Hiljaisuudesta on tullut minulle äärimmäisen tärkeä asia. Tarvitsen ympärilleni edelleen myös elämän ääniä, naurua, musiikkia, luonnon ääniä ja puhetta, mutta hiljaisuudessa saan kääriä omat ajatukseni juuri sellaiseen pakettiin kun haluan.
Kun sanon tai kirjoitan jotain, olen jo harkinnut ja punninnut kaiken valmiiksi. Joskus hyvin nopeasti, joskus oikeasti harkitsemalla harkiten. Mutta hiljaisuudessa, siellä olen joko yksin ajatusteni kanssa tai puhun Jumalalle. Silloin mikään ei jää piiloon, ei ole mitään mitä en itse tai Jumala tietäisi siitä mitä sisimmässäni liikkuu.
Tiedän kuitenkin että on ihmisiä joita tälläinen hiljaisuus ei kiinnosta. Ehkä he pelkäävät kuulevansa mitä oikeasti ajattelevat tai eivät vain haluakaan myöntää todellisuutta, tai se todellisuus on liian kipeä käsiteltäväksi. On myös ihmisiä jotka eivät usko Jumalaan, eivätkä myöskään siis juttele Hänelle.
Mutta Jumala kuulee myös ne hiljaiset huokauksetkin joita ihmiset päästävät hiljaa sisimmissään, ei siihen puhetta aina tarvitakaan. Ei minullakaan ole aina sanoja. Ei ihmisille, eikä Jumalalle.
Kirkossa on hyvä ajatella.
Opetukseni loppuessa jää aina puoli tuntia aikaa ennen jumalanpalveluksen alkua. Istun sen ajan kirkon penkillä rukoillen, ajatellen tai ruusukkoa kuunnellen (viereisessä Marian Kappelissa luetaan sitä). En ole koskaan kirkossa yksin, mutta pieniä ääniä lukuunottamatta kirkossa on aina tietty hiljaisuus. Ja vaikka pappikin aloittaa saarnansa, siellä on silti tietty hiljaisuus silloinkin. Usein se hiljaisuus on tosin täynnä rukouksia, ajatuksia, huokauksia, suruja, toiveita, pelkoja, kiitosta... ymmärrätte varmaan mistä puhun. Puhun sellaisista asioista joita ihmiset jättävät kirkkoon ajatuksissaan. Joskus ja joissain kirkoissa kaiken tämän voi ikänkuin "tuntea", eikä kysymys ole mistään yliluonnollisesta vaan ne ovat vain ihmisistä huokuvia tunnetiloja. Olen käynyt kirkossa jossa suru ja ahdistus olivat niin sakeina ilmassa että olin oikeasti järkyttynyt. Erityisherkkänä muiden ihmisten tunnetilat ovat ikäänkuin peili minulle ja saattavat kuormittaa hermostoani paljonkin. Siksi pidän tyhjistä kirkoista ja hiljaisuudesta.
Eilen kirkossa ajattelin leukemiaan sairastunutta sukulaistani. Juttelin hänen kanssaan muutaman minuutin viime viikolla, enempää hän ei jaksanut, enkä oikein saanut selvääkään puheesta. Suu oli vereslihalla sytostaattikoktailista, voimat olivat täysin pois. Elämänvoima oli hiipunut, ehkä tahtokin elää. Yritin kannustaa ja tukea, valaa uskoa huomiseen, mutta kaikki ne sanat tuntuivat vain... sanoilta. Mitä voi sanoa ihmiselle jonka elämän jatkuvuus ei ole varmaa? Miten voi ketään lohduttaa millään sanoilla jos vaakalaudalla on elämä?
Siinä kirkon penkillä istuessani ja elämän herkkyyttä miettien tuli mieleeni eräs asia mitä olen halunnut jo vuosia tehdä. Olen odottanut oikeata hetkeä, oikeita välineitä, oikeita tienviittoja asian suhteen. Ehkä nyt tuli sellainen hetki jolloin rohkenin ajatella laatikon ulkopuolelle. Voin toteuttaa asioita "käsikirjoituksen" ulkopuoleltakin. Tämä on elämää, ei tietokoneohjelma jossa kaikki merkit pitää kirjoittaa juuri pilkulleen samanlaisina kuin ne edessäsi lukevat. Toteuttaakseen elämässä asioita ei tarvitse toteuttaa kaikkea niin pilkulleen. "Sinnepäin" on oikein hyvä joskus.
