Raamatun lempikohta

Saimme kirjeen kummitytöltämme Keniasta. Tiesin jo sitä odottaa, sillä saimme ensin väärän kummiraportin ja näin, että sitä oli hieman muutettu. Yksi muutos, joka sattui silmään, oli raamatunkohta, jonka lapsi oli sanonut lempijakeekseen.

Revinkin siis kirjeen auki, kun se eilen saapui ja etsin kohdan raamatusta... ja jäin hölmistyneenä katsomaan sitä.

"Jeesus itki"

Siinä koko jae. Mitä ihmettä? Olin ajatellut jotain upeaa, ehkä jopa viestiä Jumalalta minulle ;)  Lisäksi mietin, miten lapsi voi sanoa tuollaisen lempikohdakseen. Olin siis toisinsanoen hieman hämmentynyt.

Hetken asiaa mietittyäni, ajattelin, että se voi olla köyhälle pienelle lapselle suuri asia, kun Jeesus, Jumalan poika, itki. Jae on siitä kohdasta raamattua, missä puhutaan Lasaruksesta.

Jokainen meistä tietää Lasaruksesta, mutta tietää ja tietää ovat kaksi eri asiaa. Minäkin siis kaivoin esiin hieman tietoa Lasaruksesta ja löysin tällaisen kohdan:

Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?"

Miksi Jeesus siis itki?

Jeesus itki, koska oli koki surun ja tuskan muiden kanssa. Hän koki surevien ja kärsivien tuskan.

Ehkä tuo kummityttöni oli tuosta liikuttunut, Jeesus näki ja koki hänenkin tuskansa. 

Minäkin olen kokenut tuon kummitytön tuskan ja miettinyt hänen elämäänsä. Minäkin olen itkenyt lapsen tähden ja toivonut, että voisin tehdä asioille jotain ja kyllähän me teemmekin olemalla kummeja. Olisi kuitenkin hienoa kyetä tekemään vielä enemmän, mutta tärkeää on tehdä edes jotain.

Pieni kummityttöni haluaisi opettajaksi. Rukoilen, että voisin jotenkin jossain kohtaa olla tukemassa tätä toivettaan. Kylässä on kuitenkin monia muitakin, joilla on toiveensa ja haaveensa, mutta he elävät kovaa arkea.

Jos haluat auttaa, voit osallistua johonkin kummijärjestelmään tai ostaa kertaluontoisen lahjan kylän ihmisille. Sen ei tarvitse olla kallis lehmä tai vuohikaan, vaan tarjolla on muutakin: hyttysverkko, hiv-testi, siteitä tytöille, puhdasta vettä, puuroa lapsille, leluja, puutarha äidille tai syntymätodistus lapselle, esimerkiksi.

Jo viidellä eurolla autat kylän ihmisiä.

World Vision

Mikä on sinun lempijakeesi raamatussa?

Minun ovat Psalmi 23 ja 1 Kor. 13

Siunattua kesän loppua kaikille!

Kansan yhteinen suru

Yleensä välttelen kirjoittelemasta lehtien jo riepottelemista joukkosurmista, yritän näin toimimalla antaa rauhan sureville. Monesti nimittäin on niin, että lehdistö käyttää hyväkseen ihmisten surua ja moni olisi jättänyt sanomatta asioita julkisuudessa, joita sitten surun hämmentämänä tulee sanoneeksi.

Toisaalta ymmärrän ihmisten tiedon tarpeen tällaisissakin asioissa. Meillä on tarve saada joku syy, vastaus kysymykseen "miksi", monesti emme saa omaa rauhaa asialta, ennenkuin jokin vastaus meille on annettu.

Uutisilta ei voi välttyäkään, vaikka niin toivoisikin. Joskus ajattelen, että näitä kaameuksia tapahtuu niin paljon, etten halua särkyä muiden surujen takia, kun omatkin suruni ovat vielä iholla... Ja kuitenkin huomaan lukevani uutisia muiden tavoin, ainakin toisella silmällä- karmeudet suorastaan iskevät kasvoille netin avatessani. Huomaan kysyväni itsekin "miksi" ja etsiväni vastauksia, etsiväni lohdutusta joko itselleni tai järkyttävien uutisten asianomaisille. Suru on yhteinen ja yhteisöllisyys itsessään tuo jo hieman lohtua.

Pysähdyin erään kuvan äärelle, valitettavasti en muista kertoa, missä kuvan näin. Ymmärsin vain äkkiä, että jokaisen koko kansaa koskevan suru-uutisen kuullessamme saamme katsoa kuvia, joissa kirkko on täyttynyt järkyttyneistä ja surevista ihmisistä.

