Pelastusrenkaalla merellä

Olen miettinyt eri seurakuntia. Itsehän kuljen tuuliajolla tällä hetkellä, omaa seurakuntaani etsien.
Tämä ei olekaan mikään ihan pikkujuttu, sillä olen löytänyt monesta paikasta paljon hyvää, mutta monessa paikassa jokin myös ahdistaa.  Pitäisikö siis kellua edelleenkin sen pelastusrenkaan varassa, mikä minulle heitetty on, vai pitäisiköhän etsiä aktiivisemmin sitä sopivaa laivaa...

Kuljin ulkomaille muutton asti siinä isossa risteilyaluksessa, jota kirkoksemme kutsumme Suomessa. Olen ollut aiemmin ihan tyytyväinen Evankelisluterilaiseemme, mutta se ei ole kovin henkilökohtainen valinta. Se on kirkko, johon minut kasteessa vauvana on liitetty. (En tiedä, pitäiskö tuohon nyt sanoa Amen, kun kaikki muut kirkot ovat monen mielestä harhautusta... että juuri tuon kirkon kasteessa satuinkin saamaan.)

Olen siis kellunut hissukseen meressä pelastusrenkaani kanssa, välillä haita peläten, välillä paisteesta nauttien.

Nyt leikin hieman.

Näen tuolla veneen, onpa komea. Huvipursi, jonka kannelle haluan kiivetä ehdottomasti ihailemaan sitä ja tutustumaan ihmisiin siellä. Kaikissa veneissä lukee: "Tämä laiva vie Jeesuksen luo", joten uskallan.
Nousen ylös, mutta kukaan ei auta minua reunan ylitse. Ihmiset puhuvat niin vaikeita sanoja, etten ymmärrä. Jokaisella on kädessään raamattu, mutta heidän ei tarvitse edes katsoa siihen, kun osaavat kaiken ulkoa.
Nielaisen. Tähän veneeseen en kuulu, hyppään takaisin turvalliseen renkaaseeni jatkamaan matkaa.

Minulla on yksinäistä. Matkalla kulkee mukana muitakin yksinäisiä renkaidensa kanssa, mutta kaikki meistä ovat yhtä epävarmoja laivojen suhteen, eikä kukaan osaa neuvoa minua.

Ohitse menee vanha suuri kirkkovene. Nousen siihen ja käyn perälle istumaan. Kaikki ovat ihan hiljaa ja vakavia, raamatut käsissään tuijottavat kirjaa ja kuuntelevat kun yksi puhuu keulalla seisten. Tunnelma on minulle liian kuollut, joten hyppään takaisin veteen renkaani kanssa jälleen.

Ohitse soutaa joku yksin veneensä kanssa. Hän pyytää minua kyytiin, mutta vene näyttää kovin hataralta, enkä uskalla mennä.

Joka puolella näkyy laivoja, eikö niistä tosiaankaan ole yksikään minua varten?

Kun pelastusvene saapuu ja sieltä kurotetaan auttamaan minua, toivon tulleeni viimein minulle oikeaan veneeseen. Ei liian suuri, ei liian pieni, turvallinen. Ensimmäiseksi minusta huolehditaan ja yhdessä tekemisen riemu on selvästi vallannut koko porukan. Kaikki osaavat oman työnsä veneessä ja huokaisen. Tämä näytti niin täydelliseltä, mutta minä en osaa auttaa muita kuten nämä. Viivyn kuitenkin hetken hengähtämässä, ennenkuin otan taas renkaani ja jatkan matkaa.

Saavun paikkaan, jossa ihmiset ovat sitoneet oman pelastusrenkaansa toisiinsa kiinni. Kaikilla on eri sivu raamatusta esillä ja jokainen lukee sitä omaa sivuaan eikä kuuntele toistaan.

APUA!

Sydämeni sanoo, että kukaan näistä ihmisistä ei ole väärässä paikassa, jos kokevat sen omakseen. Jokainen vene on Jeesuksen vene. Mutta kun minä haluan sillan! Sillan, jonka avulla voi ylittää elämän meren turvallisesti, kohdata muita matkalaisia ja mennä eteenpäin. En halua jäädä veneisiin, joissa en koe olevani sillä matkalla, jonka Jumala minulle on näyttänyt.

