Olen tehnyt päätöksen toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan.
Olemme mieheni kanssa asiasta usein puhuneet ja laittaneet matkan mappiin "sitten joskus". Olen kuitenkin miettinyt miksen voisi tehdä matkaa yksinkin nyt, kun lapset ovat isoja ja miehen eläkeikään on kuitenkin melkoisesti aikaa ja minulla taas siihen matkaan olisi nyt aikaa ja mahdollisuus. Matkan voi tehdä uudelleen ja uudelleen, eli kyllä miehenikin vielä kanssani Caminolle pääsee :)
Minulle matka on ensisijaisesti uskonnollinen, rukous- ja kiitosmatka, mutta teen matkan kyllä monestakin syystä. Vaeltaminen turvallisessa paikassa kiinnostaa ja koska en ole rantaihminen, tällainen matkailu sopii minulle. Aktiiviloma. Jalkaongelmieni takia reissusta voi tosin tulla tuskallinen, mutta toisaalta olen hyvä kävelijä ja rakastan kävelemistä ja tässä on nyt noin vuosi aikaa harjoitella pidempiä reissuja ja ajaa sisään uusia varusteita.
Rukoilen, että matka onnistuu ja toteutuu ja että saan jalkani hyvään kävelykuntoon.
Mieheni tukee päätöstäni ja on iloinen puolestani, samoin lapseni. Aikaa matkaan varaan jalkojeni takia reilusti (että voin levätä välillä tarvittaessa, tälläkin hetkellä luupiikki vaihteeksi vaivaa...) ja reittivalintani on ns. ranskalainen reitti (Camino Frances)
http://en.wikipedia.org/wiki/French_Way
Olen kiitollinen ja innoissani tulevasta matkasta ja vuosi aikaa paneutua asiaan ja harjoitella vaeltamista, on juuri sopiva.
**********
Miehestäni tulee katolisen kirkon jäsen Pääsiäisenä ja menen Pariisiin sitä katsomaan. En malttaisi odottaa omaa kouluani ja liittymistä katoliseen kirkkoon, mutta minun matkani on tämän suhteen pidempi kuin miehelläni, eli haluan käydä oppini samassa seurakunnassa kuin mieheni ja se onnistuu vasta kun muutan pysyvästi Pariisiin. Matkassa on myös pieni mutka, mutta en usko että se lopulta on muuta kuin mutka.
Mikäpä kiire tässä toistaalta, valmiissa maailmassa. Onpahan aikaa lukea aiheesta, syventyä katolisen kirkon käytäntöihin ja tehdä juurikin tuo pyhiinvaellukseni- sekin on osa omaa henkilökohtaista prosessiani tämän(kin) asian suhteen.
Siunausta kaikille!
maanantai 30. maaliskuuta 2015
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Kuka minä olen ketään arvostelemaan
Minua koskettaa ihmisten halu auttaa. Yritän itsekin auttaa ihmisiä ja eläimiä, liikutun syvästi muiden kovista kohtaloista ja sydämeni suorastaan sulaa kärsimystä nähdessäni. En voi ymmärtää, miten joku kävelee apua tarvitsevan ohitse...
Miettiessäni asiaa tajusin kuitenkin, että saatan itsekin tehdä näin jatkuvasti.
Olen jossain vaiheessa aikuisuuttani kyynistynyt, alkanut ajattelemaan ettei tämä aika ole kovinkaan hyvä ihmiselle. Olen ajatellut, että ihmiset ovat kylmiä ja etäisiä, vailla empatiaa, vailla rakkautta. Olen pettynyt ihmisiin, olen joskus pahoittanut mieleni ystäviksi luulemieni ihmisten takia. Olin haavoilla ja otin ihmisiin etäisyyttä. Olen pitänyt lähelläni vain- no, lähimmät. Siis oikeasti lähellä. Olen sulkenut oven maailman ja itseni väliltä, sulkenut oven niiden kylmien ihmisten ja itseni väliltä. Ja koska en ole tiennyt, kehen voi luottaa ja kehen ei, ja kuka on hyvä ja kuka ei, olen varmuuden vuoksi kurkkinut vain ovisilmästä kaikkia muitakin. Auttanut syleilyetäisyydeltä tai sitten tarpeeksi kaukaa, ja kuvitellut sen riittävän.
Olen luullut sen riittävän, että sydämestäni kysyn, mitä muille kuuluu. Että olen ollut huolissani, antanut tarvitseville tai rukoillut jonkun puolesta.
Vasta nyt tajusin, että olen tehnyt kuitenkin juuri sen mitä hekin joita syyttäen katson: sulkenut muut pois, kääriytynyt itseeni ja rakkaiden syleilyyn ja ajatellut etten halua muita elämääni. En ole halunnut elämääni ihmisiä jotka vaativat, ovat itsekkäitä, ottavat mutta eivät anna mitään. Mutta en ole myöskään halunnut kovin lähelle ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin vaikka ihanilta vaikuttaisivatkin. Ja, enhän voi tuntea uusia ihmisiä kovin hyvin koska pidän heidät kaukana, tavalla tai toisella. Kierrän kehää...
Minusta hyvät tavat ovat itsestäänselvyys. Mutta joka kerta kun vaihdan kuulumisia naapureiden kanssa, pelkään että tulee tilanne jossa minun pitäisi kutsua heidät kylään tai hyväksyä heidän kutsunsa. Haluan pitää välit suurimpaan osaan ihmisistä kohteliaina, mutta mitäänsanomattomina.
Sitä voi kuvitella tehneensä hyviä tekoja ja eläneensä kristillisesti, mutta helpointahan on huomioida ne, jotka ovat lähimmäisinä tarpeeksi kaukana, tai tarpeeksi lähellä. Lähimmäinen on kuitenkin myös se, jonka ohitse saatat kävellä päivittäin, joka haluaa jutella kanssasi lasten koulussa, jonka tapaat blogissa, rappukäytävässä, työpaikalla, päiväkodissa, koulussa...