Moni ei varmasti edes ajattele asiaa, mutta kirkko tuo lohtua tällaisina hetkinä ja kerää surun yhteen paikkaan. Kirkossa halutaan saada lohtua, saada ehkä vastauksiakin, mutta ennenkaikkea kirkko on monelle kuitenkin viimekädessä se paikka, jossa suru viimeistään kohdataan ja josta lohtua haetaan. Sinne menevät ihmiset, jotka sanovat olevansa ateisteja tai pilkkaavat Jumalaa. Sinne menevät he, jotka eivät edes uskoa ajattele. Kirkossa istuvat he, joita ihminen ei ole osannut lohduttaa, jotka etsivät kysymyksiinsä vastausta ja joiden sielu hakeutuu kuin itsestään kohti Jumalaa, jotain suurempaa, kun ihminen on heikoimmillaan, lohduton ja avuton.

Kirkossa halutaan kuulla, että jostain on saatavilla lohtua. Että surumme on yhteinen, emme ole yksin, emmekä jää yksin. Joku haluaa ehkä kuulla senkin, että on meitä suurempi voima, joka auttaa. Tajutaan elämän hauraus, elämä voi päättyä minä hetkenä hyvänsä, eikä mikään ole kuin ennen ja siitäkin on selvittävä läheisten, ystävien, tuttujen.

Kun kotikadut muuttuvat tuntemattomaksi vaaranpaikaksi, on kirkko turvasatama. Kirkon seinien sisällä saa hetken hengähtää ja kerätä voimiaan. Saa itkeä surut sen seinille ja etsiä lohdutusta. Kirkko on paikka, jossa surun saa tuoda julki ja itkeä voimaa etsien.

Olen ennenkin pysähtynyt näiden "Ihmiset etsivät lohtua kirkosta"- kuvien äärelle. Olen katsonut, kuinka penkeillä istuu epätoivoisia, surujen täyttämiä sieluja tai täysin tyhjiä ihmisiä, eteensä tuijottaen, täysin voimattomana.

Tukea Jumalasta hakien, tiedostamattaan edes sitä.

Voisi ajatella, ettei ilmiö ole mitenkään erikoinen, mutta minusta se nimenomaan kertoo sen, että kuitenkin niin moni on valmis astumaan kirkon suojiin, kun elämä romahtaa. Kun kaikki on mennyt, kun suru on suurin, käännytään Jumalan puoleen, ihan luonnostaan, edes miettimättä omia aatteitaan tai ajatuksiaan Jumalasta.

Rauhaa tai toisenlaista elämää hakiessa sitä voidaan kääntyä mihin uskomussuuntaan tahansa, mutta suurimman surun ja epätoivon, äkillisen järkytyksen edessä ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Onnettomuuksia nähdessään tai niistä kuullessaan, ihmisen katse harhautuu monesti taivaalle tai kuiskataan Jumalaa. Pistetään kädet ristiin ja vajotaan polvilleen. Istutaan kirkon penkille.

Rakkauden Jumala, Pyhän Henkesi kautta olet aina läsnä. Sinun läsnäolosi on näkymätöntä, mutta elät sielussamme silloinkin kun emme ole siitä tietoisia.

                        (Veli Roger) 

Rukoilen lohtua tähänkin koko kansan yhteiseen suruun. Rukoilen lohtua surmaajan vanhemmille ja sukulaisille, ystäville ja apua surmaajalle. Rukoilen lohtua surmattujen läheisille, ystäville ja koko yhteisölle, jota suru on koskettanut. Rukoilen lohtua heille, joiden sydän on tuhansina sirpaleina.

Anteeksiantoon ihmisillä pitkä matka, mutta ihmisen itsensä kannalta sekin on tarpeellinen prosessi. Viha syö meidän voimamme ja tekee meistä entistä hauraampia. Tiedän tämän, olen käynyt itse kaiken lävitse. En siis puhu vain koristeellisia sanoja, vaan puhun sydämeni kivusta, tuskasta ja anteeksiannosta, josta paraneminen voi alkaa. Yhä matkalla...

On äärimmäisen surullista, että mitään tällaista tapahtuu. Vastauksia emme välttämättä koskaan kysymyksiimme saa.
Surullisinta on, ettei näistä yhdestäkään Suomea ravistaneesta joukkomurhista ole opittu mitään. Ihminen kulkee yhä kovempaa kohti yksilöllisyyttä ja itsekkyyttä. Siinä pieni ihminen jää jalkoihin, haavoittuu ja hajoaa lopulta palasiksi.
Yksikään ehjä ihminen ei tapa toistaan, ei tee järjettömiä tekoja, huuda huomiota ja apua tappamalla huvikseen. Olemme kaikki vastuussa toisistamme ja kirkkokin yrittää tämän vastuunsa surussa kantaa. Miten on sinun laitasi? Onko sinulla lohduttava syli, anteeksiantava sielu ja tarpeeksi yhteisölisyyttä jakaaksesi sitä, mitä ihmiset toisiltaan haluavat ja janoavat: hyväksyntää ja rakkautta.