Tutkin hädissäni pelastusrengasta, lukeeko siinä varmasti että se on Jeesuksen minulle heittämä. Lukee. Tämä varmistus olikin tarpeen, sillä seuraavassa veneessä minulle kerrotaan, miten väärässä olen kaiken suhteen. Muserrun ja mietin, miksi meillä ei voi olla sitä yhtä siltaa, joka vie suoraan kotiin, kaikki samaa turvallista siltaa pitkin, eikä tarvitsisi edes miettiä, mihin veneeseen minä kuulun. Vai kuulunko mihinkään?

Jatkan matkaani, useissa veneissä vieraillen. Opin, että kaikki veneet vaikka vievätkin samaa matkaa, eivät kaikkien kapteenit tai matkustajat kuitenkaan pääse perille. Osa ajaa karikolle, osa hakkaa itse laivaansa reiän, niin että se uppoaa. Minua pelottaa taas.

Jotkut huutavat laivoistaan, että "Tämä on se laiva!" "Vain tämä vie perille ja kestää myrskyt"... ihmettelen, miten Jeesuksen omat huutavat noin, vaikka toistenkin laivoissa lukee sama teksti ja heille on osoitettu vain toisenlainen vene.

Tuolla minä lillun renkaani keskellä. Murjotan ja mietin hetken, että pitäkää veneenne.
Kaikenmaailman liput kuitenkin meren kapeimmissa kohdissa ovat minusta pelottavia ja toivoisin että olisin jossain veneessä, jonka kapteeni kertoisi minulle niiden merkityksen. Oikealta vai vasemmalta? Onko tuolla haita? Voinko poiketa maalle?

Mietin, onko se laiva, joka on minulle sopiva, mennyt jo vuosisatoja sitten? Ei varmaankaan, sillä muutenhan Luoja olisi järjestänyt syntymäpäiväni ihan toisin. Jatkan matkaani yhden naisen pelastusrenkaassani ja päätän laittaa silmät kiinni. Hänhän on luvannut ohjata minua. Siihen luotan, vaikka olenkin kärsimätön.

"Isä, pidä sydämeni oikeassa kurssissa. Älä anna merirosvojen hämätä minua ja toivon, että tällä henkilökohtaisella matkallani voisin löytää myös sen laivan, jonka kyydissä minunkin olisi hyvä matkustaa ja jonka matkustajat auttaisivat toinen toistaan ja kunnioittaisivat toinen toistaan. Amen"

Valo ristissä

Katselin tässä pari iltaa sitten ristiä makkarin seinällä. Se risti on rakas, monestakin syystä.
Sen on tehnyt Suomessa mieheni itse, halvasta materiaalista: harjanvarresta. Päälle on laitettu jokin värikerros.
Halusimme ison ristin, mutta ne maksavat maltaita ja raha oli tiukalla. Monta asiaa on tehty itse juuri rahanpuutteessa tai rahan vähyyden takia ja ne asiat ovat monesti suuressa arvossa meillä.

Risti on tietysti rakas siksikin, että se on risti. Yksinkertainen tyhjä risti kuvaa sitä, mihin uskomme.

Mutta se, mitä tässä muutama ilta sitten mietin, oli valo ristissä.
Sekä Saksassa, että täällä Hollannissa (Suomessa risti ei ollut vielä seinässä), on risti vain laitettu johonkin mielestäni sopivaan kohtaan, kun muu sisustus on ollut valmis.
Molemmissa maissa jossain vaiheessa iltaa ristiin "syttyy" valo, eli pieni valonkajo käy suoraan keskelle ristiä. Kajo ei liiku, vain syttyy ja sammuu jossain vaiheessa. Tai ehkä siis liikkuukin, mutta sitä ei seinien pinnan takia ainakaan huomaa.
Molemmissa maissa risti on ollut hieman kulmassa tai nurkan takana, ei suoraan ikkunan edestä tulevan valon edessä.

