Kävin äsken kirkossa.
Minua eivät ole koskaan rajoittaneet seinät tai aikataulut. Voin kuunnella Jumalan puhetta ja lukea raamattua missä ja milloin vain. Kaikkein rakkain paikka tähän on Jumalan luoma kirkko: luonto, metsä.
Olen "kuunnellut" saarnoja metsissä ja "lukenut" raamattua pellon laidalla. Jostain asiasta -vaikkapa viljapellosta, linnusta, sateesta, yksinäisestä ihmisestä, kukasta jne.- saattaa tulla mieleeni raamatusta jokin kohta ja jään kuuntelemaan mitä Jumala tahtoo minun asiasta oppivan ja kuulevan.
Tänään katselin kirkkoretkelläni heräävää luontoa ja mietin jo varmasti tuhannen kerran ihmetellen, miten Jumala on luonut jotain niin kaunista, kuin puut, taivas ja metsän elämä.
Minun ei tarvitse kirkossani istua kovalla puisella penkillä, vaan voin kävellä eteenpäin alttaritaulujen vaihtuessa koko ajan. Saan voimaa kauneimmasta kattokruunusta, mitä kuvitella voi: auringosta.
Vaikka rakastankin ihmisenkin tuottamaa musiikkia, mikään ei voita lintujen laulua kirkossani. Sen sävel ja rytmi vaihtuvat sitä mukaa, mikä lintu milloinkin kirkossani asustaa. Tai ne kaikki äänet yhteensä, mukaan puiden humina ja viljapellon kohina, veden liplatus tai sateen ääni... tai iltakirkossa heinäsirkkojen viulukonsertto.
Sellaista holvikaarta ei missään kirkossa ole, kuin metsäkirkossani. Holven muodostavat puiden latvat ja kirkon värityskin vaihtuu kulkiessani eteenpäin. Niin kaunista kattoa ei taloissa näe, kuin on sininen taivas pilvien lipuessa hitaasti ylitseni.
Ja ne tuoksut! Migreenipotilaana joskus koen pahoinvointia kirkon suitsukkeista, mutta keväisen maan ja metsän tuoksu saa minut onnelliseksi.
Tähän kirkkooni voin ottaa koirani mukaan, mikä onkin tärkeätä, sillä en voi jättää koiria yksin kotiin. Koirani lisäksi löytävät kirkosta asioita, jotka jäävät muuten näkemättä, aarteista, joita en osaisi etsiä maan tasolta. Vaikkapa puiden juuret... niistäkin löydän monta puhuttelevaa asiaa: meidän ihmisten juuret, sukumme, maamme, työmme, mutta myös elämän kompastelut ja ihmisen kasvun.
Näin keväällä kirkkoa katsoessani mieleeni tuli elämän jatkuvuus, hyvinkin koskettavalla tavalla. Mietin poikaani, joka on saanut uuden mahdollisuuden kasvattaa uusia versoja itsessään, paitsi henkisesti, myös aivan konkreettisesti. Puhkeavat lehdet toivat mieleeni elämän jatkuvuuden ja herkkyyden. Nuori ja vahva puu, saa jatkaa Jumalan kunniaksi kasvuaan.
Oli myös kaatuneita puita, myrskyn kaatamia, mutta myös pitkään maassa lahonneita puunrunkoja. Kaikki meistäkään eivät jaksa, vaan kaatuvat. Kurkistaessa myrskyn kaatamaa puuta tarkemmin, huomasin sen olevan sairas, heikko puu. Jossain puun lähellä kasvaa kuitenkin uusi taimi, uusi elämä. Mietin, olisiko tätäkin metsää pitänyt hoitaa paremmin vai oliko puun elinkaari jo täynnä.
Luonnosta voi aivan kaikessa nähdä myös ihmisen omaa elämää. Syntymän, kasvun, kivun paikat, sairaudet, elämän opetukset, kauneuden ja rikkauden, sekä elämän päättymisen.
Luonnosta voi myös lukea raamattua: tutut raamatun asiat näet pellossa, puissa, linnuissa, lampaissa, karjassa, tuulessa... jokainen voi muistaa näistäkin sanoista jonkin raamatunkohdan.
Koska olen huono "oikeassa" kirkossa käyjä, Jumala osoitti minulle jo varhain sen kirkon, jonka Hän loi aikojen alussa.
Koska olen huono lukemaan raamattua, Hän muistuttaa minulle niistä asioista kirkossaan.
Tässä kirkossa saa hymyilläkin, olla onnellinen, nauraa ääneen, mutta toki myös ihmetellä, itkeä ja surra, kysyä miksi. Tässä kirkossa minun on hyvä rukoilla ja monesti saan vastauksia kysymyksiini nopeastikin.
Tänään katselin taivaalla lentävää kyyhkyä. Emme ole yksin ja ilman ohjausta täällä. Uskon polkumme voivat olla hyvinkin erilaisia, mutta kartta on sama ja rasti sillä kartalla johtaa meidät suunnistajat kaikki samaan paikkaan. Jumalan luomistyö ei pääty raamatun alkusanoihin, vaan jatkuu.
Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -- ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle. (Jes 43:19)
Myös meissä Jumala jatkaa luomistyötään, luo uutta sydämemme autitomaahan ja kuivuuteen.
Jumalan siunaamaa kevättä kaikille ja kaikkien sydämiin!