Jumalalla on.

Herra kädelläsi

Kasvun paikka

Kasvun paikka.

Olen ollut hiljakseen tässä blogissa, sillä käyn yhä lävitse... tai siis olen käymättä lävitse asioita. Odotan, että tämä taimi nousisi roudasta vihdoin maan pinnalle, uuteen kasvuun.

Mieheni on piakkoin lähdössä tutustumaan kristilliseen moottoripyöräkerhoon. Hän löysi viimein sellaisen seurakunnan, joka kiinnostaisi oikeasti. Sellaisen, jonka tunsi omakseen, ainakin lukemansa kautta.

Tuossa pääsisi tekemään tien päällä kristillistä työtä, mutta mieheni on vielä aika raakile, mitä uskonnolliseen ulosantiin tulee. Hänen on minuakin vaikeampi puhua uskosta ääneen.

Olen kuitenkin iloinen, että mieheni kaipaa seurakuntaa ja haluaa kuulua kristilliseen yhteisöön.

Entäpä minä?

Mieheni pyysi minua mukaan matkalle, joka kestää useamman päivän. Alkuun olin innoissani lähdössä pyörän kyytiin, mutta koirien ja lasten asioitten järjesteleminen olisi liian hankalaa ja kallistakin. Matka tuli lisäksi aika nurkan takaa, joten en varmaan olisi saanutkaan ketään tänne.

Toisekseen, naisia ei moottoripyöräkerhoissa juurikaan ole, eikä tämä seurakunta ole sinänsä se, mitä itse olen ajatellut.

Mitäpä sitten olen ajatellut?

Ei aavistustakaan. Kun astun siihen kirkkoon, johon haluan pysyvän penkkini laittaa, tiedän kyllä olevani silloin omassa seurakunnassani. Vielä ei mikään tunnu oikealta.

Tuntuuko sitten koskaan? En tiedä.

Rukoilen yhä varmuutta sille mitä teen. Olen matkalla, ei minulla ole aikaa pysähtyä? Juuri nyt seison kyllä keskellä risteystä, tiedän mihin suuntaan jatkan, mutta haluan hengähtää hetken. Tuntuu vain, että kaikilla muilla on niin kovin valmiiksi käsikirjoitettu uskonpolkukin, minun vain on yhtä haparointia. Ei karttaa, ei käsikirjoitusta. Ei edes seurakuntaa.

Onneksi vierellä kulkee Hän.

Elämä

Elämä. Niin suuri sana, etten tosiaankaan voi oikeasti siitä kirjoittaa muutamalla sanalla, ei kukaan voi. Mietin kuitenkin elämää tänä aamuna, kun äidin kanssa skypessä juttelin. Sain taas kuulla yhden tuttavan kuolleen syöpään ja kummitätini sairastuneen myös syöpään.

En varmaan aiheesta tänne muuten kirjottaisi, mutta uskon... tiedän sydämessäni, että kummitätini on varmasti yksi niitä ihmisiä, jotka puolestani ovat aina rukoilleet. Usein olen ajatellut laittaa pienen viestin: "kiitos".

Pidän kummitädistäni, mutta emme ole läheisiä. Lapsena tunsin hänet läheiseksikin, mutta nykyään emme vain ole tekemisissä. Ei niin, etteikö toinen haluaisi, vaan kun tällaista tämä elämä on. Kummitätini, vaikka sukulainen onkin, ei ole ihan lähintä sukua, että sen puoleen olisimme yhteydessä ja minun on kamalan vaikeaa ottaa ihmisiin yhteyttä pitkän tauon jälkeen. Ajatus on siis jäänyt ilmaan, joulukortteja toki olemme puolin ja toisin heitelleet.

Jostain olisi nyt löydettävä rohkeutta lähestyä kummitätiäni. Löytää oikeat sanat.

Ensimmäistä kertaa kuulin äitinikin äänessä pienen pelon, kun näin paljon ihmisiä on kuollut ja sairastunut nyt. Kuollut nainen oli äitini ystävä, mutta myös minun entinen työtoverini. Äidin pieni ääni sai minutkin pelkäämään ja... en tiedä. En halua huonoja uutisia. En halua, että pahoja asioita tapahtuu. Että pitää pelätä, sairastaa tai huolehtia. Liian paljon tätä. Ihan liian paljon.

