Ystävän kosketus

Muistan, miten katselin silmä kovana sarjaa nimeltä "Enkelin kosketus". Monen monta kertaa itkin, niin koskettavia jaksot mielestäni olivat. Vaikka ajattelinkin, että elokuvaahan tuo on, jäi sarjasta hyvä mieli.
Niin monin tavoin tuotiin esille, miten Isä on kanssamme jokaisena hetkenä, miten mikään ei välttämättä ole sitä miltä näyttää ja miten tutkimattomia ne Herran tiet voivat ollakaan.
Lisäksi minusta tuntui, että näyttelijät olivat tunteella mukana, liikuttuneita aiheesta itsekin. "Mitä kaikkea ympärillämme tapahtuukaan".

Minua on pitkän aikaa koskettaneet ystävät. Heidän kohtalonsa, heidän elämänsä. Kuinka moni heistä... teistä... tajuaa, miten voitte koskettaa lähimmäistenne elämää.

Jotkut ihmiset ajattelevat olevansa arvottomia.
Heidän elämänsä voi olla vaikeaa, eivätkä he itse koe antavansa mitään, tai kokevat olevansa vain muiden autettavana. Oma elämä voi vaikuttaa himmeältä, vaikealta tai kohtuuttomalta muiden rinnalla ja sitä voi tulla sokeaksi omille vahvuuksilleen ja omiin hyviin puoliinsa.
Kuitenkin, jokainen ihminen, joka poikkeaa polulleni, jättää minuun jäljen ja antaa myös itsestään jotain.

Näen heidän vahvuutensa ja  arvonsa nykyään ihan eri tavoin, kuin ennen.
Ystäväni kuolema oli pysäyttävä. Olen käynyt läpi niin monta asiaa hänessä, niin monen monta yhteistä hetkeä, niin monta arvokasta asiaa, mitä en huomannut tai sanonut koskaan aiemmin.

Me riitelimme aina silloin tällöin. Aikuisena ne muistot tulivat mieleen, kun kuulin hänestä ikäviä juttuja. Miksi en miettinyt niitä arvokkaita asioita hänessä? Miksi annoin sydämeni mustua?

Näin tässä jokin aika sitten unen tästä ystävästäni. Koskaan ei sellaista tapahtumaa ole tapahtunut, minkä näin unessani... Mutta tapahtumia seuraavat tunteet ja käytöksemme oli tuttua. Ensimmäistä kertaa minulla oli hyvä mieli, kun ajattelin ystävääni hänen kuolemansa jälkeen. Olen surrut ystävääni kovin.

Silloin aamulla nauratti. Nauroimme unessa mahat kippuralla, kaikki oli kuten ennenkin.
Paitsi ettei ollut. En koskaan enää saa sanoa hänelle, miten arvokas ja tärkeä hän oli.

Toivon, että muistan kertoa rakkaille ihmisille, miten paljon hyvää heissä näen.
Ei minun tarvitse muistuttaa vioista tai ajatella pahoja. Minun tarvitsee vain rakastaa.
Elää Jeesuksen oppien mukaan, ja vain rakastaa.

Ne kaikki ystävät, joita en saa kiinni syystä tai kolmannesta... olette tärkeitä!

"Taivaan Isä, huolehdithan kaikista ystävistäni ympäri maailman."

Syvää kiitollisuutta

Vuosi on vaihtunut. On rentouduttu, keksitty uutta ja jatkettu vanhaa. Elämä jatkuu, vaikka sivu vaihtuukin. Joku voi huokaista, että on taas vuoden vanhempi... minä haluaisin kuiskata, että olen taas vuoden viisaampi.

Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
Sitä kuvittelee tietävänsä, mitä Luoja meille haluaa opettaa ja etsii kysymyksiin vastauksia. Äkkiä huomaakin, että vastauksiinkin voi etsiä hyvinkin merkitseviä kysymyksiä, jotka selvittävät useita asioita ja avaavat taas maailmankatsomusta.
Juuri, kun luulee tuntevansa Jumalan, Hän opettaa uutta- myös itsestään.

