Kuka minä olen ketään arvostelemaan

Minua koskettaa ihmisten halu auttaa. Yritän itsekin auttaa ihmisiä ja eläimiä, liikutun syvästi muiden kovista kohtaloista ja sydämeni suorastaan sulaa kärsimystä nähdessäni. En voi ymmärtää, miten joku kävelee apua tarvitsevan ohitse...
Miettiessäni asiaa tajusin kuitenkin, että saatan itsekin tehdä näin jatkuvasti.

Olen jossain vaiheessa aikuisuuttani kyynistynyt, alkanut ajattelemaan ettei tämä aika ole kovinkaan hyvä ihmiselle. Olen ajatellut, että ihmiset ovat kylmiä ja etäisiä, vailla empatiaa, vailla rakkautta. Olen pettynyt ihmisiin, olen joskus pahoittanut mieleni ystäviksi luulemieni ihmisten takia. Olin haavoilla ja otin ihmisiin etäisyyttä. Olen pitänyt lähelläni vain- no, lähimmät. Siis oikeasti lähellä. Olen sulkenut oven maailman ja itseni väliltä, sulkenut oven niiden kylmien ihmisten ja itseni väliltä. Ja koska en ole tiennyt, kehen voi luottaa ja kehen ei, ja kuka on hyvä ja kuka ei, olen varmuuden vuoksi kurkkinut vain ovisilmästä kaikkia muitakin. Auttanut syleilyetäisyydeltä tai sitten tarpeeksi kaukaa, ja kuvitellut sen riittävän.

Olen luullut sen riittävän, että sydämestäni kysyn, mitä muille kuuluu. Että olen ollut huolissani, antanut tarvitseville tai rukoillut jonkun puolesta.

Vasta nyt tajusin, että olen tehnyt kuitenkin juuri sen mitä hekin joita syyttäen katson: sulkenut muut pois, kääriytynyt itseeni ja rakkaiden syleilyyn ja ajatellut etten halua muita elämääni. En ole halunnut elämääni ihmisiä jotka vaativat, ovat itsekkäitä, ottavat mutta eivät anna mitään. Mutta en ole myöskään halunnut kovin lähelle ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin vaikka ihanilta vaikuttaisivatkin. Ja, enhän voi tuntea uusia ihmisiä kovin hyvin koska pidän heidät kaukana, tavalla tai toisella. Kierrän kehää...

Minusta hyvät tavat ovat itsestäänselvyys. Mutta joka kerta kun vaihdan kuulumisia naapureiden kanssa, pelkään että tulee tilanne jossa minun pitäisi kutsua heidät kylään tai hyväksyä heidän kutsunsa. Haluan pitää välit suurimpaan osaan ihmisistä kohteliaina, mutta mitäänsanomattomina.

Sitä voi kuvitella tehneensä hyviä tekoja ja eläneensä kristillisesti, mutta helpointahan on huomioida ne, jotka ovat lähimmäisinä tarpeeksi kaukana, tai tarpeeksi lähellä. Lähimmäinen on kuitenkin myös se, jonka ohitse saatat kävellä päivittäin,  joka haluaa jutella kanssasi lasten koulussa, jonka tapaat blogissa, rappukäytävässä, työpaikalla, päiväkodissa, koulussa...

Ymmärränhän minä, että kyse on itsensä suojelusta. Muutos itsessäni ja luottamus muihin eivät varmaan tapahdu hetkessä, mutta tiedostaminen lisää ymmärrystä ja ymmärrys lisää tekoja. Ihmisen onnellisuus on myös siitä kiinni miten arvomaailma ja teot kohtaavat. Jompaa kumpaa pitää hioa, jos niiden välillä on ristiriita. Itselleni arvomaailmani on se miten haluan elää. Pitää vain poistaa ovesta ne lukuisat lukot joita olen asentanut heitä varten, jotka saattaisivat joskus minua satuttaa. Olen valmis tähän, lukko kerrallaan. Tämä kirjoitus on yksi poistamistani lukoista.

Uskon, että olen jonain päivänä monien mukavien uusien ihmisten ympäröimä. En ajattele että he vain vaativat aikaani tai energiaani, vaan että he antavat minulle paljon energiaa ja aikaansa. Älkääkä käsittäkö väärin, olen kyllä kiitollinen niistä ihmisistä jotka haluavat ystävyyttän tai ystävällisyyttään minulle antaa. Minä vain pelkään. Lukot ovat turvallisia, mutta yhtä lailla ne erottavat minut maailmasta kuin maailman minusta. Tätä en ole tajunnut.