 

Toinen asia mikä tästä tuli mieleeni, oli kivihahmo, jonka löysin aika alkuaikoina (Saksaan muutettuamme) joen rannalta. Tämä hahmo toi mieleemme munkin ja myöhemmin oikein säikähdin, kun hyvin samanlainen hahmo löytyi rakkaaksi tulleen luostarin seinältä muiden hahmojen joukosta.

 

                                                               
                                                                
                                            Sama kivi toisinpäin.

Juuri tällainen hahmo näkyy muiden hahmojen joukossa alttarin takaa, kauempaa katsottuna. Ne veistokset on tehty puusta ja niitä ei pääse lähempää katselemaan. Kysyimme kuitenkin eräältä noviisilta, kuka hahmo kyseessä oli ja saimme vastauksen: Scholastica.

Valitettavasti kuvia ei heidän sivuiltaan löytynyt, eikä kirkossa saa kuvata, joten en voi todentaa hahmojen yhdennäköisyyttä tässä.

Scholasticahan on Benedictuksen kaksoissisar.

Monet ovat irvailleet minulle ja miehelleni siitä, että kuuntelemme myös katolisen kirkon asioita. Emme kuulu katoliseen kirkkoon, emmekä rukoile pyhimyksiä, mutta katolisen uskon alkulähteillä olen kokenut monta hyvää asiaa ja oppinut uskosta paljon.

Minä uskon Jumalaan ja Jeesukseen, ja Pyhään Henkeen. Ihmisten irvailut ja arvailut eivät merkitse mitään.

Tästä tuli mieleeni myös kolmas asia, minkä haluan näyttää.

Kuva, kaunis puu, oli lenkkipolkuni varrella Troisdorfissa.

  

Tuota ei ole piirretty ja näyttää kyllä vaikuttavammalta paikan päällä. Mutta kun ensi kertaa nostin tuossa kohden päätäni, säpsähdin kyllä.

Elämässä törmää useinkin asioihin, joita jää miettimään. Meidän elämässämme ne usein liittyvät uskontoon. Uskossa on sellainenkin iloinen asia, että voi tosiaan kohdata asioita avoimin mielin ja saada elämälleen suunnan ja merkitysen ihan uudella tavalla. Kokea ohjausta ja etsiä vastauksia, mutta ennenkaikkea kokea varmuutta siitä, että se usko on vahva.

En väitä, että maailmassa tapahtuisi ihmeitä kaiken aikaa... tai väitän... mutta en väitä, että jokainen asia, minkä koemme ihmeenä tai merkkinä, olisi oikeasti mikään ihme (millaisena ihme yleensä käsitetään).

Mutta uskallan omalla kohdallani väittää, että kyllä ne merkit ja suuntalaput usein vain osuvat niin kohdalleen ja niin oikeaan saumaan ja aikaan, ettei itseni onneksi tarvitse edes kyseenalaistaa asioita.

Usko on, nimensä mukaisesti vapaa valinta uskoa totuudeksi tunnustamaansa asiaan. Minun uskooni puuttuminen ei siis tuo lisäarvoa kenenkään epäuskolle.

Siunattua kuukautta!

"Herra, ohjaa meitä uudessa elämäntilanteessamme ja auta meitä tekemään oikeita valintoja, anna meille viisautta ja ymmärrystä. Siunaa ja varjele meitä ja anna meille Sinun rauhasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi, Amen."

Huolien täyttämä maailma?

Luin tuossa äsken ihmisten laittamia rukouspyyntöjä.

Monella on ihan arkipäivän huolia: "Mistä uutta hajonneen tilalle" tai "Apua kouluasioihin". Joillain taas on työttömyyttä, rahahuolia, sairautta, sairauden pelkoa, ystävä vaikeuksissa, lapsi vankilassa, suhdeongelmia tai kova huoli puolisosta, lapsista tai vanhemmista.

Joku on yksinäinen, jonkun elämä on todella pielessä, joku ei vain jaksa enää.

Monesti kuvitellaan, että uskovilla on asiat aina loistavasti. Itsekin huutelin joskus sitä uskovien ilon perään, kun huolia kerääntyi jaksamisen kestokyvyille asti.
Olemme tavallisia ihmisiä, meillä on huolia kuten muillakin. Meillä on kiusauksia ja pahoja tapoja, osaamme olla ilkeitä, rasittavia ja osaamme kiukutella. Olemme huolissamme, pelkäämme ja kaipaamme tukea.
Huolien täyttämä maailma koskee ja koskettaa meitä kaikkia.