Ymmärränhän minä, että kyse on itsensä suojelusta. Muutos itsessäni ja luottamus muihin eivät varmaan tapahdu hetkessä, mutta tiedostaminen lisää ymmärrystä ja ymmärrys lisää tekoja. Ihmisen onnellisuus on myös siitä kiinni miten arvomaailma ja teot kohtaavat. Jompaa kumpaa pitää hioa, jos niiden välillä on ristiriita. Itselleni arvomaailmani on se miten haluan elää. Pitää vain poistaa ovesta ne lukuisat lukot joita olen asentanut heitä varten, jotka saattaisivat joskus minua satuttaa. Olen valmis tähän, lukko kerrallaan. Tämä kirjoitus on yksi poistamistani lukoista.
Uskon, että olen jonain päivänä monien mukavien uusien ihmisten ympäröimä. En ajattele että he vain vaativat aikaani tai energiaani, vaan että he antavat minulle paljon energiaa ja aikaansa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä kiitollinen niistä ihmisistä jotka haluavat ystävyyttän tai ystävällisyyttään minulle antaa. Minä vain pelkään. Lukot ovat turvallisia, mutta yhtä lailla ne erottavat minut maailmasta kuin maailman minusta. Tätä en ole tajunnut.
Siunausta jouluunne
Herra, meidän Jumalamme.
Me kiitämme sinua
uutta luovasta Sanastasi,
Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta.
Herättäköön hän meidät kuolleista,
niin että koko elämämme ylistää sinua.
Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja,
jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
(Kirkkokäsikirja II)
Miettiessäni asiaa tajusin kuitenkin, että saatan itsekin tehdä näin jatkuvasti.
Olen jossain vaiheessa aikuisuuttani kyynistynyt, alkanut ajattelemaan ettei tämä aika ole kovinkaan hyvä ihmiselle. Olen ajatellut, että ihmiset ovat kylmiä ja etäisiä, vailla empatiaa, vailla rakkautta. Olen pettynyt ihmisiin, olen joskus pahoittanut mieleni ystäviksi luulemieni ihmisten takia. Olin haavoilla ja otin ihmisiin etäisyyttä. Olen pitänyt lähelläni vain- no, lähimmät. Siis oikeasti lähellä. Olen sulkenut oven maailman ja itseni väliltä, sulkenut oven niiden kylmien ihmisten ja itseni väliltä. Ja koska en ole tiennyt, kehen voi luottaa ja kehen ei, ja kuka on hyvä ja kuka ei, olen varmuuden vuoksi kurkkinut vain ovisilmästä kaikkia muitakin. Auttanut syleilyetäisyydeltä tai sitten tarpeeksi kaukaa, ja kuvitellut sen riittävän.
Olen luullut sen riittävän, että sydämestäni kysyn, mitä muille kuuluu. Että olen ollut huolissani, antanut tarvitseville tai rukoillut jonkun puolesta.
Vasta nyt tajusin, että olen tehnyt kuitenkin juuri sen mitä hekin joita syyttäen katson: sulkenut muut pois, kääriytynyt itseeni ja rakkaiden syleilyyn ja ajatellut etten halua muita elämääni. En ole halunnut elämääni ihmisiä jotka vaativat, ovat itsekkäitä, ottavat mutta eivät anna mitään. Mutta en ole myöskään halunnut kovin lähelle ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin vaikka ihanilta vaikuttaisivatkin. Ja, enhän voi tuntea uusia ihmisiä kovin hyvin koska pidän heidät kaukana, tavalla tai toisella. Kierrän kehää...
Minusta hyvät tavat ovat itsestäänselvyys. Mutta joka kerta kun vaihdan kuulumisia naapureiden kanssa, pelkään että tulee tilanne jossa minun pitäisi kutsua heidät kylään tai hyväksyä heidän kutsunsa. Haluan pitää välit suurimpaan osaan ihmisistä kohteliaina, mutta mitäänsanomattomina.
Sitä voi kuvitella tehneensä hyviä tekoja ja eläneensä kristillisesti, mutta helpointahan on huomioida ne, jotka ovat lähimmäisinä tarpeeksi kaukana, tai tarpeeksi lähellä. Lähimmäinen on kuitenkin myös se, jonka ohitse saatat kävellä päivittäin, joka haluaa jutella kanssasi lasten koulussa, jonka tapaat blogissa, rappukäytävässä, työpaikalla, päiväkodissa, koulussa...
Ymmärränhän minä, että kyse on itsensä suojelusta. Muutos itsessäni ja luottamus muihin eivät varmaan tapahdu hetkessä, mutta tiedostaminen lisää ymmärrystä ja ymmärrys lisää tekoja. Ihmisen onnellisuus on myös siitä kiinni miten arvomaailma ja teot kohtaavat. Jompaa kumpaa pitää hioa, jos niiden välillä on ristiriita. Itselleni arvomaailmani on se miten haluan elää. Pitää vain poistaa ovesta ne lukuisat lukot joita olen asentanut heitä varten, jotka saattaisivat joskus minua satuttaa. Olen valmis tähän, lukko kerrallaan. Tämä kirjoitus on yksi poistamistani lukoista.
Uskon, että olen jonain päivänä monien mukavien uusien ihmisten ympäröimä. En ajattele että he vain vaativat aikaani tai energiaani, vaan että he antavat minulle paljon energiaa ja aikaansa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä kiitollinen niistä ihmisistä jotka haluavat ystävyyttän tai ystävällisyyttään minulle antaa. Minä vain pelkään. Lukot ovat turvallisia, mutta yhtä lailla ne erottavat minut maailmasta kuin maailman minusta. Tätä en ole tajunnut.