Joskus on kuten sanotaan, että huolet pitävät lähellä Jumalaa, vaikka ovat kokemuksena huono. Näin on ollut minullakin. Nyt yritän sulkea korvani ja silmäni, olla ajattelematta. Huolillakin on rajansa.

Tarvitsen Jumalaa, kuten aiemminkin, mutta nyt on se aika, kun minua pitää kantaa, kunnes jaksan taas olla vahvempi näiden asioiden kanssa.
En tarkoita romahtamista, vaan sitä, että haluan olla nyt ajattelematta asioita, koska se johtaa kysymykseen "miksi", ja sillehän en vastausta saa, enkä jaksa sitä nyt pohtia.

Kuinka moni muu kuulee kerran kuussa/ kahdessa jonkin raskaan uutisen? Juuri kun selviää edellisestä, uusi iskee kasvoille. Jos Jumalan mielestä olen näin vahva, jos kenellekään ei anneta enempää kuin hän kestää, toivon voivani näyttää heikkouteni tässä ja nyt. Ei enää näitä uutisia.

Tuntuuko muista joskus samalta...

Eheytyminen

En oikein edes tiedä, miten tämän aloittaisin. Jos sanon näin, tämä kuulostaa kovin itsekkäältä, jos sanon noin, kuulostaa kaikki masentavalta. Mitä siis sanoa? Pitäisikö odottaa, että saa jäsenneltyä kaiken edes kutakuinkin järkevään muotoon... vai pitäisikö vain antaa virran viedä?

Olen kai aina pelännyt tietyllä tavalla kasvojeni menetystä. En tarkoita niin, ettenkö osaisi nauraa itselleni tai että minua varsinaisesti pidettäisiin tyhmänä- ihmisten mielipiteellä ei sinänsä tuossa suhteessa edes ole merkitystä... Uskottavuuden puutetta. Sitä se kai on, pelkoni.

Yksi maailman tärkeimmistä asioista oikeudenmukaisuuden lisäksi minulle on rehellisyys. Nuorenakin, vaikka hölmöilin, tunnustin hölmöyteni rehellisesti, jos sitä kysyttiin. Aina kuitenkin toivoin, ettei uskottavuuteni särkyisi tai siitä kärsisi.

Minun on vaikea kertoa uskon ihmeellisistä puolista, sillä olen paitsi tunneihminen, myös järki-ihminen. En tarkoita nyt älykkyyttä yhdellä tietyllä osa-alueella -matemaattikkoa minusta ei saisi- vaan tarkoitan sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Kaiken lokeroivaa ja selittelevää maalaisjärkeä.

Järki on hyvä asia. Erinomainen. Sitä tarvitaan, että saisi elämänsä elettyä ilman jatkuvaa ylimääräistä draamaa tai epäonnistumisia arjessa. Nostan maalaisjärjen korkealle arvomaailmassani, vaikka toisaalta... se yhdessä tiedejärjen kanssa sotii kaikkea sitä vastaan, mitä usko minulle edustaa ja mitä olen uskossani saanut kokea.

Järjestä ja kyvystäni jäsentää tunteitani (mikä on äärimmäisen tärkeä taito tunneihmiselle) huolimatta olen monen muun tavoin "rikkinäinen nukke". Muiden tavoin minullakin on "kotkotukseni" ja elän varmasti useassa asiassa "rajalla".
Jos kertoisin uskoville ystävilleni, mitä kaikkea olen suunnitellut, minut luultavasti ristiinnaulittaisiin. Ihan oikeasti vietäisiin kukkulalle ja naulattaisiin kiinni ristiin.

Mietin siis, että koska en voi olla mieliksi, vaikka ehkä haluaisinkin (kiltin tytön syndrooma), tarvitsen tehdä asioita, että eheytyisin, rankaiseeko Jumala minua niistä? Ehkä jotkut ovat oikeassa? Ehkä "oikea uskovainen" ei tee sitä kaikkea, mitä minä teen... mutta mitä on oikea usko? Jos oikein mietin asiaa, minulle olisi ehkä pitänyt tehdä lobotomia, että voisin olla synnitön ja puhdas.

En ole koskaan syyttänyt Jumalaa mistään. En vedonnut aiemmin asioihin, mitä joskus on tapahtunut, mutta nyt teen niin. Ehkä vain puolitosissani, mutta kuitenkin: Ehkä syy kaikkeen löytyy lapsuudestani?
Entä sen vaikutus minuun? Ne huonot opettajat, joita en saanut myöskään valita? Minun piti pärjätä yksin. Tein parhaani, näin jälkikäteen ajateltuna. Sen ainoan parhaan, jonka osasin. Olin myös välinpitämätön itseäni kohtaan, mutta se ei ole ihme, kaiken sen jälkeen, mitä olen kokenut.
Joskus tuntuu, että elämä oli sarja onnettomia tapahtumia ja vastoinkäymisiä.