Iloitsen kovin siitä hyvästä, mikä osakseni on tullut, mutta en koskaan unohda niitä aikoja, jolloin itse laitoin useitakin rukouksia hädissäni ilmoille. Mikään ongelma ei ollut liian naurettava, etteikö sen puolesta olisi voinut rukoilla. Eikä ole edelleenkään.
Moneen asiaan olen avun saanut ja toivoakseni jotain myös oppinut. Haluan rukoilla kaikkien heidän puolestaan, jotka epätoivoisina tuovat huolensa julki. Monelle se on viimeinen avunhuuto maailmassa, jonka huolet kasaantuvat liiankin usein samoille ihmisille.

Haluan rukoilla myös lähimpieni puolesta, joilla on tai voi olla vaikeata nyt. Kaikkea emme tiedä, mutta Jumala näkee tarpeemme ja kuulee ne pienimmätkin huokauksemme.

Kiitän myös samalla Isää huolenpidostaan ja rukoilen edelleenkin oikeata suuntaa kaikissa elämän risteyksissä.

Ystävän kosketus

Muistan, miten katselin silmä kovana sarjaa nimeltä "Enkelin kosketus". Monen monta kertaa itkin, niin koskettavia jaksot mielestäni olivat. Vaikka ajattelinkin, että elokuvaahan tuo on, jäi sarjasta hyvä mieli.
Niin monin tavoin tuotiin esille, miten Isä on kanssamme jokaisena hetkenä, miten mikään ei välttämättä ole sitä miltä näyttää ja miten tutkimattomia ne Herran tiet voivat ollakaan.
Lisäksi minusta tuntui, että näyttelijät olivat tunteella mukana, liikuttuneita aiheesta itsekin. "Mitä kaikkea ympärillämme tapahtuukaan".

Minua on pitkän aikaa koskettaneet ystävät. Heidän kohtalonsa, heidän elämänsä. Kuinka moni heistä... teistä... tajuaa, miten voitte koskettaa lähimmäistenne elämää.

Jotkut ihmiset ajattelevat olevansa arvottomia.
Heidän elämänsä voi olla vaikeaa, eivätkä he itse koe antavansa mitään, tai kokevat olevansa vain muiden autettavana. Oma elämä voi vaikuttaa himmeältä, vaikealta tai kohtuuttomalta muiden rinnalla ja sitä voi tulla sokeaksi omille vahvuuksilleen ja omiin hyviin puoliinsa.
Kuitenkin, jokainen ihminen, joka poikkeaa polulleni, jättää minuun jäljen ja antaa myös itsestään jotain.

Näen heidän vahvuutensa ja  arvonsa nykyään ihan eri tavoin, kuin ennen.
Ystäväni kuolema oli pysäyttävä. Olen käynyt läpi niin monta asiaa hänessä, niin monen monta yhteistä hetkeä, niin monta arvokasta asiaa, mitä en huomannut tai sanonut koskaan aiemmin.

Me riitelimme aina silloin tällöin. Aikuisena ne muistot tulivat mieleen, kun kuulin hänestä ikäviä juttuja. Miksi en miettinyt niitä arvokkaita asioita hänessä? Miksi annoin sydämeni mustua?

Näin tässä jokin aika sitten unen tästä ystävästäni. Koskaan ei sellaista tapahtumaa ole tapahtunut, minkä näin unessani... Mutta tapahtumia seuraavat tunteet ja käytöksemme oli tuttua. Ensimmäistä kertaa minulla oli hyvä mieli, kun ajattelin ystävääni hänen kuolemansa jälkeen. Olen surrut ystävääni kovin.

Silloin aamulla nauratti. Nauroimme unessa mahat kippuralla, kaikki oli kuten ennenkin.
Paitsi ettei ollut. En koskaan enää saa sanoa hänelle, miten arvokas ja tärkeä hän oli.

Toivon, että muistan kertoa rakkaille ihmisille, miten paljon hyvää heissä näen.
Ei minun tarvitse muistuttaa vioista tai ajatella pahoja. Minun tarvitsee vain rakastaa.
Elää Jeesuksen oppien mukaan, ja vain rakastaa.