Oikeastihan emme voi tietää, mitä Jumala ajattelee, miksi ne Herran tiet ovat niin ihmeelliset. Voimme toki arvailla ja tulkita ja huomata olevamme ihan hakoteillä noiden tulkintojemme kanssa. Joskus jopa ymmärrämmekin oikeasti jotain. Vaan juuri kun luulee olevansa perillä jostain asiasta, huomaa sen olleen vain mutka matkassa, vaikkakin merkityksellinen sellainen.

Odotan tältä vuodelta paljon henkilökohtaisesti, mutta myös muutenkin. Haluan kasvaa ihmisenä ja uskovana. Saattaa kuulostaa pöhköltä, mutta monet kokevat olevansa uskossaan lapsenkengissä, kuten minä olen. Mitä enemmän opin, sitä vähemmän ymmärrän.

Olen väsynyt kuuntelemaan niitä uskovia, jotka paasaavat muille omia ajatuksiaan totuuksina. Joskus tuntuu, ettemme puhu edes samasta Jumalasta.
Minulla kesti vuosikausia ymmärtää, että Jumala on rakastava Jumala, eikä pelottava. En halua enää kuunnella juttuja, joissa Jumalasta tehdään jotain, mitä Hän ei ole. Se, mikä on  pelottava, paha ja itsekäs, on siellä toisella puolella, eikä sillä ole valtaa minuun. Ei, vaikka se olisi kääritty kuinka uskovaiseen pakettiin.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu."

Kirkkoon

Kaipaan joulukirkkoon. Herätä pakkasaamuun ja keittää kahvit räiskyvän tulen ääressä. Hyräillä hiljaa joululauluja ja pakata nenäliinan laukkuun: joulu herkistää minut. Kävellä lyhyt matka kirkolle mieheni kanssa ja.... hetkinen! Minähän kuvailen Suomen kotiani ja maisemia ja tapahtumia siellä.
Paitsi, etten ole koskaan käynyt oikeassa joulukirkossa.

Kun asuimme Suomessa, lapset olivat niin pieniä, ettemme raattineet jättää heitä yksin jouluaamuna. Meillä kun jo aamusta kävi kova tohina lastenohjelmia katsellen ja uusilla leluilla leikkien. Varmasti joka joulu mietin joulukirkkoon menoa, mutta se vain jäi. Osa joulun tunnelmasta tuli juuri lapsista jouluaamuina. Lapset ovat osa joulua,  olleet jo Jeesuksen syntymästä lähtien.
Kuten aiemmin kerroin, luen Raamattua myös elämästä.

Saksassa löysimme monta ihanaa kirkkoa. Olemme kirkkoihmisiä, mutta ehkä ennemminkin silloin, kun saamme olla kirkossa rauhassa. Saksan kirkot lisäksi olivat aina avoinna, mikä kannusti käymään kirkoissa enemmänkin. Suomessa kävimme lähinnä kesäisin tutustumassa erilaisiin kirkkoihin ja Nellin kuoron esiintymisissä. Ne olivat ihania, koskettavia ja opettavaisia tilaisuuksia. Joulukirkkojakin oli useita, ennen joulua.
Saatoimme myös vain istua suljetun kirkon portailla tai pihalla, jutellen keskenämme tai vain hiljaa Jumalan kanssa keskustellen.
Minulla on kätkettynä sydämeeni monen monta hyvää kirkkohetkeä.

Yksi tällainen hetki on se, kun sanoimme "tahdon" toisillemme mieheni kanssa tyhjässä Luostarin kirkossa Saksassa. Meillähän kirkkohäät ovat jäänet väliin, kun meidät vihittiin kotona. Mietimme usein, vaivaako sukulaisia se, ettemme ole sanoneet kirkossa "tahdon". Puhuimme aina, että joku päivä sitten...
Ja eräänä iltana, kirkon ollessa jo pimeänä- olimme juuri lähdossä sieltä pois- menimme alttarin eteen seisomaan ja käännyin mieheeni päin ottaen häntä molemmista käsistä kiinni ja sanoin kaikuvassa kirkossa: "tahdon". Hiljaa, arkaillenkin, mutta varmana kuitenkin.
Kynttilän valossa, autiossa kirkossa, kuului liikuttunut vastaus: "tahdon". Minua itketti.