Siunausta jouluunne
Herra, meidän Jumalamme.
Me kiitämme sinua
uutta luovasta Sanastasi,
Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta.
Herättäköön hän meidät kuolleista,
niin että koko elämämme ylistää sinua.
Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja,
jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.
(Kirkkokäsikirja II)
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Vuosi 2014
Hiljaiselooni täällä ei ole mitään erityistä syytä. Unohdin myös toisen blogini pitkäksi aikaa- tosin en näin pitkäksi. Olen kyllä ajatellut kirjoittaa ajoittain, mutta ajatukseksi se on vain jäänyt.
Paljon on tapahtunut. Jos joku on toista blogiani seurannut, on todennut että asumme kahdessa maassa nykyisin. Helppoa tämä ei ole kaiken aikaa ollut, mutta sopeutuminen on noin ylipäätään minulle, meille tärkeä sana. Ja kun tietää ettei tämä kestä montaa vuotta, kestämme. Ja kaikellahan on syynsä, uskon että tie jota kuljemme, on siunauksin peitelty. Joskus se tie vaatii vaikeitakin ratkaisuja, mutta ilman niitä ratkaisuja tapahtumat voisivat olla katastrofaalisia. Rukoilimme tiettyjä asioita ja vastaus oli tällainen.
Näiden muutosten lisäksi miehen suvun puolelta kuolema on käynyt useasti vierailulla. Vuosi on ollut siis monessa mielessä tavallaan raskas, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös paljon iloa ja onnea vuoteen on mahtunut.
Muutokset asuinpaikassa keskemmälle Eurooppaan saivat aikaan saman kuin viimeksi. Kun olen Ranskassa, tunnen olevani lähempänä Jumalaa. Hassua, tiedän. Mutta se liittyy yleiseen ilmapiiriin, kirkkojen aukioloon ja ihmisten ja Jumalan kunnioitukseen. Pohjola on tässä suhteessa uskoa tai uskonnollisuutta karsiva paikka. Uskovana tällä kulkee omaa polkuaan hiljaisena ja tasapaksuna. Tai minä kuljen. En osaa mennä edes kirkkoon. Eivätkä ne ole edes auki kun niin haluaisin tehdä.
Nyt varmasti järkytän jotakuta, mutta olemme mieheni kanssa miettineet kirkon vaihtoa jo kymmenisen vuotta. Luterilainen kirkko ei anna minulle mitään, enkä minä sille. Olenkin alkanut hiljalleen lukemaan läksyjäni Katolisesta kirkosta. Tiedän että kirkon vaihtaminen näin päin on raskas ja pitkä prosessi, mutta koen olevani siihen valmis nyt.
Uskon vaihtamisesta siis ei ole kyse. Olen kai monessa suhteessa ollutkin katolinen aina. On minulla ristiriitani senkin kirkon kanssa, mutta koen kuitenkin Katolisen kirkon olevan enemmän Jumalan asialla kuin Luterilaisen kirkon, joka sanoo nykyään kaikkeen että "ihan sama".
Kirkolla pitäisi olla vahva suunta, vahva sanoma ja sen tulisi pitää kiinni siitä sanomasta. Ihan sama ja kaikki on sallittua ja sopivaa.. ei vain sovi minun käsitykseeni kirkon roolista.
Ja ei, en puhu nyt homoista. Puhun kirkon moraalista. Minun sydämeni on avoin kaikille ihmisille eikä mikään kirkko kehoita omasta mielestäni kääntymään tätä ajatusta vastaan. Kirkon rooli on paljon muutakin kuin tapetilla ollut vihkikysymys. Minusta Evankelinen kirkko on unohtanut omat jäsenensä ja ottaa huomioon vain nimenomaan ne, jotka eivät jäseniksi edes halua.
En tokikaan tiedä hyväksytäänkö minua koskaan Katolisen kirkon jäseneksi. Ja prosessi kuten sanoin, tulee olemaan pitkä. Mutta sitä kohti kuitenkin kuljen. Vakaasti, varmana. Kyllä kymmenen vuotta on jo ihan hyvä harkinta-aika.
Siunausta. Yritän palata useammin tännekin <3
Paljon on tapahtunut. Jos joku on toista blogiani seurannut, on todennut että asumme kahdessa maassa nykyisin. Helppoa tämä ei ole kaiken aikaa ollut, mutta sopeutuminen on noin ylipäätään minulle, meille tärkeä sana. Ja kun tietää ettei tämä kestä montaa vuotta, kestämme. Ja kaikellahan on syynsä, uskon että tie jota kuljemme, on siunauksin peitelty. Joskus se tie vaatii vaikeitakin ratkaisuja, mutta ilman niitä ratkaisuja tapahtumat voisivat olla katastrofaalisia. Rukoilimme tiettyjä asioita ja vastaus oli tällainen.
Näiden muutosten lisäksi miehen suvun puolelta kuolema on käynyt useasti vierailulla. Vuosi on ollut siis monessa mielessä tavallaan raskas, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös paljon iloa ja onnea vuoteen on mahtunut.
Muutokset asuinpaikassa keskemmälle Eurooppaan saivat aikaan saman kuin viimeksi. Kun olen Ranskassa, tunnen olevani lähempänä Jumalaa. Hassua, tiedän. Mutta se liittyy yleiseen ilmapiiriin, kirkkojen aukioloon ja ihmisten ja Jumalan kunnioitukseen. Pohjola on tässä suhteessa uskoa tai uskonnollisuutta karsiva paikka. Uskovana tällä kulkee omaa polkuaan hiljaisena ja tasapaksuna. Tai minä kuljen. En osaa mennä edes kirkkoon. Eivätkä ne ole edes auki kun niin haluaisin tehdä.