Mukavia asioita henkilökohtaiseen päiväkirjaani merkittäväksi on siis tiedossa. Toteutus selviää myöhemmin, ehkä jo kesällä. Aion muutenkin kaivella vanhoja unelmiani esiin ja pyyhkiä niistä pölyjä pois, tarkastella niitä uusin silmin. Minusta tuntuu kuin Jumala olisi aukaissut silmieni ja korvieni lisäksi myös uuden luukun ajatusmaailmastani.
Mitä halusin siis kirjoituksellani sanoa tänään... Tämä maailma on täynnä kauniita värejä ja upeaa hiljaisuutta, vaikka joskus elämä tuokin harmaita tai mustia asioita eteemme ja niin kovaa melua, ettemme tahdo kuulla edes ajatuksiamme, saati sitten Jumalan ääntä. Hiljaisuus ei ole yksinäisyyttä, vaan matka itseen. Värit eivät koskaan ole pois elämästämme, vaikkemme tuntuisi välillä niitä huomaavan. Mikään ei ole mahdotonta sille, joka osaa katsoa maailmaa ja asioita monesta eri kulmasta.
Ja lopuksi, joka päivä voi oppia uusia asioita. Myös itsestään.
Siunattua viikkoa!
maanantai 25. tammikuuta 2016
torstai 7. tammikuuta 2016
Kohti katolilaisuutta
En edelleenkään tokikaan tiedä tuleeko minusta koskaan katolilaista, mutta sitä kohti menen yhä, vahvalla tahdolla.
On myös vaikea kirjoittaa mitään viime aikojen tapahtumista, sillä kaikki on ollut hyvin henkilökohtaista. Paljon on kuitenkin tapahtunut: olen jutellut kahden eri papin kanssa, käynyt menneisyyttäni lävitse ja jatkanut katolilaisuuden opiskelua.
Ensimmäisen liittoni mitätöintiin tuntuisi olevan hyvät perusteet, mutta helpoksi sitä ei ole tehty, eikä tietysti sen helppoa tarvitsekaan olla jos kirkkoa ajatellaan. Kirkon säännöt, niillä mennään. Sitä joko tahtoo koko paketin tai ei mitään. Mutta en puhu nyt pelkästään säännöistä, vaan omista arvistani. Niiden auki repiminen ei koskaan ole helppoa. Ja vielä vaikeammaksi asian tekee se, että olen aukaissut niitä arpia ihmisille, joiden elämään katolilaisuus on kuulunut aina. Minä suomalaisena luterilaisena olen elänyt täysin erilaisin säännöin jo pelkästään kirkonkin osalta ja usein on tullut sellainen olo, ettei ole helppoa katolilaisen papin ymmärtää luterilaisen kirkon sääntöjä, eikä sitä että ihmiset tekevät ratkaisujaan niiden sääntöjen mukaan.
Ymmärrän, ettei ole helppoa katolisen ihmisen ajatella asioita minun- luterilaisen- kannalta, sillä onhan katolisten sääntöjen käsittäminen useimmille luterilaisille melkeinpä mahdoton tehtävä. Olen itsekin tässä vuosien varrella näitä asioita pohtinut paljon ja joskus asioiden käsittäminen on ollut vaikeata, niiden hyväksyminen jopa vieläkin vaikeampaa. Olen itsekin kipuillut katolisen kirkon avioliitto-kysymyksen äärellä, miettinyt Marian ja pyhimysten merkitystä ja ylipäätään katolisen kirkon tilaa (varsinkin menneisyyttä, kuten niin moni luterilainen tekee).
Mutta kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen, ei hyväksyminen tai ymmärtäminen ole vaikeaa ollenkaan, vaan moni ennen niin vaikea asia tuntuukin luonnolliselta ja oikealta. Katson kuitenkin edukseni sen, että olen luterilaisena katsonut katolilaisuutta niinkin monesta kulmasta. Ja kuten katson nyt myös luterilaisuutta katolilaisuutta opiskeltuani.
Kerään voimia tulevaa varten. Tiedän ettei tie tästä helpommaksi muutu lähiaikoina, joudun vielä kyseenalaistamaan matkani- tiedän sen. Kun kipu ylittää tietyn kynnyksen, sitä haluaisi vain paeta arpeuttamaan haavansa uudelleen.
Pappi joka asiaani täällä Tukholmassa hoitaa, on saksalainen... ja jos en olisi jo Saksassa asunut, olisin varmasti ollut monta kertaa loukkaantunut tai vihainen hänelle. Itseasiassa näin on käynytkin kerran. Mutta hän on vain saksalaisen jyrkkä ja tarkka, ehkä jossain kohti ollut hieman tahditonkin. Toivon että tämä matka olisi hänellekin opiksi ja hyödyksi.
