ihmisten ympäröimä. En ajattele että he vain vaativat aikaani tai energiaani, vaan että he antavat minulle paljon energiaa ja aikaansa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä kiitollinen niistä ihmisistä jotka haluavat ystävyyttän tai ystävällisyyttään minulle antaa. Minä vain pelkään. Lukot ovat turvallisia, mutta yhtä lailla ne erottavat minut maailmasta kuin maailman minusta. Tätä en ole tajunnut.
Siunausta jouluunne
Herra, meidän Jumalamme.
Me kiitämme sinua
uutta luovasta Sanastasi,
Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta.
Herättäköön hän meidät kuolleista,
niin että koko elämämme ylistää sinua.
Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja,
jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
(Kirkkokäsikirja II)
Miettiessäni asiaa tajusin kuitenkin, että saatan itsekin tehdä näin jatkuvasti.
Olen jossain vaiheessa aikuisuuttani kyynistynyt, alkanut ajattelemaan ettei tämä aika ole kovinkaan hyvä ihmiselle. Olen ajatellut, että ihmiset ovat kylmiä ja etäisiä, vailla empatiaa, vailla rakkautta. Olen pettynyt ihmisiin, olen joskus pahoittanut mieleni ystäviksi luulemieni ihmisten takia. Olin haavoilla ja otin ihmisiin etäisyyttä. Olen pitänyt lähelläni vain- no, lähimmät. Siis oikeasti lähellä. Olen sulkenut oven maailman ja itseni väliltä, sulkenut oven niiden kylmien ihmisten ja itseni väliltä. Ja koska en ole tiennyt, kehen voi luottaa ja kehen ei, ja kuka on hyvä ja kuka ei, olen varmuuden vuoksi kurkkinut vain ovisilmästä kaikkia muitakin. Auttanut syleilyetäisyydeltä tai sitten tarpeeksi kaukaa, ja kuvitellut sen riittävän.
Olen luullut sen riittävän, että sydämestäni kysyn, mitä muille kuuluu. Että olen ollut huolissani, antanut tarvitseville tai rukoillut jonkun puolesta.
Vasta nyt tajusin, että olen tehnyt kuitenkin juuri sen mitä hekin joita syyttäen katson: sulkenut muut pois, kääriytynyt itseeni ja rakkaiden syleilyyn ja ajatellut etten halua muita elämääni. En ole halunnut elämääni ihmisiä jotka vaativat, ovat itsekkäitä, ottavat mutta eivät anna mitään. Mutta en ole myöskään halunnut kovin lähelle ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin vaikka ihanilta vaikuttaisivatkin. Ja, enhän voi tuntea uusia ihmisiä kovin hyvin koska pidän heidät kaukana, tavalla tai toisella. Kierrän kehää...
Minusta hyvät tavat ovat itsestäänselvyys. Mutta joka kerta kun vaihdan kuulumisia naapureiden kanssa, pelkään että tulee tilanne jossa minun pitäisi kutsua heidät kylään tai hyväksyä heidän kutsunsa. Haluan pitää välit suurimpaan osaan ihmisistä kohteliaina, mutta mitäänsanomattomina.
Sitä voi kuvitella tehneensä hyviä tekoja ja eläneensä kristillisesti, mutta helpointahan on huomioida ne, jotka ovat lähimmäisinä tarpeeksi kaukana, tai tarpeeksi lähellä. Lähimmäinen on kuitenkin myös se, jonka ohitse saatat kävellä päivittäin, joka haluaa jutella kanssasi lasten koulussa, jonka tapaat blogissa, rappukäytävässä, työpaikalla, päiväkodissa, koulussa...
Ymmärränhän minä, että kyse on itsensä suojelusta. Muutos itsessäni ja luottamus muihin eivät varmaan tapahdu hetkessä, mutta tiedostaminen lisää ymmärrystä ja ymmärrys lisää tekoja. Ihmisen onnellisuus on myös siitä kiinni miten arvomaailma ja teot kohtaavat. Jompaa kumpaa pitää hioa, jos niiden välillä on ristiriita. Itselleni arvomaailmani on se miten haluan elää. Pitää vain poistaa ovesta ne lukuisat lukot joita olen asentanut heitä varten, jotka saattaisivat joskus minua satuttaa. Olen valmis tähän, lukko kerrallaan. Tämä kirjoitus on yksi poistamistani lukoista.
Uskon, että olen jonain päivänä monien mukavien uusien ihmisten ympäröimä. En ajattele että he vain vaativat aikaani tai energiaani, vaan että he antavat minulle paljon energiaa ja aikaansa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä kiitollinen niistä ihmisistä jotka haluavat ystävyyttän tai ystävällisyyttään minulle antaa. Minä vain pelkään. Lukot ovat turvallisia, mutta yhtä lailla ne erottavat minut maailmasta kuin maailman minusta. Tätä en ole tajunnut.
Siunausta jouluunne
Herra, meidän Jumalamme.
Me kiitämme sinua
uutta luovasta Sanastasi,
Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta.
Herättäköön hän meidät kuolleista,
niin että koko elämämme ylistää sinua.
Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja,
jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
(Kirkkokäsikirja II)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)