Toinen erittäin vaikuttava hetki oli, kun vanhin tyttäremme viime kesänä rippijuhlissaan kirkossa piti puhetta. Kirkko oli aivan täynnä ja puhuessaan kaukana ystävistä olosta, hän purskahti itkemään. Mutta jatkoi urheasti... Kirkossa nyyhkittiin sinä päivänä varmasti enemmän kuin noissa tilaisuuksissa normaalisti. Nuoren tytön sydämestä tuleva itku ja urhea jatkaminen kyyneleistä huolimatta liikutti useimpia kirkossa. Minun piti mennä ulos.

Vanhimman poikamme rippitilaisuus kosketti myös, tilaisuus oli muuten samassa kirkossa kun erään lapsuudenystäväni aikoinaan. Samoin vanhimman kummitytön rippitilaisuus sai itkemään, olin päässyt itse ripille tuossa samassa kirkossa.
Nuoremman tyttäremme laulutilaisuudet kirkossa herkistivät usein, mutta silloin kävin niin paljon kirkossa, että opin olemaan edes joskus kyynelehtimättä kirkossa. Kirkoilla on hyvin vahva vaikutus minuun. Sellainen pysäyttävä.

Yksi vanhimmista muistoistani kirkkoon liittyen, on tuosta omasta kotikirkostani... Olimme pyhäkoululaisten kanssa laulumassa viisivuotiaan pojan hautajaisissa. En muista mitä lauloimme, olin jonkinlaisessa shokissa pienen arkun nähdessäni. Olin 11 vuotias tuolloin. Poika oli pikkusisareni ystävä.
Mikään ei valmista ihmistä siihen, miten luonnottomalta pieni arkku näyttää suuressa kirkossa.

Häät... niissäkin olen kirkoissa itkenyt. Onko tuo ihme, että kirkko tuo kyyneleet silmiini, kun jokainen tilaisuus mikä kirkoissa on, on kyyneleitä täynnä. Joko onnesta tai surusta. Tästäkin huolimatta kaipaan aina kirkon rauhaa ja tunnelmaa, siellä hiljentymistä ja pysähtymistä.
Sytytän kynttilöitä rakkaille ihmisille muualla (käymme yleensä katolisissa kirkoissa), Suomessa jätän esirukouspyyntöjä laatikoihin.

Ja sitten, onhan minulla tämä metsäkirkkoni, joka on nyt saanut myös kirjallisen puolen. Sydämen kirkko.

Rauhaisaa Joulua!

Kelpaanko?

Tänään, eilen ja jo monena päivänä olen kokenut olevani siunattu. Olen saanut kamalan paljon kaikkialta positiivista palautetta ja minunhan on kovin vaikea ottaa vastaan lahjoja. Lahjoiksi luen myös ne kaikki ihanat sanat, joita olen viime päivinä saanut kuulla.

Kehuja kuunnellessa minulle tulee kamala tarve aina sanoa, että "nyt et kyllä tarkoita minua". Kaikki kamalat asiat itsestä ryöpsähtävät päälle ja tuntuu kuin olisin huijannut ihmisiä, jotka kehuvat. On olo, että pitää selittää miten huono minä olen, kerrankin tein sitä ja tätä, enkä minä nyt oikeasti osaa, onnea vain oli mukana, tietäisit vaan mitä välillä ajattelen...