Jumala antoi minut juuri siihen perheeseen, jossa olin. Se jätti minuun jälkeni ja sitten vähän vanhempana tein (huonoja) valintoja, mutta niistäkin pitää maksaa. Eheytyäkseen.

Psykologiselta kannalta katsottuna jokin minussa "rikkoutui" jo lapsena. Sieltähän kaikki lähtee. Jumala valitsi minulle perheen, jonka epävarmuus murensi minua ja aikuisikäni olen eheyttänyt sitä lasta. Aika hyvin mielestäni olen onnistunutkin.
Moni ulkopuolinen ei varmasti kategorioisi minua "rikkinäiseksi", enkä varmasti sellainen olekaan lääketieteellisessä merkityksessä. Olen onnellinen, osaan ratkaista ongelmia, pärjään elämässäni... mutta jos olisin toisenlainen luonteeltani, voisi asia olla toisin. Elämässäni on ollut kaikki katastrofin ainekset. Olen siis pärjännyt hyvin. Ja olen, äsken kirjoittamastani huolimatta edelleen sitä mieltä, että jokainen kantaa vastuun myös itse elämästään ja siitä, miten haluaa selvitä ja miten päättää selvitä. Kukaan ei voi sitä tahtoa elää meille ojentaa, saati sitten sitä tahtoa elää onnellisena. Minulla se tahto on, hyvin vahvana. Silti huonoja hetkiä elämässä on. Silti on arpia, jopa avoimia haavoja.

Jokainen älykäs ihminen tajuaa, ettei elämä ole "silirimpsis ja sillä selvä", kun jostain kriisistä selviää. Vaikka selviäisi kerta toisensa jälkeen. Vaikkei masentuisi, vaikkei murtuisi. Kyllä minäkin muiden tavoin joudun käymään- joskus yhä uudelleen ja uudelleen- asioita lävitse. Hajottamaan, että eheytyisin. Tärkeintä on kai aina ollut tahtoni selvitä, sekä luottamukseni Jumalaan. En vähättele Jumalaa, mutta kerrankin keskityn itsekkäästi itseeni. En myöskään syyttele oikeasti Jumalaa, mutten myöskään vähättele elämän alun merkitystä. En myöskään vaadi Jumalalta avaimia käteen periaatteella valmista onnellista elämää, mutta kerron avoimesti, että minulla on syyni asioihin. Miksi koettelen Jumalan hermoja. Että eheytyisin.

Kun ja Jos kerron joskus tarkemmin tästä, ymmärrätte ehkä paremmin näitä puolinaisia höpinöitäni, että mitä suunnittelen.

Minusta ei varmasti koskaan tule valmista ihmistä. "Valmista". Taistelen varmasti jossain mielessä aina lapsuuden haikujen kanssa. Ymmärrän joka päivä uutta käytöksestäni. Huomaan jostain, että minulla on ollut syyni tähän tai tuohon ja siitä alkaa sen asian eheyttäminen. Tuo eheytyminen on kuitenkin raskas prosessi. Kukapa haluaisi huomata vikoja itsessään tai ajatusmaailmassaan, käytösmalleissaan. Kuin uusi syntymä joka kerta. Koko oma historia pitää nähdä uusin silmin, rakentaa ja kirjoittaa aivoissa uusiksi. Tarvitsen tähän tilaa ja aikaa. Haluan jäsentää pala kerrallaan... aivan kuten luen raamattuakin. Ymmärrän pala kerrallaan sen, mitä eilen en vielä tajunnut.

Ehkäpä olenkin ihminen, joka ei voinut murtua koskaan täysin, koska en olisi saanut palasia takaisin kasaan. Ehkä minun pitää tehdä tätä pala palalta, hajottaa ja eheyttää, ollakseni jonkinlaisessa harmoniassa itseni kanssa kaiken aikaa.

