Susie

Kävellessäni koiran kanssa tänä aamuna vastaani tuli itkevä nainen, 37- vuotias Susie, kuten myöhemmin selvisi.
Susie kysyi hätääntyneellä äänellä, missä hän oli. Huomasin Susien "puoli-rähjäisestä" olemuksesta että takana on juhla-ilta, mutta silmien eksynyt katse kosketti minua. Ja kysymys "Missä minä olen?", oli kuin vanhemmastaan eroon joutuneen lapsen, täynnä pelkoa ja epätoivoa. En voinut jättää häntä yksin seisomaan kadulle.

Susie puhui loistavaa englantia, paljon paljon parempaa kuin mitä minä puhun. Selvisi että hän oli viettänyt yön joidenkin miesten luona, eikä hänellä ollut siksi enää rahaa, metrokorttia eikä puhelinta. Susieta oli käytetty hyväksi, hänellä ei ollut kotia, eikä omien sanojensa mukaan elämääkään, mutta läheisestä kylästä löytyisi yksi mies, joka ei käyttänyt häntä hyväksi. Susie ei vain tiennyt miten sinne pääsisi. Lupasin ohjata hänet oikeaan suntaan ja lähdin saattamaan Susieta Rinkebyhyn päin.

Minä kyselin, Susie itki ja vastaili.
Hänellä oli kaksoset, joita hänen vanhempansa hoitivat. Susie oli saanut lapsensa 14-vuotiaana.
Hän oli ammatiltaan kampaaja, mutta ei työskennellyt, sillä kaikki aika ja energia meni huumeisiin. Susie varasteli saadakseen aineita, mutta ei kuulemma varastanut koskaan muilta käyttäjiltä, kuten hänelle nyt oli tehty..
Susie käytti amfetamiinia, heroiinia, pillereitä, viinaa ja korvaavia lääkkeitä. Hän oli siis korvaavassa hoidossa, mutta sanoi että joutuu luultavasti puoleksi vuodeksi lukkojen taakse, korvaushoidossa tehtävät testit paljastavat hänen käyttäneen muitakin aineita.

Susie oli peloissaan. Hän pelkäsi elämää, mutta myös vapauden menettämistä. Hän kertoi minulle, että vaikka hän ei varsinaisesti myynyt itseään, mitä muutakaan se oli kun hän vietti yönsä miesten luona jotka käyttivät hyväkseen häntä ja hän heitä. Susie kertoi olevansa kuitenkin onnekas, hänellä ei ollut tauteja, nämä testataan puhtaita ruiskuja hakiessa. Hän kertoi myös etteivät miehet käyttäneet ehkäsyä edellisenä yönä ja itki hetken hiljaa.
Minä luulin ennen Susien tapaamista, ettei pahasti koukussa olevia liikuta enää mikään...

Koko matkan Susie itki. Hän kertoi haluavansa kuolla. Hän kertoi, että halusi lopettaa huumeiden käyttön, muttei pystynyt siihen. Tämä on kai jossain vaiheessa useampien huumeidenkäyttäjien  tarina.
Susie itki itseään, elämäänsä jonka hallinnan oli menettänyt, ja hän itki tuskaansa ja häpeäänsä, läheisiään, yksinäisyyttään. Susien maailmassa hän oli jo matkalla onnnistumisen tiellä kun hänellä oli ollut pitkästä aikaa puhelin, metrokortti ja vähän rahaa lompakossa. Ja sitten hän menetti nekin.


Kun saavuimme sen kukkulan päälle, josta näytin hänelle helpon tien Rinkebyhyn, sanoin Susielle ettei koskaan ole liian myöhäistä, ei ennenkuin se tosiaan olisi liian myöhäistä konkreetttisesti. Kerroin että Jumala rakasti häntä. Susie sanoi hieman hymähtäen että oli unohtanut jo Jumalan. Minä vastasin, että Jumala ei ole unohtanut häntä, että Susie oli arvokas Jumalalle. Susie itki lohduttomasti.