Lapsena koin olevani taakka. Olin sairas, tyhmä ja vielä välillä ikäväkin.
Sairastin aika pahaa astmaa ja koin, että minun takiani kaikki joutuvat kokemaan surua ja huolta ja se aika mikä minuun meni... ja vaiva... sairaalassakin hoitajat huusivat ja laittoivat nukkumaan oksennuksissa, kun en saanut pysymään lääkettä sisälläni. Muistan paljon muutakin ikävää, mutten halua surkutella tässä.

Tyhmä koin olevani, kun olin sisaruksista se tyhmin. Nyt ymmärrän, etten ole oikeasti tyhmä, vaan kaikki sisarukseni ovat pärjänneet koulussa erittäin hyvin ja minä taas en jaksanut keskittyä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Ja olin koulukiusattu -opettajan toimesta. Olin tästä syystä myös epävarma ja tarvitsin selkeitä neuvoja, tarvitsen yhä moneen asiaan selkeitä neuvoja.

Ikävä olin... laiska, saamaton, kiukuttelevainen, tuhmakin välillä, ainakin teini-ikäisenä. Olin välillä varsinainen diiva, välillä itse rakastettavuus, millä tuulella nyt satuin olemaan. Hankala kai olin...

Epävarmuus poistui ehkä liiankin hyvin teinarina. Päätin, että minua ei polje kukaan. Eikä polkenut. Mutta elämä opettaa ja jättää jälkiä. Oma minuus murenee jossain vaiheessa ja se pitää koota uudelleen.
Koska minussa on niin kaksi erilaista minää, on olemassa henkisiä ristiriitoja ja kultaisen keskitien löytäminen ollut joskus hankalaa. Toisaalta koen, että mikään sellainen, mitä arvostan ja haluan, ei ole mahdoton toteuttaa... ja toisaalta taas, toivon ettei minua huomattaisi ollenkaan. Tykkään seurata sivusta, täysin vastakohtana sille naiselle, joka ennen rakasti elämän esittämistä.

Tiedän, että kelpaan miehelleni, perheelleni. Tiedän... kamalan hankalia asioita läpikäyneenä... että kelpaan sisarilleni ja vanhemmilleni, sillä jos he minut haluaisivat hylätä, sen olisivat tehneet jo aikaa sitten.
Mutta kelpaanko niille ihmisille, jotka eivät minua tunne? Ja mikä kamalinta... onko sillä oikeasti väliä?
Kun minä vaan en koe tarvitsevani muita. Välillä ihmettelen itseäni itsekin, miksi näin sosiaalinen nainen pitää nykyisin kaikkia käsivarren mitan päässä? Osaan tosin kyllä selittää sen itselleni, vaikka sitä ihmettelenkin joskus, mutta en muille, en ainakaan yhdessä päivässä.

Kelpaanko Jumalalle?
Sanon aina, että jos muuta en ole, olen rehellinen. Se on minulle yksi tärkeimmistä asioista, asia jota arvostan itsessäni ja muissa.
En aina sano kaikkea ja monesti toivon, ettei minulta mitään kysyttäisikään. Mutta vastaan, ensin diplomaattisesti, mutta jos ahdistetaan nurkkaan, täysin rehellisesti. En kuitenkaan koskaan haluaisi satuttaa muita, joten olen välillä puun ja kuoren välissä.
Kun mietin rehellisesti itseäni, en osaa sanoa, kelpaanko Jumalalle. Tiedän että Hän näkee hyvät aatokseni, mutta riittääkö se?
Toivon sydämestäni, että Hän jaksaa olla kärsivällinen suhteeni ja auttaa minua kehittymään.

"Ota pois sydämestäni ne asiat, mitkä vievät kauemmaksi Sinusta ja täytä sydämeni niillä asioilla, jotka tuovat minua lähemmäksi Sinua"

Missä ollaan? Mihin mennään?

Luen päivittäin iltalehtiä netissä. Vaikka yritän suodattaa asioita, ei paljoa naurata uutisia lukiessa.