Nyt varmasti järkytän jotakuta, mutta olemme mieheni kanssa miettineet kirkon vaihtoa jo kymmenisen vuotta. Luterilainen kirkko ei anna minulle mitään, enkä minä sille. Olenkin alkanut hiljalleen lukemaan läksyjäni Katolisesta kirkosta. Tiedän että kirkon vaihtaminen näin päin on raskas ja pitkä prosessi, mutta koen olevani siihen valmis nyt.
Uskon vaihtamisesta siis ei ole kyse. Olen kai monessa suhteessa ollutkin katolinen aina. On minulla ristiriitani senkin kirkon kanssa, mutta koen kuitenkin Katolisen kirkon olevan enemmän Jumalan asialla kuin Luterilaisen kirkon, joka sanoo nykyään kaikkeen että "ihan sama".
Kirkolla pitäisi olla vahva suunta, vahva sanoma ja sen tulisi pitää kiinni siitä sanomasta. Ihan sama ja kaikki on sallittua ja sopivaa.. ei vain sovi minun käsitykseeni kirkon roolista.
Ja ei, en puhu nyt homoista. Puhun kirkon moraalista. Minun sydämeni on avoin kaikille ihmisille eikä mikään kirkko kehoita omasta mielestäni kääntymään tätä ajatusta vastaan. Kirkon rooli on paljon muutakin kuin tapetilla ollut vihkikysymys. Minusta Evankelinen kirkko on unohtanut omat jäsenensä ja ottaa huomioon vain nimenomaan ne, jotka eivät jäseniksi edes halua.
En tokikaan tiedä hyväksytäänkö minua koskaan Katolisen kirkon jäseneksi. Ja prosessi kuten sanoin, tulee olemaan pitkä. Mutta sitä kohti kuitenkin kuljen. Vakaasti, varmana. Kyllä kymmenen vuotta on jo ihan hyvä harkinta-aika.
Siunausta. Yritän palata useammin tännekin <3
maanantai 21. tammikuuta 2013
Rukousruletti
Evankelisen kirkon sivuilta löytyy ns. rukousruletti. Käytän sitä silloin tällöin lukeakseni erilaisia rukouksia ja toivon saavani sivuilta myös ajateltavaa.
Kävin hakemassa tänne yhden rukouksen, jonka kone siis arpoo sattumanvaraisesti (tästä nimi ruletti):
Jumala,
meidän on niin helppo lausua
hätäisiä tuomioita toisistamme.
Sinä näet jokaisen ihmisen
avarammin ja syvemmin kuin kukaan.
Auta meitä kohtaamaan toisemme
ilman ennakkoluuloja
ja pinnallisia arviointeja.
Auta meitä käsittämään,
että vain anteeksi antaminen vie meidät
todelliseen yhteyteen toistemme kanssa.
Tätä rukoilemme
Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
(Kirkkokäsikirja II)
Tämä rukous on todella hyvä. Elämme anteeksiantamattomuuden ja tuomitsemisen ilmapiirissä, kukin tahollamme. Itse ensin ajattelin, ettei tämä kyllä minua kosketa, sillä olen todella suvaitsevainen ja annan ja pyydän herkästi anteeksi. Tiedän sen, että kiiltokuvat eivät ole todellisia ja ettei kenenkän sydämessä asu pelkkä paha, vaikka siltä joskus tuntuisikin.
On hetkiä, jolloin arvioimme toisemme väärin. Teemme kaikki johtopäätelmiä toisistamme, tiedostamattammekin. Puhumme henkilökemioista ja erilaisista maailmankatsomuksista, mutta joskus mukana voi olla myös jopa kateutta tai yksinkertaisesti vain sitä, että kaksi ihmistä saattavat puhua toistensa ohitse, ajattelematta sitä, mitä toinen oikestaan edes tarkoittaa.
Ihminen toimii joskus hassusti. Se, mitä pidämme itsellemme vieraana käytöksenä, voi olla meistä negatiivista. Saatamme arvioida ihmisiä vain omien kriteereittemme mukaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa uskova, joka ei hyväksy meikkejä ja uskova, joka niitä käyttää. Kaksi Jumalaan luottavaa ja uskovaa ihmistä, joista toinen pitää itseään toista uskovaisempana ja toinen ajattelee, että oikea uskova ei tuomitse.
Tajusin itse vasta jokin aika sitten, etten pidä montaakaan asiaa oikeasti niin tärkeänä, että nostaisin siitä syntikysymyksen. Meikkaan, otan joskus viinilasillisen ruoan kanssa, voin kuunnella muutakin kuin hengellistä musiikkia. En pidä näitä asioita tärkeinä, enkä syntinä.
Tajusin kuitenkin, että jollekin nämä asiat nousevat syntilistalle siksi, että he kokevat asiat vahingoksi sielulleen. Ja jos näin tuntuu, varmasti niin onkin. Ehkä joku ajattelee, että meikkaaminen tekee hänestä turhamaisen, viini vääristää ajatusmaailmaa tai saa tekemään hölmöjä ja tavallinen musiikki saa aikaan pahaa oloa, koska sen sanoma otetaan syvälle sieluun pesimään. Paha toimii meissä eri tavoin. Jotkut ovat herkempiä kokemaan asiat pahaksi itselleen, toiseen vanha sarvipää ei voi edellä mainituin asioin vaikuttaa.