Mitenkä tämä liittyy Metsäkirkon mietintöihin tänään...
Vuosia sitten jätin taakseni ihmisiä, jotka tarvitsin jättää taakseni eheytyäkseni. Sitten jätin taakseni niitä ihmisiä, joiden uskon halunneen kyllä hyvää, mutta joista tarvitsen hengähdystä aina välillä. Nyt tein itsekkään päätöksen jättää internet-seurakuntani ainakin vähäksi aikaa pois elämästäni. Tai, en halua pitää kehenkään heistä yhteyttä. Tarvitsen tämän eheytyäkseni. Kirjoitan kirkkoon selitykseksi tämän heille, jotka tänne eksyvät. Tarvitsen aikaa myös itseeni. Tarvitsen lepoa muiden sairauksilta, tuskilta, epätoivolta, epävarmuudelta. Kamala edes sanoa noin ääneen, enkä tarkoita sitä edes noin, kun sen luen nyt kirjoitettuna, mutta olen niin kauan elänyt muille, ollut aina se yhteyttä pitävä lenkki, etten vain jaksa enää antaa. Kun sitten kukaan ei enää pidä oikein yhteyttä tai siitä tulee sellaista "hyvää päivää kirvesvartta"- tyylistä eimitään...en vain jaksa sitä. Tarvitsen voimaa myös itselleni. Olen ihminen, joka haluaa keskustella henkeviä ja olla uskottava, luottamuksen arvoinen.
Uskottavuuteni kärsii siinä, että en uskalla sanoa asioita ääneen, vaan kirjoitan kymmenen sivun kirjeitä... ei mistään.

Vetäydyn aina välillä siellä luostariini. Aivan kuten täälläkin blogeissa... mittani ihmisiin vain täyttyy. En jaksa teennäisyyttä tai yksipuolisuutta, en jaksa ihmisten kateutta ja välinpitämättömyyttä, en jaksa ihmisen tarjoamaa armoa (sillä Jumala sitä armoa saa jakaa tai olla jakamatta, ei ihminen) tai järkyttävää ylimielisyyttä, kaikenkattavaa täydellisyyttä. Joskus tuntuu, että sitä vaaditaan, mutta usein tuntuu, että sitä vain saan.

Ajatelkaa... Joskus en uskalla edes ääneen sanoa, että mieheni kohtelee minua kuin arvokkainta aarrettaan, että rakkautemme on ihmeellistä ja ihanaa, sillä sekä nettimaailmassa että tuolla realimaailmassa löytyy aina niitä ihmisiä, jotka heittävät epäilyttävän katseen. Minua inhottaa se.

Enkö minä heidän mielestään ole suuren rakkauden arvoinen? Eikö mies voi olla hyvä, uskollinen ja rakkautta täynnä? Pitääkö kaikesta löytää aina... AINA negatiivinen puoli?

Samoin koen uskoni kanssa. Kun esitän mielipiteitäni, aina on joku hymähtämässä tai katsomassa epäilevästi, piikittelemässä tai kirjoittamassa yksityisesti, miten väärässä olen.
Enkö minä ole Jumalan rakkauden arvoinen? Eikö Jumala voisi ojentaa minullekin sanomaansa? Eikö Jumala voisi käyttää minuakin työssään?

Kyllä, osaan muiden tavoin lainata raamattua. Ei, en halua vääntää Jumalasta mielestäni. Jostain kumman syystä löydän kuitenkin aina sanoman armosta ja rakkaudesta... suuresta armosta meitä epätäydellisiä kohtaan.

"Taivaaseen mennään suhteilla; jos sinne mentäisiin
ansioiden mukaan, jäisitte te portin taakse ja
koiranne päästettäisiin sisään"
 
-Mark Twain- 

Toistaiseksi ainakin olen ajatellut, että vaikka Jumalan hermoja koettelenkin, on suhteemme kuitenkin kunnossa. Olen epätäydellinen ja varmasti voisin jättää monta asiaa tekemättä ja tehdä monta asiaa Jumalan lapsena seurakuntani hyväksi, enkä itseni hyväksi, mutta kyetäkseni tähän, minun tarvitsee ensin eheytyä edes niin lähelle ehjää kuin se on mahdollista. Ja siinä Jumala minua auttakoon! 

Sekä itsekkyyteni, jonka olen ottanut nyt sanavarastooni.

Siunausta!

Huokaus luostarin kirkossa

Kävimme mieheni kanssa ihanalla lomalla Saksassa. Matkaan kuului paljon maallista, mutta matkan tärkein kohde oli St. Augustinin luostari (joka valitettavasti erimielisyyksien takia lopettaa toimintansa, kirkko tosin on toiminnassa edelleen). En päässyt edes sisälle asti, kun piti mennä rauhoittamaan kyynelehtivää minääni, valokuvia ottaen.
Kirkoilla, ja erioten tällä kirkolla on sydämessäni herkkä kohta. Joissain kirkoissa sitä vain kokee olevansa hyvin lähellä Jumalaa, ja tämä kirkko on niistä kirkoista ykkönen.

Tuolla oikealla puolella etupenkissä istuimme mieheni kanssa. Nieleskelin kyyneleitä, rauhotuin ja katsoin kohtaa, jossa aiemmin riippui valtava risti. Huokasin syvään.