Älkääkä käsittäkö väärin, pidän tästä papista kyllä ja on hän minulle ollut lempeäkin, mutta nyt olemme sellaisten asioitten äärellä jossa ehkä naimattomalla katolisella papilla ei ole samalaista kokemusta kuin minulla, luterilaisella kaksi kertaa vihityllä.
Lisäksi olen hänelle ensimmäinen "juuri tällainen tapaus", hänelläkin on opeteltavaa ja lisään varmasti osaltani hänen taakkaansa ajan ja työmäärän suhteen. Olemme molemmat uusien asioitten äärellä.
Asiat menevät kuitenkin kuten niiden kuuluukin mennä. Sydämeni on saavuttanut jo katolilaisuuden ja se on minulle hyvin tärkeä asia. Tiedän että loppu on kirkon ja Luojan käsissä ja opettajani jo minua ohjeistikin, etten saa kyseenalaistaa päätöstä, oli se sitten mikä tahansa. Näin itsekin ajattelen. Kielteinen päätös olisi raskas minulle, mutta ymmärtäisin sen lopulta henkilökohtaisella tasolla.
Mutta kysymys ei ole pelkästään minusta ja se tekee asiasta erittäin vaikean. Olen naimisissa katolisen kanssa ja näin ollen liittoamme ei koskaan tunnustettaisi. Mitätöintiprosessissa kun asiasta tekee vaikean sen, että ex-liitossani olimme molemmat luterilaisia- katolisen kirkon silmissä siis erittäin pätevä liitto. Jos eksäni olisi ollut ortodoksi tai katolinen ja olsimme menneet naimisiin luterilaisessa kirkossa, olisi liiton pätevyys katolisen kirkon silmissä erilainen.
En kuitenkaan halua mennä asiassa vielä mihinkään lopputuloksiin, vaan odottelen rauhassa jatkoa. Tosin kovin helppoa se "rauhassa"- sana ei minulle ole. Haluaisin pika-kelata tämän vaiheen kokonaan ohi jossa nyt olemme. Vaan minkäs teet. Odotat.
Joten minä odotan. Olenhan tätä odottanut yli kymmenen vuotta, joten mitäpä pieni lisä siihen enää. En voi hoputtaa pappia, en kirkkoa ja sen toimielimiä, enkä edes halua. Elän tällä hetkellä toivon saarella, siinä on toisaalta hyvä olla... toisaalta sen reunoja hipoo koko ajan keskeneräisten asioitten meri ja sen aallot voimistuvat jatkuvasti jos päätöstä ei tehdä tai sitä ei synny. Kuulun vielä niihin ihmisiin joille keskeneräiset asiat ovat vaikeita, mutta toisaalta: onpahan taas yksi opin paikka tässä. Tässäkin.
Siunausta
On myös vaikea kirjoittaa mitään viime aikojen tapahtumista, sillä kaikki on ollut hyvin henkilökohtaista. Paljon on kuitenkin tapahtunut: olen jutellut kahden eri papin kanssa, käynyt menneisyyttäni lävitse ja jatkanut katolilaisuuden opiskelua.
Ensimmäisen liittoni mitätöintiin tuntuisi olevan hyvät perusteet, mutta helpoksi sitä ei ole tehty, eikä tietysti sen helppoa tarvitsekaan olla jos kirkkoa ajatellaan. Kirkon säännöt, niillä mennään. Sitä joko tahtoo koko paketin tai ei mitään. Mutta en puhu nyt pelkästään säännöistä, vaan omista arvistani. Niiden auki repiminen ei koskaan ole helppoa. Ja vielä vaikeammaksi asian tekee se, että olen aukaissut niitä arpia ihmisille, joiden elämään katolilaisuus on kuulunut aina. Minä suomalaisena luterilaisena olen elänyt täysin erilaisin säännöin jo pelkästään kirkonkin osalta ja usein on tullut sellainen olo, ettei ole helppoa katolilaisen papin ymmärtää luterilaisen kirkon sääntöjä, eikä sitä että ihmiset tekevät ratkaisujaan niiden sääntöjen mukaan.