Nyt tunnustan häpeillen, että harkitsin kaksi kertaa uskallanko halata Susieta. Mutta edessäni seisoi lohduttomasti itkevä nainen ja tietysti minuakin alkoi itkettämään siinä. Halasimme toisiamme ja kuiskasin Susielle, että hän oli yhä ihminen ja Jumala rakastaa häntäkin. Susie kiitti minua ja kun käännyin, ajattelin ettei hän ehkä selviä, mutta hän ei myöskään menehdy niin ettei ole kokenut tunnetta siitä että maailmassa on vielä rakkautta ja toivoa. Enkä puhu nyt itsestäni- me olemme Jumalan käsiä ja jalkoja täällä kuten aiemmin laittamassani rukouksessa kerrottiin- vaan puhun Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan, rakkaudesta jolle ei ole rajoja tai loppua.

Kun olin jo ehtinyt kävellä jonkin aikaa, kuulin kuinka Susie huusi jälkeeni. Käännyin ja hän kysyi, mikä nimeni oli. Sanoin sen ja hän hymyili ja kertoi oman nimensä ja sanoi että oli mukava tavata.

Toivon koko sydämestäni, että Susie saa elämälleen toisenlaisen suunnan. Ja että hän voisi itse joku päivä kertoa, ettei koskaan ole liian myöhäistä kääntää suuntaa elämässään. Toivon ja rukoilen tätä.

Prayer of St. Teresa Avila

Christ has no body but yours,
No hands, no feet on earth but yours,
Yours are the eyes with which he looks
Compassion on this world,
Yours are the feet with which he walks to do good,
Yours are the hands, with which he blesses all the world.
Yours are the hands, yours are the feet,
Yours are the eyes, you are his body.
Christ has no body but yours,
Yours are the eyes with which he looks
compassion on this world.
Christ has no body now on earth but yours.

-Teresa Avila (1515-1582)

Tämä eilen "opettajaltani" saama rukous kosketti minua kovin. Näinhän se on. Me ihmiset olemme toteuttava osa mitä tulee muiden auttamiseen. Tuli mieleeni eräs toinen koskettava tarina:

Mies kysyi Jumalalta vihaisena, miksi tämä antoi lasten Afrikassa kärsiä ja kuolla nälkään.
"Hassua", sanoi Jumala. "Ajattelin juuri kysyä sinulta samaa."

Siunausta kaikkien viikkoon

Lapsuuden usko

Minä olen uskonut Jumalaan aina. Usko on kulkenut mukanani niin hyvinä kuin huonoina hetkinä ja olen saanut tuntea kuinka minusta on pidetty huolta silloinkin kun en aina itse muistanut mitä polkua sitä pitikään kulkea. Tai olen minä omasta mielestäni kaiken aikaa kulkenut samaa polkua, mutta tulipa nuorena käytyä sivuteilläkin, uskosta huolimatta.


Uskoni ei katolilaisuutta pohtiessa ole muuttunut mihinkään, ja itsekin olen korkeintaan parempaan suuntaan muuttunut, jos mihinkään. Usko ja uskonto kyllä näkyy ja on elämässäni eri tavoin läsnä nykyisin verrattuna aiempaan. Siinä missä ennen kirjoittelin vain tänne tai eräälle foorumille uskostani ja puhuin ylipäätään uskosta vain lähinnä mieheni kanssa ja rukoilin yksinäni, puhun nyt ääneen asiasta muidenkin kanssa, käyn kirkossa ja luen paljon uskonnollista kirjallisuutta.

Eräälle lukijalleni täällä tämä on kuitenkin merkityksetöntä, sillä puhun katolilaisuudesta ja sehän ei sitten ollenkaan käy päinsä hänelle. Puhun samasta Jumalasta, samasta Jeesuksesta, samasta Jeesuksen äidistä, samasta Pyhästä Hengestä, luen samoja rukouksia... mutta tämän kristityn mielestä olen häntä huonompi ja vääräuskoinen. Ja ei, katolilaiset eivät rukoile Mariaa... sehän on se yleisin harhaluulo ja ensimmäinen kysymys.