Katsoimme mieheni kanssa toisiamme ihmetyksestä silmät suurina ja meitä alkoi hymyilyttämään. Vaikka tiedän, että kyse oli kaiusta, tai kirkon akustiikasta- miten vaan- oli efekti hiuksianostattava.

Tuon aina rukouksissani kaikki rakkaat mukaani kirkkoon. Huokaus kuulosti siltä, kuin kymmenet, elleivät vielä useammat ihmiset olisivat huokaisseet kanssani samaan aikaan. Huokaus oli äänekäs, ei kaiunomainen jatkuva, vaan sellainen, kun ihmiset lausuvat samaan aikaan jotain, mutta eivät pysy ihan samassa sanassa koko aikaa. Huokaus kiersi kirkossa etsien ulospääsyä ja sielussani tuntui aivan samalta.
Huokaus kuulosti todella elokuvamaiselta kohahdukselta ja jäi mieleeni pyörimään sadoin ajatuksin. Tuntui, kuin todellakin olisin huokaissut monien surut ja murheet ulos.

Paitsi se, että koin arvokkaaksi rukoilla muidenkin puolesta (pidän tätä yleensäkin tärkeänä), jäin miettimään sitä, mitä kaikkea itse kannan jatkuvasti mukanani.
Kirkossa käynti oli kyllä puhdistava kokemus, jos vain ei itkettäisi aina niin paljoa, olisi se vieläkin puhdistavampi.  Kirkko kun on avoin tietysti muillekin huokaileville ja pelkään koko ajan jonkun kävelevän sisään ja keskityn aika lailla pidättelemään itkuani...
Entistä enemmän toivoisin haaveeni toteutumista. Siiheen haaveeseen kuuluisi myös oma pieni kirkko. Sellainen, johon voisin aamun ensimmäisinä tunteina hiipiä huokailemaan aivan rauhassa itkuni kanssa.

Moniko muu haaveilee meidän lisäksemme omasta kirkosta?

Siunausta kaikille tulevaan Joulunalusaikaan. Taas yksi herkistelyn aihe tälle tytölle...

Seurakunta

Kun aiemmin kirjoitin, että viihdyn Metsäkirkossani, joku on saattanut miettiä suhdettani ns. "normaaliin" seurakuntaan tai "normaaliin" kirkkoon. Että ovatko sitten metsän eläimet kanssani samaa seurakuntaa...

Ehkäpä. Tosin kuulun suomalaiseen Evankeliseen kirkkoon, tällä hetkellä muualla asuvana jäsenenä. Kirkkoni on ihan ok, mutta olen nykyisin jossain määrin eri linjoilla valtakirkkomme kanssa. Enkä pidä siitä, että kirkkoni ovet avataan vain sunnuntaisin muutamaksi tunniksi tai kesäisin tiekirkoiksi. Eikö talvella kukaan tarvitse avoinna olevaa kirkkoa?
En koe olevani täysin samoilla linjoilla monen pienen kirkonkaan kohdalla. Pidän yhteisöistä, joissa on eri kirkon edustajia, silloin ei kenekään pitäisi ajaa omaa asiaansa, vaan Jumalan asiaa.

Kiinnostuin...  tai ajauduin Katolisen kirkon piiriin johdatettuna. Kun oli vaikeita aikoja elämässä, tuli aina esiin Katolinen kirkko. Harkitsimme mieheni kanssa jopa kirkon vaihtoa ajoittain. Eikä tämä tietysti olisi poissuljettu asia vieläkään.

Saksassa asuessa Katolinen kirkko oli vahvasti läsnä. Kaksi nuorinta kävi Katolista koulua (ala-aste), kävimme ahkerasti Luostarin kirkossa ja muutenkin Kölnin alueella on vahvasti Katolista pohjaa. Vai sanotaanko se "Katolilaista". Kuitenkin.
Kaipaan suunnattomasti Luostarin rauhaa ja kirkon tuomaa hengähdystaukoa. Kaipaan kirkonkelloja, joita soitettiin usein. Kaipaan sitä uskonnon, kirkon ja uskon läsnäoloa, mikä täällä Pohjolassa puuttuu.

Koen itseni irralliseksi täällä. En etsikään seurakuntaa, enkä omaa kirkkoa. Suomalaisessa kirkossa Tukholmassa en edes viihtynyt. Suomessakin kirkossa on monesti sellainen työn tuntu, aivan kuin Pyhyyttä ei olisikaan olemassa, vain työ jota tehdään kirkon parissa.