Ymmärrän, ettei ole helppoa katolisen ihmisen ajatella asioita minun- luterilaisen- kannalta, sillä onhan katolisten sääntöjen käsittäminen useimmille luterilaisille melkeinpä mahdoton tehtävä. Olen itsekin tässä vuosien varrella näitä asioita pohtinut paljon ja joskus asioiden käsittäminen on ollut vaikeata, niiden hyväksyminen jopa vieläkin vaikeampaa. Olen itsekin kipuillut katolisen kirkon avioliitto-kysymyksen äärellä, miettinyt Marian ja pyhimysten merkitystä ja ylipäätään katolisen kirkon tilaa (varsinkin menneisyyttä, kuten niin moni luterilainen tekee).
Mutta kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen, ei hyväksyminen tai ymmärtäminen ole vaikeaa ollenkaan, vaan moni ennen niin vaikea asia tuntuukin luonnolliselta ja oikealta. Katson kuitenkin edukseni sen, että olen luterilaisena katsonut katolilaisuutta niinkin monesta kulmasta. Ja kuten katson nyt myös luterilaisuutta katolilaisuutta opiskeltuani.
Kerään voimia tulevaa varten. Tiedän ettei tie tästä helpommaksi muutu lähiaikoina, joudun vielä kyseenalaistamaan matkani- tiedän sen. Kun kipu ylittää tietyn kynnyksen, sitä haluaisi vain paeta arpeuttamaan haavansa uudelleen.
Pappi joka asiaani täällä Tukholmassa hoitaa, on saksalainen... ja jos en olisi jo Saksassa asunut, olisin varmasti ollut monta kertaa loukkaantunut tai vihainen hänelle. Itseasiassa näin on käynytkin kerran. Mutta hän on vain saksalaisen jyrkkä ja tarkka, ehkä jossain kohti ollut hieman tahditonkin. Toivon että tämä matka olisi hänellekin opiksi ja hyödyksi.
Älkääkä käsittäkö väärin, pidän tästä papista kyllä ja on hän minulle ollut lempeäkin, mutta nyt olemme sellaisten asioitten äärellä jossa ehkä naimattomalla katolisella papilla ei ole samalaista kokemusta kuin minulla, luterilaisella kaksi kertaa vihityllä.
Lisäksi olen hänelle ensimmäinen "juuri tällainen tapaus", hänelläkin on opeteltavaa ja lisään varmasti osaltani hänen taakkaansa ajan ja työmäärän suhteen. Olemme molemmat uusien asioitten äärellä.
Asiat menevät kuitenkin kuten niiden kuuluukin mennä. Sydämeni on saavuttanut jo katolilaisuuden ja se on minulle hyvin tärkeä asia. Tiedän että loppu on kirkon ja Luojan käsissä ja opettajani jo minua ohjeistikin, etten saa kyseenalaistaa päätöstä, oli se sitten mikä tahansa. Näin itsekin ajattelen. Kielteinen päätös olisi raskas minulle, mutta ymmärtäisin sen lopulta henkilökohtaisella tasolla.
Mutta kysymys ei ole pelkästään minusta ja se tekee asiasta erittäin vaikean. Olen naimisissa katolisen kanssa ja näin ollen liittoamme ei koskaan tunnustettaisi. Mitätöintiprosessissa kun asiasta tekee vaikean sen, että ex-liitossani olimme molemmat luterilaisia- katolisen kirkon silmissä siis erittäin pätevä liitto. Jos eksäni olisi ollut ortodoksi tai katolinen ja olsimme menneet naimisiin luterilaisessa kirkossa, olisi liiton pätevyys katolisen kirkon silmissä erilainen.
En kuitenkaan halua mennä asiassa vielä mihinkään lopputuloksiin, vaan odottelen rauhassa jatkoa. Tosin kovin helppoa se "rauhassa"- sana ei minulle ole. Haluaisin pika-kelata tämän vaiheen kokonaan ohi jossa nyt olemme. Vaan minkäs teet. Odotat.
Joten minä odotan. Olenhan tätä odottanut yli kymmenen vuotta, joten mitäpä pieni lisä siihen enää. En voi hoputtaa pappia, en kirkkoa ja sen toimielimiä, enkä edes halua. Elän tällä hetkellä toivon saarella, siinä on toisaalta hyvä olla... toisaalta sen reunoja hipoo koko ajan keskeneräisten asioitten meri ja sen aallot voimistuvat jatkuvasti jos päätöstä ei tehdä tai sitä ei synny. Kuulun vielä niihin ihmisiin joille keskeneräiset asiat ovat vaikeita, mutta toisaalta: onpahan taas yksi opin paikka tässä. Tässäkin.
Siunausta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)