Jos tällainen käytös -johon tämä yksi henkilö on nyt turvautunut- ei minusta olisi äärimmäisen surullista, voisi se jopa kaikessa nurinkurisuudessaan naurattaa. Olen yhä luterilainen, mutta minut on "hylätty" katolilaisuuden takia. Kristityksi itseään kutsuva henkilö sulkee oven edestäni, koska puhun kauniisti toisesta kristitystä yhteisöstä, yhteisöstä joka on ottanut minut huomaansa ja olen saanut kokea yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa, jollaista en koskaan luterilaisessa kirkossa ole saanut kokea.

Luterilaisena häpeän tätä henkilöä ja hänen reaktiotaan katolilaisuuteen. Katolilaiseksi tahtovana luterilaisena kuitenkin ymmärrän reaktion tunnetasolla, mutta en käytöksen tasolla.


En ole tehnyt päätöstäni pyrkiä katoliseen kirkkoon pikapäin, olen miettinyt sitä ainakin yli kymmenen vuotta. Olen  käynyt keskusteluja puolesta ja vastaan ja kirkkoon liittymiseni ei ole enää minusta kiinni, vaan muista henkilöistä. Olen kuitenkin kokenut olevani katolilainen jo vuosia, eikä kukaan ole valittanut tästä. Mutta kun toin asian julkisuuteen, olenkin eri ihminen ja sanani ovat muuttuneet ainakin tämän yhden ihmisen mielessä.

Mutta jokaisella on toki oikeus ajatuksiinsa, siis myöskin minulla. Se on kuitenkin niin kaikessa elämässä, että kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu toisaalla ikkuna. En haluakaan, että elämääni kuuluisi ihmisiä, joiden mielestä olen huonompi kuin he ovat. Mitä minä sellaisessa porukassa tekisin? Minun mielestäni Jumala rakastaa kaikkia ja kuulee kaikkia jotka häneltä apua pyytävät. Juman vastaus minun rukouksiini ja avunpyyntöihini on ollut katolinen kirkko, niin uskomattomalta kuin se luterilaisen korviin voi kuulostaakin.

Moni suomalainen katolilainen tutustuu myös luterilaisuuteen, mutta harva luterilainen katolilaisuuteen- paitsi niihin yleisimpiin asioihin jotka monesti esitetään vieläpä väärin. Kun asioihin tutustuu, aukeaa moni asia sekä katolilaisuudesta että luterilaisuudesta aivan eri tavoin kuin aiemmin. Luterilaisuuskaan ei ole ihan sitä, mitä meille koulussa on opetettu, vaan paljon enemmän ja paljon säädetympää kuin moni edes ajattelee. Ihmiset eivät vain välitä. Eikä kirkkokaan enää.

Haluan liittyä katoliseen kirkkoon, sillä olen ajautunut liian kauaksi luterilaisesta kirkosta ja tunnen taas olevani katolisessa kirkossa kotonani. Olen pahoillani, että jollekin korvien sulkeminen on ainoa vaihtohto. En koskaan ole halunnut ketään käännyttää, harvoin edes teen tällaisia kirjoituksia vaan keskityn puhumaan niistä asioista joita sydämelleni milloinkin tulee. Jollekin (joillekin) olen kuitenkin uhka kun mainitsen sanan "katolinen" positiivisessa mielessä sivuillani.

Jumalan siunausta kaikille, ihan kaikille- riippumatta uskosi tai epäuskosi taustoista, tämän hetkisestä tilanteestasi tai siitä merkitsevätkö sanani edes sinulle mitään. Niiden on kuitenkin tarkoitus olla rakkaudellinen viesti ja toivon että ne sellaisena otat vastaan.. Toivon sinulle siis kaikkein parasta mitä tiedän.