Jokaisella kuitenkin on herkkä kohtansa, mihin paha yrittää iskeä kerta toisensa jälkeen. Minusta meidän ei kuitenkaan tarvitse avittaa paholaista ryhtymällä sen sanansaattajaksi ja juoksupojiksi. Joka kerta kun mietimme negatiivisesti lähimmäistämme, olemme tällä asialla. Koitankin itse kääntää ajatukseni hyvään, nähdä hyvää jokaisessa ja miettiä tarkemmin, mistä omat tuntemukseni jotain ihmistä kohtaan johtuvat. Usein selitys löytyy omien korviemme välistä, eikä siitä toisesta.
Kokeile rohkeasti. Ei annetta pahalle valtaa, kun kerran hyvän puolella ollaan :)
Kävin hakemassa tänne yhden rukouksen, jonka kone siis arpoo sattumanvaraisesti (tästä nimi ruletti):
Jumala,
meidän on niin helppo lausua
hätäisiä tuomioita toisistamme.
Sinä näet jokaisen ihmisen
avarammin ja syvemmin kuin kukaan.
Auta meitä kohtaamaan toisemme
ilman ennakkoluuloja
ja pinnallisia arviointeja.
Auta meitä käsittämään,
että vain anteeksi antaminen vie meidät
todelliseen yhteyteen toistemme kanssa.
Tätä rukoilemme
Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
(Kirkkokäsikirja II)
Tämä rukous on todella hyvä. Elämme anteeksiantamattomuuden ja tuomitsemisen ilmapiirissä, kukin tahollamme. Itse ensin ajattelin, ettei tämä kyllä minua kosketa, sillä olen todella suvaitsevainen ja annan ja pyydän herkästi anteeksi. Tiedän sen, että kiiltokuvat eivät ole todellisia ja ettei kenenkän sydämessä asu pelkkä paha, vaikka siltä joskus tuntuisikin.
On hetkiä, jolloin arvioimme toisemme väärin. Teemme kaikki johtopäätelmiä toisistamme, tiedostamattammekin. Puhumme henkilökemioista ja erilaisista maailmankatsomuksista, mutta joskus mukana voi olla myös jopa kateutta tai yksinkertaisesti vain sitä, että kaksi ihmistä saattavat puhua toistensa ohitse, ajattelematta sitä, mitä toinen oikestaan edes tarkoittaa.
Ihminen toimii joskus hassusti. Se, mitä pidämme itsellemme vieraana käytöksenä, voi olla meistä negatiivista. Saatamme arvioida ihmisiä vain omien kriteereittemme mukaan. Tästä esimerkkinä vaikkapa uskova, joka ei hyväksy meikkejä ja uskova, joka niitä käyttää. Kaksi Jumalaan luottavaa ja uskovaa ihmistä, joista toinen pitää itseään toista uskovaisempana ja toinen ajattelee, että oikea uskova ei tuomitse.
Tajusin itse vasta jokin aika sitten, etten pidä montaakaan asiaa oikeasti niin tärkeänä, että nostaisin siitä syntikysymyksen. Meikkaan, otan joskus viinilasillisen ruoan kanssa, voin kuunnella muutakin kuin hengellistä musiikkia. En pidä näitä asioita tärkeinä, enkä syntinä.
Tajusin kuitenkin, että jollekin nämä asiat nousevat syntilistalle siksi, että he kokevat asiat vahingoksi sielulleen. Ja jos näin tuntuu, varmasti niin onkin. Ehkä joku ajattelee, että meikkaaminen tekee hänestä turhamaisen, viini vääristää ajatusmaailmaa tai saa tekemään hölmöjä ja tavallinen musiikki saa aikaan pahaa oloa, koska sen sanoma otetaan syvälle sieluun pesimään. Paha toimii meissä eri tavoin. Jotkut ovat herkempiä kokemaan asiat pahaksi itselleen, toiseen vanha sarvipää ei voi edellä mainituin asioin vaikuttaa.
Jokaisella kuitenkin on herkkä kohtansa, mihin paha yrittää iskeä kerta toisensa jälkeen. Minusta meidän ei kuitenkaan tarvitse avittaa paholaista ryhtymällä sen sanansaattajaksi ja juoksupojiksi. Joka kerta kun mietimme negatiivisesti lähimmäistämme, olemme tällä asialla. Koitankin itse kääntää ajatukseni hyvään, nähdä hyvää jokaisessa ja miettiä tarkemmin, mistä omat tuntemukseni jotain ihmistä kohtaan johtuvat. Usein selitys löytyy omien korviemme välistä, eikä siitä toisesta.
Kokeile rohkeasti. Ei annetta pahalle valtaa, kun kerran hyvän puolella ollaan :)
torstai 2. elokuuta 2012
Raamatun lempikohta
Saimme kirjeen kummitytöltämme Keniasta. Tiesin jo sitä odottaa, sillä saimme ensin väärän kummiraportin ja näin, että sitä oli hieman muutettu. Yksi muutos, joka sattui silmään, oli raamatunkohta, jonka lapsi oli sanonut lempijakeekseen.
Revinkin siis kirjeen auki, kun se eilen saapui ja etsin kohdan raamatusta... ja jäin hölmistyneenä katsomaan sitä.
"Jeesus itki"
Siinä koko jae. Mitä ihmettä? Olin ajatellut jotain upeaa, ehkä jopa viestiä Jumalalta minulle ;) Lisäksi mietin, miten lapsi voi sanoa tuollaisen lempikohdakseen. Olin siis toisinsanoen hieman hämmentynyt.
Hetken asiaa mietittyäni, ajattelin, että se voi olla köyhälle pienelle lapselle suuri asia, kun Jeesus, Jumalan poika, itki. Jae on siitä kohdasta raamattua, missä puhutaan Lasaruksesta.
Jokainen meistä tietää Lasaruksesta, mutta tietää ja tietää ovat kaksi eri asiaa. Minäkin siis kaivoin esiin hieman tietoa Lasaruksesta ja löysin tällaisen kohdan:
Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka
uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja
uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?"