Huumeet lisääntyvät. Jokaisen nuoren tuttavapiirissä tuntuisi olevan kasapäin nuoria, jotka käyttävät jotain huumaavaa. Enkä puhu alkoholista tai tupakasta, vaikka ne monien kanssa keskustellessa huumeisiin kuuluvatkin. Puhun niistä huumeista, jotka ovat laittomia Suomessa.

Monet kauhistuivat kun muutimme Hollantiin. Voin kertoa, että samoja huumeita saa Saksasta ja Suomesta, jokaisen kotikylältä. Joka tuppukylässä on joku, joka on ainakin kokeillut huumeita... ja mikä pelottavinta, jokaisessa tuppukylässäkin on joku, joka puolustaa tai vähättelee huumeita ja niiden vaikutusta.

Ehdoton EI!
Olemme lapsille sanoneet, että jos huumeisiin koskevat, laukku odottaa ovella. Ne ovat ne meidän rajamme. Kylmää? Ei, vaan suojelevaa. Osoitamme, että olemme tosissamme asian suhteen.
Olemme myös ilmoittaneet, ettei tupakkaan meiltä irtoa rahaa, ja ensimmäinen savuke vie kuukausirahan pois.

Meillä puhutaan asioista hyvin avoimesti, emmekä sulje silmiämme maailman menolta.. Luotan lapsiini, mutta pelkään (taas tämä sana) maailman vaikutusta. Nuuori on herkkä, vaikutuksille altis, eikä näe että kolmenkympin jälkeen olisi elämää. Nuori elää hetkessä, todellakin, vain siinä sekunnissa, jota parhaillaan elää. Kuinka siis voimme suojella lapsiamme?

"Rakas Jumala, Suojele lapsiani ja sisarieni lapsia maailman vaaroilta, huumeilta ja rikollisuudelta. Rukoilen, että lapsistani tulisi onnellisia ja tasapainoisia, anna minulle viisautta ja ymmärrystä olla sellainen äiti, vanhempi ja esimerkki, että osaisin opettaa heitä pysymään vahvoina maailman houkutuksilta."

"Varjele meitä"

Talvella on pimeätä. Vaikka nautinkin kynttiläilloista ja pimeästä muuten, autolla ajaessa en pidä pimeästä yhtään. Pelkään myös liikenteessä enemmän pimeällä, olin sitten autolla, pyörällä tai kävellen. Pelkään myös talvella enemmän autoilua, kuin kesällä... vaikka on minulla lähes aina pieni pelko takataskussa, kun liikenteessä ollaan.

Pelkään lentokoneita, pelkään kovaa vauhtia, pelkään ennenkaikkea muita tiellä liikkujia ja pelkään keliolosuhteita. Pelkään eläimiä liikenteessä ja voin kertoa, että läheltäpitihirvikolarin kokeneena, henkäisin helpotuksesta kun muutimme pois Suomesta.

Pelkään perheeni puolesta liikenteessä.

Pelkoni ei ole sellaista hallitsevaa, vaan ennemminkin hiljaista pelkoa. Huomaan kuitenkin, että kun joku perheenjäseneni saapuu matkoilta takaisin, huokasen. On ihan normaalia pelätä läheistensä puolesta (jos se ei hallitse sinua tai elämääsi). Uskon, että meillä äideillä on vielä erityisen kova sisäänrakennettu huoli lapsistamme ikuisesti. Ajokortti-ikä ei ole pelkästään ihanuus, vaan myös yksi huolenaihe meille vanhemmille lisää.

Rukoilen usein lähimmäisteni puolesta, turvallisuuden puolesta. Pyydän varjelusta matkoihin ja päivän askareisiin, menoihin ja tapahtumiin. Lapset ovat eloisia ja muista liikenteessä kulkijoista ei tiedä, miehen työkään ei ole sieltä turvallisemmasta päästä ja ajokilometrejä tulee paljon.


"Varjele meitä", kaksi sanaa, ei mitään suuria edes ja niin valtava voimanlähde. Rukous kantaa tässäkin asiassa minua eteenpäin ja saan luottaa siihen varjeluun. Raamatussa sanotaan, että Herra on sinun turvasi ja kilpesi ja siihen minä luotan.