Sitoutuminen.
Haluan sitoutua seurakuntaan. Haluan toimia seurakunnassa. Haluan vapaaehtoisena työskennellä seurakuntani kanssa. Haluan auttaa, olla autettavana, toimia yhdessä, yhteisönä. Kaipaan yhteisöllisyyttä siis, mutten väkisin. Siksi olen ilman seurakuntaa.

Haaveet.
Raamatussakin puhutaan, että on aikansa kaikella ja kaikelle. Kuulun "etsijöihin", heihin varmaan suuri osa uskovista kuuluukin. Jos ei suurin, niin ainakin iso osa. Etsitään omaa paikkaansa Jumalan seurakunnassa, omaa tarkoitusta. On tunne, että jotain on minua varten jossakin, mutta onko tunne Jumalasta, vai tarve tehdä vain jotain, se jää jokaisella nähtäväksi. Minunkin kohdallani.

Voisi ajatella, että oleskelullamme ulkomailla, siirtymisillä eri maihin (tai kotimaan muutoilla) olisi tarkoitus. Joka maassa olemme kokeneet arvokkaan opetuksen ja toimineet jonkun tärkeän tehtävän parissa. Alkuun sitä itse tajuamattakaan. Olen joskus Helmen uskonnollisissa keskusteluissa Nihamina kertonut, että koen liittoni Jumalan tarkoittamaksi. Että mikään ei ole voinut olla sattumaa meidän kahden kohdalla. Palaset vain ovat loksahtaneet paikoilleen. Kun sanotaan hieman maallisestikin, että jokin liitto on taivaassa kirjoitettu, niin me miehemme kanssa koemme molemmat niin, että tämä liitto tosiaan on kirjoitettu taivaassa.

Yhtenä päivänä pysähdyin kesken pyykin silittämisen. Mieleeni tuli eräs ajatus täysin puskista ja se melkein sai ilmat keuhkoistani pois. Kyse ei olekaan minusta, vaan miehestäni. Minun tehtäväni on tukea miestäni siinä, mitä Jumala miehelleni on tarkoittanut. Ei tarvitse etsiä, olen jo löytänyt. Päässäni alkoi selventymään monikin asia ja uskon/ toivon, että tulevaisuudessa voi olla jotain, millä on suurempaakin tarkoitusta meille kahdelle, Jumalan työssä.

Joskus pelottaa. Ajattelen ajoittain, että olen saanut elämältä kaiken mitä olen pyytänyt. Muistutan itseäni, että olen joutunut kokemaan elämässä paljon pahaa, hyvä ja paha varmasti täytyy olla jossain balanssissa. Ei ihmiselle voi tapahtua pelkkää hyvää tai pelkkää pahaa. Koen vain kaikesta pahasta huolimatta etten ole ansainnut tätä kaikkea hyvää. Että minun pitäisi maksaa Jumalalle jotenkin, tekemällä jotain. Tuttu tunne varmaan joillekin ainakin?
Vaikka toki tähän pitää taas sanoa, ettei Jumala pidä velkakirjaa.

Olen matkalla. Olen oppimassa elämässä tärkeitä asioita, asioita, joiden merkitys selviää vasta myöhemmin. Olen elämän koulussa, mutta myös Elävän Jumalan koulussa.

Miksi nyt ymmärsin, tai luulen ymmärtäneeni jotain tulevasta? Kerroin miehelleni ajatuksista, jotka salaman lailla sinkoilivat mieleeni silittäessäni pyykkiä ja mieheni sanoi vain vakaasti: "Kyllä tuo minulle sopisi."
Ajatukset tulivat ihan puskista... vai tulivatko kuitenkaan? Emmekö ole matkan varrella useista eri osa-alueista- näistä ajatuksista puhuneet, nyt ne vain saivat irrallisten palasten sijasta oikean muodon. Kauniin muodon.
Olemmeko kypsiä ajatukselle, toteuttaa ne ajatukset tulevaisuudessa? Ei vielä, ei pitkään aikaan, mutta tulevaisuudessa?

Ehkä jossain odottaa seurakunta kahta ihmistä tulevaisuudessa, seurakunta, joka olisi juuri sellainen josta olemme haaveilleet. Ehkä en ole löytänyt seurakuntaa itselleni vielä, sillä sellainen odottaa minuakin jossain valmiina, sellainen, jonka koen omakseni. Nyt toivon, ettei kyse olisi haaveesta, vaan Jumalan tarkoittamasta työstä. Aika näyttää, onko ajatus Jumalasta vai minusta. Jos ajatus on Jumalasta, kaikki toteutuu, jos minusta, se kuivuu kokoon omaan mahdottomuuteensa.

Jumalalle taas mikään ei ole mahdotonta.

Siunattua syksyn alkua kaikille!