Miksi Jeesus siis itki?
Jeesus itki, koska oli koki surun ja tuskan muiden kanssa. Hän koki surevien ja kärsivien tuskan.
Ehkä tuo kummityttöni oli tuosta liikuttunut, Jeesus näki ja koki hänenkin tuskansa.
Minäkin olen kokenut tuon kummitytön tuskan ja miettinyt hänen elämäänsä. Minäkin olen itkenyt lapsen tähden ja toivonut, että voisin tehdä asioille jotain ja kyllähän me teemmekin olemalla kummeja. Olisi kuitenkin hienoa kyetä tekemään vielä enemmän, mutta tärkeää on tehdä edes jotain.
Pieni kummityttöni haluaisi opettajaksi. Rukoilen, että voisin jotenkin jossain kohtaa olla tukemassa tätä toivettaan. Kylässä on kuitenkin monia muitakin, joilla on toiveensa ja haaveensa, mutta he elävät kovaa arkea.
Jos haluat auttaa, voit osallistua johonkin kummijärjestelmään tai ostaa kertaluontoisen lahjan kylän ihmisille. Sen ei tarvitse olla kallis lehmä tai vuohikaan, vaan tarjolla on muutakin: hyttysverkko, hiv-testi, siteitä tytöille, puhdasta vettä, puuroa lapsille, leluja, puutarha äidille tai syntymätodistus lapselle, esimerkiksi.
Jo viidellä eurolla autat kylän ihmisiä.
Mikä on sinun lempijakeesi raamatussa?
Minun ovat Psalmi 23 ja 1 Kor. 13
Siunattua kesän loppua kaikille!
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Kansan yhteinen suru
Yleensä välttelen kirjoittelemasta lehtien jo riepottelemista joukkosurmista, yritän näin toimimalla antaa rauhan sureville. Monesti nimittäin on niin, että lehdistö käyttää hyväkseen ihmisten surua ja moni olisi jättänyt sanomatta asioita julkisuudessa, joita sitten surun hämmentämänä tulee sanoneeksi.
Toisaalta ymmärrän ihmisten tiedon tarpeen tällaisissakin asioissa. Meillä on tarve saada joku syy, vastaus kysymykseen "miksi", monesti emme saa omaa rauhaa asialta, ennenkuin jokin vastaus meille on annettu.
Uutisilta ei voi välttyäkään, vaikka niin toivoisikin. Joskus ajattelen, että näitä kaameuksia tapahtuu niin paljon, etten halua särkyä muiden surujen takia, kun omatkin suruni ovat vielä iholla... Ja kuitenkin huomaan lukevani uutisia muiden tavoin, ainakin toisella silmällä- karmeudet suorastaan iskevät kasvoille netin avatessani. Huomaan kysyväni itsekin "miksi" ja etsiväni vastauksia, etsiväni lohdutusta joko itselleni tai järkyttävien uutisten asianomaisille. Suru on yhteinen ja yhteisöllisyys itsessään tuo jo hieman lohtua.
Pysähdyin erään kuvan äärelle, valitettavasti en muista kertoa, missä kuvan näin. Ymmärsin vain äkkiä, että jokaisen koko kansaa koskevan suru-uutisen kuullessamme saamme katsoa kuvia, joissa kirkko on täyttynyt järkyttyneistä ja surevista ihmisistä.
Moni ei varmasti edes ajattele asiaa, mutta kirkko tuo lohtua tällaisina hetkinä ja kerää surun yhteen paikkaan. Kirkossa halutaan saada lohtua, saada ehkä vastauksiakin, mutta ennenkaikkea kirkko on monelle kuitenkin viimekädessä se paikka, jossa suru viimeistään kohdataan ja josta lohtua haetaan. Sinne menevät ihmiset, jotka sanovat olevansa ateisteja tai pilkkaavat Jumalaa. Sinne menevät he, jotka eivät edes uskoa ajattele. Kirkossa istuvat he, joita ihminen ei ole osannut lohduttaa, jotka etsivät kysymyksiinsä vastausta ja joiden sielu hakeutuu kuin itsestään kohti Jumalaa, jotain suurempaa, kun ihminen on heikoimmillaan, lohduton ja avuton.
Kirkossa halutaan kuulla, että jostain on saatavilla lohtua. Että surumme on yhteinen, emme ole yksin, emmekä jää yksin. Joku haluaa ehkä kuulla senkin, että on meitä suurempi voima, joka auttaa. Tajutaan elämän hauraus, elämä voi päättyä minä hetkenä hyvänsä, eikä mikään ole kuin ennen ja siitäkin on selvittävä läheisten, ystävien, tuttujen.
Kun kotikadut muuttuvat tuntemattomaksi vaaranpaikaksi, on kirkko turvasatama. Kirkon seinien sisällä saa hetken hengähtää ja kerätä voimiaan. Saa itkeä surut sen seinille ja etsiä lohdutusta. Kirkko on paikka, jossa surun saa tuoda julki ja itkeä voimaa etsien.
Olen ennenkin pysähtynyt näiden "Ihmiset etsivät lohtua kirkosta"- kuvien äärelle. Olen katsonut, kuinka penkeillä istuu epätoivoisia, surujen täyttämiä sieluja tai täysin tyhjiä ihmisiä, eteensä tuijottaen, täysin voimattomana.
Tukea Jumalasta hakien, tiedostamattaan edes sitä.
Voisi ajatella, ettei ilmiö ole mitenkään erikoinen, mutta minusta se nimenomaan kertoo sen, että kuitenkin niin moni on valmis astumaan kirkon suojiin, kun elämä romahtaa. Kun kaikki on mennyt, kun suru on suurin, käännytään Jumalan puoleen, ihan luonnostaan, edes miettimättä omia aatteitaan tai ajatuksiaan Jumalasta.