Kiitän tästä päivästä, lasten turvallisista koulumatkoista, miehen turvallisesta lentomatkasta ja varjeluksesta minne tahansa menemmekin.

Lähimmäinen

"Raamatussa kehotetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Rakkauden kaksoiskäsky on käskyistä tärkein, se tiivistää Vanhan ja Uuden testamentin. Raamatun läpi kulkeva juoni, sen punainen lanka, kertoo Jumalan rakkaudesta ihmisiin."

Ylläoleva ote oli kopsattu kirkon sivuilta.

"Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseä" Helpommin sanottu kuin tehty.
Ensinnäkin, moniko meistä oikeasti rakastaa itseään? On hyvä ja armollinen itselleen? Antaa itselleen anteeksi että on inhimillinen ja epätaydellinen? On helpompi katsoa naapuriaan silmiin ja antaa anteeksi hänelle, kuin katsoa peiliin ja antaa anteeksi itselleen.
Minä ainakin olen ollut koko elämäni turhan paljon täydellisyyden tavoittelija. Vanhemmiten sitä tajuaa polkevansa eteenpäin paikoillaan, hamsteripyörässä, ja tällainen ei ainakaan kohota itsetuntoa. Olenkin opetellut olemaan armollinen itselleni. Joskus onnistun, joskus en.

Entä sitten ne muut, ne lähimmäiset. Keitä he edes ovat?
On helppo valita lähimmäisensä, joita auttaa ja joille avaa sydämensä. On jopa helppo auttaa kaukana olevia köyhiä, ottaa kummilapsi kuten me olemme tehneet. Mutta ei ole helppo sanoa lähimmäisekseen ihmistä, josta ei pidä sitten yhtään, ja jota ei arvosta pätkääkään. Mutta hänkin on lähimmäiseni.

No, jos oikein asiaan paneutuu, on suhteellisen kivutonta ottaa tällainenkin henkilö "lähimmäisekseen". Osoittaa hänelle huomiota, tehdä hyviä tekoja ja auttaakin. Jopa yrittää ajatella hyviä ja miettiä hänen motiivejaan ja yrittää ymmärtää niitä.
Mutta. On äärimmäisen vaikea rakastaa tällaista lähimmäistään. Voit ohjata ajatuksiasi, voit ohjata tekojasi, mutta sydämen ohjaaminen onkin sitten eri juttu.

Itselle vaikeimpia hetkiä muistaa että kaikki ovat lähimmäisiäni, on esimerkiksi liikenteessä. Tai kun olen jossain porukassa, juon kahvia ja hymyilen, mutta samaan aikaan mietin, miten typeriä ihmiset ovat.
Ilkeät ihmiset jättäisin myös mielelläni pois "lähimmäisen luettolostani". Ja monet muutkin.

Kyllähän Jumala tietää, etten ole täydellinen ja tässäkin yritän olla armollinen itselleni. Joskus vain mietin, että kun en voi edes näin yksinkertaista käskyä toteuttaa...

Omassa elämässäni olen opintiellä kaiken aikaa. Tällä hetkellä opettelen miettimään tuota lähimmäis-asiaa hieman tarkemmin. Toivon ainakin oppivani, että ne heikkoudet ihmisissä, jotka ärsyttävät minua, ovat osa heitä. Samalla tavalla minussa on heikkouksia, jotka ärsyttävät muita ihmisiä, jopa itseäni. Mutta on jotain heikkouksia, joista pitäisin mielelläni kiinni, vaikkeivat ne hyväksi minulle olekaan.

Kesti kauan, ennenkuin pystyin sydämestäni sanomaan: "Herra, ota sydämestäni pois ne asiat, jotka vievät minua kauemmaksi Sinusta ja täytä sydämeni niillä asioilla, jotka tuovat minua lähemmäksi Sinua."
Kuulostaa helpolta, mutta tarkoittaa tuota... ei ole helppoa.