Metsäkirkko tänään, 2020
Satuin tässä eräänä päivänä katsomaan, vieläkö löytäisin tämän blogini ja kuten huomaatte- löysin.
Jäin yön pimeinä tunteina lukemaan tekstejäni lävitse ja myönnän sekä itkeneeni että hymyilleeni muistoilleni, mutta ennenkaikkea huomasin että tämä tarina on pahasti kesken.
Joten...
Paljon on vettä virrannut Seinessäkin sen jälkeen kun muutimme Ranskasta takaisin Suomeen.
Läksimme Saksaan 2006 ja palasimme Suomeen 2019 vuoden lopussa. Tässä välissä asuimme myös Hollannissa, Ruotsissa ja Ranskassa ja minun sydämeni on palasina kaikissa näissä maissa joissa olemme asuneet.
Kiitän Luojaa tästä huikeasta matkasta jollaisesta en osannut edes koskaan unelmoida. Kun mietin aikaa taaksepäin, ymmärrän kuinka siunattuja olemme olleet saatuamme kokea lukemattomia hienoja hetkiä ulkomailla: lasten kansainvälistyminen, ystävät, upeat paikat joissa kävimme ja asuimme, miehen työkokemus, caminot... ja kyllä, katolilaisuuteni.
Minusta tuli kuin tulikin katolilainen monen vuoden odotuksen jälkeen. Matka oli raskas, mutta eheyttävä. Näin jälkikäteen on tietysti helppo nähdä prosessin tarpeellisuus ja sen edistyminen, mutta tunnustan avoimesti että jonain hetkinä en kyllä ollut ihan varma päättyisikö kaikki lopulta minun tahtoni mukaan. Onneksi Jumalan tahto oli yhtenevä omani kanssa. Olisikin ollut vaikea niellä toisenlainen lopputulos, vaikka kyllähän minä siihen olisin taipunut lopulta. Mitä muutakaan olisin voinut?
Olen saanut katolilaisuuden myötä paljon. Olen oppinut valtavasti lisää uskoon ja teologiaan liittyviä asioita, saanut tietynlaisen rauhan ja sain sen seurakunnan ja yhteisön, mitä lopulta tarvitsin ja kaipasin- vaikken sitä aina tiennytkään. Tai ehkä olin vain viimein valmis yhteisöön privaatin metsäkirkkoni ulkopuolella.
Koenko sitten menettäneeni metsäkirkkoni tässä katolilaistuessani?
En. Se on minulle yhä rakas. Joka kerta kun menen metsään, astun metsäkirkkoon. Se on myös henkinen tilani, olin sitten missä tahansa: kirkossa, caminolla, kotona, koulussa, yksin, kaksin, joukossa.
Voin hakeutua metsäkirkkoon missä tahansa: se on rukouksia, huokauksia, uskoa, toivoa ja suuri siunaus. Se on surujen jakamista, avun pyytämistä, hiljaa olemista. Se on rakkautta Jumalaa kohtaan ja Jumalan rakkautta minua kohtaan. Se on Jumalan lahja minulle, meille kaikille. Se on paikka tai tila, jossa meidän on hyvä olla Luojan kanssa, opimme Hänestä uutta ja saamme uskollemme vahvistusta.
Metsäkirkko on se, kun katson ylöspäin ja lausun: "Herra, olen täällä." Ja Hän kuulee minua, Hän tuntee minut ja vastaa minulle. Hän tekee sen ajallaan ja tavallaan, kuten teki minulle metsäkirkon kanssa. Hän näki matkani ja mitä siinä tarvitsin ja tarvitsen yhä päästäkseni lähemmäs Häntä.
Aina kaikessa ei tunnu olevan järkeä, usko voi olla koetuksella, eikä jaksaminenkaan ole itsestäänselvyys... mutta suhde Jumalaan on jotain suurempaa kuin yksikään koetus, yksikään suru tai yksikään menetys.
Jos joku luulee, ettei kokisi koskaan surua uskovana, minun on valitettavasti tuotettava suuri pettymys. Mekin olemme perheenä ja yksilöinä käyneet läpi monia suuriakin suruja, mutta usko on tuonut meille suuren lohdun niiden surujen keskellä. Jumala on pitänyt meistä aina hyvää huolta, vaikka kuunnellessaan elämäntarinaani kaikki eivät varmasti koe niin. En aina minäkään.
Voin kuitenkin kertoa teille, että en ehkä olisi kertomassa tässä ja tänään tarinaani, jollen olisi aina uskonut Jumalaan ja jos Hän ei olisi aina pitänyt minusta ja perheestäni huolta.
Minun voimani on tullut Jumalalta, pelastukseni on ollut minulle kirjoitettu lupaus jo kohdussani. Minun tarvitsee vain luottaa ja uskoa siihen. Tiedättehän... Hän ei hylkää ketään, mutta monet hylkäävät Hänet.
Metsäkirkon tarinat eivät pääty tähän kirjoitukseen tai katolilaisuuteeni. Tämä blogi ei edelleenkään ole muuta kuin henkilökohtainen alusta pohdinnoilleni.
En ole täydellinen, en lähellekään. Hapuilen uskon tiellä, hapuilen katolilaisuudessani, hapuilen ihmisenä. Mutta kirjoittaessani saan jäsenneltyä ainakin itselleni asioita joita pohdin ja joissa kipuilen tai joista iloitsen.
Tämä on minun metsäkirkkoni, pala minua ja elämääni, uskoani ja pohdintojani. Tuntuu hyvältä kirjoittaa jälleen, kuin kadotettu palapelin pala olisi löytynyt.
Siunausta!