Rauhaa tai toisenlaista elämää hakiessa sitä voidaan kääntyä mihin uskomussuuntaan tahansa, mutta suurimman surun ja epätoivon, äkillisen järkytyksen edessä ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Onnettomuuksia nähdessään tai niistä kuullessaan, ihmisen katse harhautuu monesti taivaalle tai kuiskataan Jumalaa. Pistetään kädet ristiin ja vajotaan polvilleen. Istutaan kirkon penkille.
Rakkauden Jumala, Pyhän Henkesi kautta olet aina läsnä. Sinun läsnäolosi on näkymätöntä, mutta elät sielussamme silloinkin kun emme ole siitä tietoisia.
(Veli Roger)
Rukoilen lohtua tähänkin koko kansan yhteiseen suruun. Rukoilen lohtua surmaajan vanhemmille ja sukulaisille, ystäville ja apua surmaajalle. Rukoilen lohtua surmattujen läheisille, ystäville ja koko yhteisölle, jota suru on koskettanut. Rukoilen lohtua heille, joiden sydän on tuhansina sirpaleina.
Anteeksiantoon ihmisillä pitkä matka, mutta ihmisen itsensä kannalta sekin on tarpeellinen prosessi. Viha syö meidän voimamme ja tekee meistä entistä hauraampia. Tiedän tämän, olen käynyt itse kaiken lävitse. En siis puhu vain koristeellisia sanoja, vaan puhun sydämeni kivusta, tuskasta ja anteeksiannosta, josta paraneminen voi alkaa. Yhä matkalla...
On äärimmäisen surullista, että mitään tällaista tapahtuu. Vastauksia emme välttämättä koskaan kysymyksiimme saa.
Surullisinta on, ettei näistä yhdestäkään Suomea ravistaneesta joukkomurhista ole opittu mitään. Ihminen kulkee yhä kovempaa kohti yksilöllisyyttä ja itsekkyyttä. Siinä pieni ihminen jää jalkoihin, haavoittuu ja hajoaa lopulta palasiksi.
Yksikään ehjä ihminen ei tapa toistaan, ei tee järjettömiä tekoja, huuda huomiota ja apua tappamalla huvikseen. Olemme kaikki vastuussa toisistamme ja kirkkokin yrittää tämän vastuunsa surussa kantaa. Miten on sinun laitasi? Onko sinulla lohduttava syli, anteeksiantava sielu ja tarpeeksi yhteisölisyyttä jakaaksesi sitä, mitä ihmiset toisiltaan haluavat ja janoavat: hyväksyntää ja rakkautta.
Jumalalla on.
Herra kädelläsi
Toisaalta ymmärrän ihmisten tiedon tarpeen tällaisissakin asioissa. Meillä on tarve saada joku syy, vastaus kysymykseen "miksi", monesti emme saa omaa rauhaa asialta, ennenkuin jokin vastaus meille on annettu.
Uutisilta ei voi välttyäkään, vaikka niin toivoisikin. Joskus ajattelen, että näitä kaameuksia tapahtuu niin paljon, etten halua särkyä muiden surujen takia, kun omatkin suruni ovat vielä iholla... Ja kuitenkin huomaan lukevani uutisia muiden tavoin, ainakin toisella silmällä- karmeudet suorastaan iskevät kasvoille netin avatessani. Huomaan kysyväni itsekin "miksi" ja etsiväni vastauksia, etsiväni lohdutusta joko itselleni tai järkyttävien uutisten asianomaisille. Suru on yhteinen ja yhteisöllisyys itsessään tuo jo hieman lohtua.
Pysähdyin erään kuvan äärelle, valitettavasti en muista kertoa, missä kuvan näin. Ymmärsin vain äkkiä, että jokaisen koko kansaa koskevan suru-uutisen kuullessamme saamme katsoa kuvia, joissa kirkko on täyttynyt järkyttyneistä ja surevista ihmisistä.
Moni ei varmasti edes ajattele asiaa, mutta kirkko tuo lohtua tällaisina hetkinä ja kerää surun yhteen paikkaan. Kirkossa halutaan saada lohtua, saada ehkä vastauksiakin, mutta ennenkaikkea kirkko on monelle kuitenkin viimekädessä se paikka, jossa suru viimeistään kohdataan ja josta lohtua haetaan. Sinne menevät ihmiset, jotka sanovat olevansa ateisteja tai pilkkaavat Jumalaa. Sinne menevät he, jotka eivät edes uskoa ajattele. Kirkossa istuvat he, joita ihminen ei ole osannut lohduttaa, jotka etsivät kysymyksiinsä vastausta ja joiden sielu hakeutuu kuin itsestään kohti Jumalaa, jotain suurempaa, kun ihminen on heikoimmillaan, lohduton ja avuton.
Kirkossa halutaan kuulla, että jostain on saatavilla lohtua. Että surumme on yhteinen, emme ole yksin, emmekä jää yksin. Joku haluaa ehkä kuulla senkin, että on meitä suurempi voima, joka auttaa. Tajutaan elämän hauraus, elämä voi päättyä minä hetkenä hyvänsä, eikä mikään ole kuin ennen ja siitäkin on selvittävä läheisten, ystävien, tuttujen.
Kun kotikadut muuttuvat tuntemattomaksi vaaranpaikaksi, on kirkko turvasatama. Kirkon seinien sisällä saa hetken hengähtää ja kerätä voimiaan. Saa itkeä surut sen seinille ja etsiä lohdutusta. Kirkko on paikka, jossa surun saa tuoda julki ja itkeä voimaa etsien.