Ne kaikki ystävät, joita en saa kiinni syystä tai kolmannesta... olette tärkeitä!

"Taivaan Isä, huolehdithan kaikista ystävistäni ympäri maailman."

Syvää kiitollisuutta

Vuosi on vaihtunut. On rentouduttu, keksitty uutta ja jatkettu vanhaa. Elämä jatkuu, vaikka sivu vaihtuukin. Joku voi huokaista, että on taas vuoden vanhempi... minä haluaisin kuiskata, että olen taas vuoden viisaampi.

Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
Sitä kuvittelee tietävänsä, mitä Luoja meille haluaa opettaa ja etsii kysymyksiin vastauksia. Äkkiä huomaakin, että vastauksiinkin voi etsiä hyvinkin merkitseviä kysymyksiä, jotka selvittävät useita asioita ja avaavat taas maailmankatsomusta.
Juuri, kun luulee tuntevansa Jumalan, Hän opettaa uutta- myös itsestään.

Oikeastihan emme voi tietää, mitä Jumala ajattelee, miksi ne Herran tiet ovat niin ihmeelliset. Voimme toki arvailla ja tulkita ja huomata olevamme ihan hakoteillä noiden tulkintojemme kanssa. Joskus jopa ymmärrämmekin oikeasti jotain. Vaan juuri kun luulee olevansa perillä jostain asiasta, huomaa sen olleen vain mutka matkassa, vaikkakin merkityksellinen sellainen.

Odotan tältä vuodelta paljon henkilökohtaisesti, mutta myös muutenkin. Haluan kasvaa ihmisenä ja uskovana. Saattaa kuulostaa pöhköltä, mutta monet kokevat olevansa uskossaan lapsenkengissä, kuten minä olen. Mitä enemmän opin, sitä vähemmän ymmärrän.

Olen väsynyt kuuntelemaan niitä uskovia, jotka paasaavat muille omia ajatuksiaan totuuksina. Joskus tuntuu, ettemme puhu edes samasta Jumalasta.
Minulla kesti vuosikausia ymmärtää, että Jumala on rakastava Jumala, eikä pelottava. En halua enää kuunnella juttuja, joissa Jumalasta tehdään jotain, mitä Hän ei ole. Se, mikä on  pelottava, paha ja itsekäs, on siellä toisella puolella, eikä sillä ole valtaa minuun. Ei, vaikka se olisi kääritty kuinka uskovaiseen pakettiin.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu."

Kirkkoon

Kaipaan joulukirkkoon. Herätä pakkasaamuun ja keittää kahvit räiskyvän tulen ääressä. Hyräillä hiljaa joululauluja ja pakata nenäliinan laukkuun: joulu herkistää minut. Kävellä lyhyt matka kirkolle mieheni kanssa ja.... hetkinen! Minähän kuvailen Suomen kotiani ja maisemia ja tapahtumia siellä.
Paitsi, etten ole koskaan käynyt oikeassa joulukirkossa.

Kun asuimme Suomessa, lapset olivat niin pieniä, ettemme raattineet jättää heitä yksin jouluaamuna. Meillä kun jo aamusta kävi kova tohina lastenohjelmia katsellen ja uusilla leluilla leikkien. Varmasti joka joulu mietin joulukirkkoon menoa, mutta se vain jäi. Osa joulun tunnelmasta tuli juuri lapsista jouluaamuina. Lapset ovat osa joulua,  olleet jo Jeesuksen syntymästä lähtien.
Kuten aiemmin kerroin, luen Raamattua myös elämästä.

Saksassa löysimme monta ihanaa kirkkoa. Olemme kirkkoihmisiä, mutta ehkä ennemminkin silloin, kun saamme olla kirkossa rauhassa. Saksan kirkot lisäksi olivat aina avoinna, mikä kannusti käymään kirkoissa enemmänkin. Suomessa kävimme lähinnä kesäisin tutustumassa erilaisiin kirkkoihin ja Nellin kuoron esiintymisissä. Ne olivat ihania, koskettavia ja opettavaisia tilaisuuksia. Joulukirkkojakin oli useita, ennen joulua.
Saatoimme myös vain istua suljetun kirkon portailla tai pihalla, jutellen keskenämme tai vain hiljaa Jumalan kanssa keskustellen.
Minulla on kätkettynä sydämeeni monen monta hyvää kirkkohetkeä.