Siunausta jouluunne

Herra, meidän Jumalamme.
Me kiitämme sinua
uutta luovasta Sanastasi,
Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta.
Herättäköön hän meidät kuolleista,
niin että koko elämämme ylistää sinua.
Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja,
jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä.
Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen,
meidän Herramme tähden.

                        (Kirkkokäsikirja II)

Vuosi 2014

Hiljaiselooni täällä ei ole mitään erityistä syytä. Unohdin myös toisen blogini pitkäksi aikaa- tosin en näin pitkäksi. Olen kyllä ajatellut kirjoittaa ajoittain, mutta ajatukseksi se on vain jäänyt.

Paljon on tapahtunut. Jos joku on toista blogiani seurannut, on todennut että asumme kahdessa maassa nykyisin. Helppoa tämä ei ole kaiken aikaa ollut, mutta sopeutuminen on noin ylipäätään minulle, meille tärkeä sana. Ja kun tietää ettei tämä kestä montaa vuotta, kestämme. Ja kaikellahan on syynsä, uskon että tie jota kuljemme, on siunauksin peitelty. Joskus se tie vaatii vaikeitakin ratkaisuja, mutta ilman niitä ratkaisuja tapahtumat voisivat olla katastrofaalisia. Rukoilimme tiettyjä asioita ja vastaus oli tällainen.
Näiden muutosten lisäksi miehen suvun puolelta kuolema on käynyt useasti vierailulla. Vuosi on ollut siis monessa mielessä tavallaan raskas, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että myös paljon iloa ja onnea vuoteen on mahtunut.

Muutokset asuinpaikassa keskemmälle Eurooppaan saivat aikaan saman kuin viimeksi. Kun olen Ranskassa, tunnen olevani lähempänä Jumalaa. Hassua, tiedän. Mutta se liittyy yleiseen ilmapiiriin, kirkkojen aukioloon ja ihmisten ja Jumalan kunnioitukseen. Pohjola on tässä suhteessa uskoa tai uskonnollisuutta karsiva paikka. Uskovana tällä kulkee omaa polkuaan hiljaisena ja tasapaksuna. Tai minä kuljen. En osaa mennä edes kirkkoon. Eivätkä ne ole edes auki kun niin haluaisin tehdä.

Nyt varmasti järkytän jotakuta, mutta olemme mieheni kanssa miettineet kirkon vaihtoa jo kymmenisen vuotta. Luterilainen kirkko ei anna minulle mitään, enkä minä sille. Olenkin alkanut hiljalleen lukemaan läksyjäni Katolisesta kirkosta. Tiedän että kirkon vaihtaminen näin päin on raskas ja pitkä prosessi, mutta koen olevani siihen valmis nyt.
Uskon vaihtamisesta siis ei ole kyse. Olen kai monessa suhteessa ollutkin katolinen aina. On minulla ristiriitani senkin kirkon kanssa, mutta koen kuitenkin Katolisen kirkon olevan enemmän Jumalan asialla kuin Luterilaisen kirkon, joka sanoo nykyään kaikkeen että "ihan sama".
Kirkolla pitäisi olla vahva suunta, vahva sanoma ja sen tulisi pitää kiinni siitä sanomasta. Ihan sama ja kaikki on sallittua ja sopivaa.. ei vain sovi minun käsitykseeni kirkon roolista.
Ja ei, en puhu nyt homoista. Puhun kirkon moraalista. Minun sydämeni on avoin kaikille ihmisille eikä mikään kirkko kehoita omasta mielestäni kääntymään tätä ajatusta vastaan. Kirkon rooli on paljon muutakin kuin tapetilla ollut vihkikysymys. Minusta Evankelinen kirkko on unohtanut omat jäsenensä ja ottaa huomioon vain nimenomaan ne, jotka eivät jäseniksi edes halua.

En tokikaan tiedä hyväksytäänkö minua koskaan Katolisen kirkon jäseneksi. Ja prosessi kuten sanoin, tulee olemaan pitkä. Mutta sitä kohti kuitenkin kuljen. Vakaasti, varmana. Kyllä kymmenen vuotta on jo ihan hyvä harkinta-aika.

Siunausta. Yritän palata useammin tännekin <3