Olen ennenkin pysähtynyt näiden "Ihmiset etsivät lohtua kirkosta"- kuvien äärelle. Olen katsonut, kuinka penkeillä istuu epätoivoisia, surujen täyttämiä sieluja tai täysin tyhjiä ihmisiä, eteensä tuijottaen, täysin voimattomana.
Tukea Jumalasta hakien, tiedostamattaan edes sitä.
Voisi ajatella, ettei ilmiö ole mitenkään erikoinen, mutta minusta se nimenomaan kertoo sen, että kuitenkin niin moni on valmis astumaan kirkon suojiin, kun elämä romahtaa. Kun kaikki on mennyt, kun suru on suurin, käännytään Jumalan puoleen, ihan luonnostaan, edes miettimättä omia aatteitaan tai ajatuksiaan Jumalasta.
Rauhaa tai toisenlaista elämää hakiessa sitä voidaan kääntyä mihin uskomussuuntaan tahansa, mutta suurimman surun ja epätoivon, äkillisen järkytyksen edessä ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Onnettomuuksia nähdessään tai niistä kuullessaan, ihmisen katse harhautuu monesti taivaalle tai kuiskataan Jumalaa. Pistetään kädet ristiin ja vajotaan polvilleen. Istutaan kirkon penkille.
Rakkauden Jumala, Pyhän Henkesi kautta olet aina läsnä. Sinun läsnäolosi on näkymätöntä, mutta elät sielussamme silloinkin kun emme ole siitä tietoisia.
(Veli Roger)
Rukoilen lohtua tähänkin koko kansan yhteiseen suruun. Rukoilen lohtua surmaajan vanhemmille ja sukulaisille, ystäville ja apua surmaajalle. Rukoilen lohtua surmattujen läheisille, ystäville ja koko yhteisölle, jota suru on koskettanut. Rukoilen lohtua heille, joiden sydän on tuhansina sirpaleina.
Anteeksiantoon ihmisillä pitkä matka, mutta ihmisen itsensä kannalta sekin on tarpeellinen prosessi. Viha syö meidän voimamme ja tekee meistä entistä hauraampia. Tiedän tämän, olen käynyt itse kaiken lävitse. En siis puhu vain koristeellisia sanoja, vaan puhun sydämeni kivusta, tuskasta ja anteeksiannosta, josta paraneminen voi alkaa. Yhä matkalla...
On äärimmäisen surullista, että mitään tällaista tapahtuu. Vastauksia emme välttämättä koskaan kysymyksiimme saa.
Surullisinta on, ettei näistä yhdestäkään Suomea ravistaneesta joukkomurhista ole opittu mitään. Ihminen kulkee yhä kovempaa kohti yksilöllisyyttä ja itsekkyyttä. Siinä pieni ihminen jää jalkoihin, haavoittuu ja hajoaa lopulta palasiksi.
Yksikään ehjä ihminen ei tapa toistaan, ei tee järjettömiä tekoja, huuda huomiota ja apua tappamalla huvikseen. Olemme kaikki vastuussa toisistamme ja kirkkokin yrittää tämän vastuunsa surussa kantaa. Miten on sinun laitasi? Onko sinulla lohduttava syli, anteeksiantava sielu ja tarpeeksi yhteisölisyyttä jakaaksesi sitä, mitä ihmiset toisiltaan haluavat ja janoavat: hyväksyntää ja rakkautta.
Jumalalla on.
Herra kädelläsi
torstai 3. toukokuuta 2012
Kasvun paikka
Kasvun paikka.
Olen ollut hiljakseen tässä blogissa, sillä käyn yhä lävitse... tai siis olen käymättä lävitse asioita. Odotan, että tämä taimi nousisi roudasta vihdoin maan pinnalle, uuteen kasvuun.
Mieheni on piakkoin lähdössä tutustumaan kristilliseen moottoripyöräkerhoon. Hän löysi viimein sellaisen seurakunnan, joka kiinnostaisi oikeasti. Sellaisen, jonka tunsi omakseen, ainakin lukemansa kautta.
Tuossa pääsisi tekemään tien päällä kristillistä työtä, mutta mieheni on vielä aika raakile, mitä uskonnolliseen ulosantiin tulee. Hänen on minuakin vaikeampi puhua uskosta ääneen.
Olen kuitenkin iloinen, että mieheni kaipaa seurakuntaa ja haluaa kuulua kristilliseen yhteisöön.
Entäpä minä?
Mieheni pyysi minua mukaan matkalle, joka kestää useamman päivän. Alkuun olin innoissani lähdössä pyörän kyytiin, mutta koirien ja lasten asioitten järjesteleminen olisi liian hankalaa ja kallistakin. Matka tuli lisäksi aika nurkan takaa, joten en varmaan olisi saanutkaan ketään tänne.
Toisekseen, naisia ei moottoripyöräkerhoissa juurikaan ole, eikä tämä seurakunta ole sinänsä se, mitä itse olen ajatellut.
Mitäpä sitten olen ajatellut?
Ei aavistustakaan. Kun astun siihen kirkkoon, johon haluan pysyvän penkkini laittaa, tiedän kyllä olevani silloin omassa seurakunnassani. Vielä ei mikään tunnu oikealta.
Tuntuuko sitten koskaan? En tiedä.
Rukoilen yhä varmuutta sille mitä teen. Olen matkalla, ei minulla ole aikaa pysähtyä? Juuri nyt seison kyllä keskellä risteystä, tiedän mihin suuntaan jatkan, mutta haluan hengähtää hetken. Tuntuu vain, että kaikilla muilla on niin kovin valmiiksi käsikirjoitettu uskonpolkukin, minun vain on yhtä haparointia. Ei karttaa, ei käsikirjoitusta. Ei edes seurakuntaa.
Onneksi vierellä kulkee Hän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)