Yksi tällainen hetki on se, kun sanoimme "tahdon" toisillemme mieheni kanssa tyhjässä Luostarin kirkossa Saksassa. Meillähän kirkkohäät ovat jäänet väliin, kun meidät vihittiin kotona. Mietimme usein, vaivaako sukulaisia se, ettemme ole sanoneet kirkossa "tahdon". Puhuimme aina, että joku päivä sitten...
Ja eräänä iltana, kirkon ollessa jo pimeänä- olimme juuri lähdossä sieltä pois- menimme alttarin eteen seisomaan ja käännyin mieheeni päin ottaen häntä molemmista käsistä kiinni ja sanoin kaikuvassa kirkossa: "tahdon". Hiljaa, arkaillenkin, mutta varmana kuitenkin.
Kynttilän valossa, autiossa kirkossa, kuului liikuttunut vastaus: "tahdon". Minua itketti.

Toinen erittäin vaikuttava hetki oli, kun vanhin tyttäremme viime kesänä rippijuhlissaan kirkossa piti puhetta. Kirkko oli aivan täynnä ja puhuessaan kaukana ystävistä olosta, hän purskahti itkemään. Mutta jatkoi urheasti... Kirkossa nyyhkittiin sinä päivänä varmasti enemmän kuin noissa tilaisuuksissa normaalisti. Nuoren tytön sydämestä tuleva itku ja urhea jatkaminen kyyneleistä huolimatta liikutti useimpia kirkossa. Minun piti mennä ulos.

Vanhimman poikamme rippitilaisuus kosketti myös, tilaisuus oli muuten samassa kirkossa kun erään lapsuudenystäväni aikoinaan. Samoin vanhimman kummitytön rippitilaisuus sai itkemään, olin päässyt itse ripille tuossa samassa kirkossa.
Nuoremman tyttäremme laulutilaisuudet kirkossa herkistivät usein, mutta silloin kävin niin paljon kirkossa, että opin olemaan edes joskus kyynelehtimättä kirkossa. Kirkoilla on hyvin vahva vaikutus minuun. Sellainen pysäyttävä.

Yksi vanhimmista muistoistani kirkkoon liittyen, on tuosta omasta kotikirkostani... Olimme pyhäkoululaisten kanssa laulumassa viisivuotiaan pojan hautajaisissa. En muista mitä lauloimme, olin jonkinlaisessa shokissa pienen arkun nähdessäni. Olin 11 vuotias tuolloin. Poika oli pikkusisareni ystävä.
Mikään ei valmista ihmistä siihen, miten luonnottomalta pieni arkku näyttää suuressa kirkossa.

Häät... niissäkin olen kirkoissa itkenyt. Onko tuo ihme, että kirkko tuo kyyneleet silmiini, kun jokainen tilaisuus mikä kirkoissa on, on kyyneleitä täynnä. Joko onnesta tai surusta. Tästäkin huolimatta kaipaan aina kirkon rauhaa ja tunnelmaa, siellä hiljentymistä ja pysähtymistä.
Sytytän kynttilöitä rakkaille ihmisille muualla (käymme yleensä katolisissa kirkoissa), Suomessa jätän esirukouspyyntöjä laatikoihin.

Ja sitten, onhan minulla tämä metsäkirkkoni, joka on nyt saanut myös kirjallisen puolen. Sydämen kirkko.

Rauhaisaa Joulua!

Kelpaanko?

Tänään, eilen ja jo monena päivänä olen kokenut olevani siunattu. Olen saanut kamalan paljon kaikkialta positiivista palautetta ja minunhan on kovin vaikea ottaa vastaan lahjoja. Lahjoiksi luen myös ne kaikki ihanat sanat, joita olen viime päivinä saanut kuulla.

Kehuja kuunnellessa minulle tulee kamala tarve aina sanoa, että "nyt et kyllä tarkoita minua". Kaikki kamalat asiat itsestä ryöpsähtävät päälle ja tuntuu kuin olisin huijannut ihmisiä, jotka kehuvat. On olo, että pitää selittää miten huono minä olen, kerrankin tein sitä ja tätä, enkä minä nyt oikeasti osaa, onnea vain oli mukana, tietäisit vaan mitä välillä ajattelen...

Lapsena koin olevani taakka. Olin sairas, tyhmä ja vielä välillä ikäväkin.
Sairastin aika pahaa astmaa ja koin, että minun takiani kaikki joutuvat kokemaan surua ja huolta ja se aika mikä minuun meni... ja vaiva... sairaalassakin hoitajat huusivat ja laittoivat nukkumaan oksennuksissa, kun en saanut pysymään lääkettä sisälläni. Muistan paljon muutakin ikävää, mutten halua surkutella tässä.

Tyhmä koin olevani, kun olin sisaruksista se tyhmin. Nyt ymmärrän, etten ole oikeasti tyhmä, vaan kaikki sisarukseni ovat pärjänneet koulussa erittäin hyvin ja minä taas en jaksanut keskittyä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Ja olin koulukiusattu -opettajan toimesta. Olin tästä syystä myös epävarma ja tarvitsin selkeitä neuvoja, tarvitsen yhä moneen asiaan selkeitä neuvoja.

Ikävä olin... laiska, saamaton, kiukuttelevainen, tuhmakin välillä, ainakin teini-ikäisenä. Olin välillä varsinainen diiva, välillä itse rakastettavuus, millä tuulella nyt satuin olemaan. Hankala kai olin...

Epävarmuus poistui ehkä liiankin hyvin teinarina. Päätin, että minua ei polje kukaan. Eikä polkenut. Mutta elämä opettaa ja jättää jälkiä. Oma minuus murenee jossain vaiheessa ja se pitää koota uudelleen.
Koska minussa on niin kaksi erilaista minää, on olemassa henkisiä ristiriitoja ja kultaisen keskitien löytäminen ollut joskus hankalaa. Toisaalta koen, että mikään sellainen, mitä arvostan ja haluan, ei ole mahdoton toteuttaa... ja toisaalta taas, toivon ettei minua huomattaisi ollenkaan. Tykkään seurata sivusta, täysin vastakohtana sille naiselle, joka ennen rakasti elämän esittämistä.

Tiedän, että kelpaan miehelleni, perheelleni. Tiedän... kamalan hankalia asioita läpikäyneenä... että kelpaan sisarilleni ja vanhemmilleni, sillä jos he minut haluaisivat hylätä, sen olisivat tehneet jo aikaa sitten.
Mutta kelpaanko niille ihmisille, jotka eivät minua tunne? Ja mikä kamalinta... onko sillä oikeasti väliä?
Kun minä vaan en koe tarvitsevani muita. Välillä ihmettelen itseäni itsekin, miksi näin sosiaalinen nainen pitää nykyisin kaikkia käsivarren mitan päässä? Osaan tosin kyllä selittää sen itselleni, vaikka sitä ihmettelenkin joskus, mutta en muille, en ainakaan yhdessä päivässä.

Kelpaanko Jumalalle?
Sanon aina, että jos muuta en ole, olen rehellinen. Se on minulle yksi tärkeimmistä asioista, asia jota arvostan itsessäni ja muissa.
En aina sano kaikkea ja monesti toivon, ettei minulta mitään kysyttäisikään. Mutta vastaan, ensin diplomaattisesti, mutta jos ahdistetaan nurkkaan, täysin rehellisesti. En kuitenkaan koskaan haluaisi satuttaa muita, joten olen välillä puun ja kuoren välissä.
Kun mietin rehellisesti itseäni, en osaa sanoa, kelpaanko Jumalalle. Tiedän että Hän näkee hyvät aatokseni, mutta riittääkö se?
Toivon sydämestäni, että Hän jaksaa olla kärsivällinen suhteeni ja auttaa minua kehittymään.

"Ota pois sydämestäni ne asiat, mitkä vievät kauemmaksi Sinusta ja täytä sydämeni niillä asioilla, jotka tuovat minua lähemmäksi Sinua"