perjantai 1. huhtikuuta 2016

Pääsiäinen

Pääsiäinen, kirkkovuoden raskain ja iloisin juhla samaan aikaan. Kirkon kanssa voi elää uudelleen pääsiäisen tapahtumat... Itseasiassa en ole koskaan omassa kirkossani (EvLut) tehnyt niin, enkä tiedä millaisia messuja siellä on, mutta Katolisen kirkon pääsiäinen on nyt muutamana vuotena tullut hieman tutuksi.

Palmusunnuntain messu ei ollut ihan tavallinen messu. Meillä oli "palmun oksia" ja messu pidettiin osaksi kirkon ovensuussa. Palmun oksat kuvaavat toivoa ja voittoa kuulemma, jostain olen lukenut näin.

Kiirastorstaina kävimme ruotsinkielisessä messussa jossa papit pesivät joidenkin seurakuntalaisten jalkoja. Tabernaakkeli, eli se sakramenttikaappi jossa säilytetään pyhitettyä leipää katolisessa kirkossa, oli tyhjä, samoin altaat joissa on pyhitettyä vettä (ristinmerkki tehdään sillä vedellä kirkkoon mennessä ja lähtiessä). Kukat, kynttilät ja ehtoollisleipä alttarilta vietiin erilliseen huoneeseen jossa ihmiset kävivät hetken rukoilemassa. Tämä symboloi Getsemanessa rukoilua Jeesuksen kanssa, valvoimme hänen kanssaan.

Pitkänä Perjantaina kävimme 7 kirkon kierroksella, eli teimme ns. Ristintien. Olen käynyt Ristintien tekemässä myös Pariisin kirkossa kahtena vuonna, mutta tällä kierroksella kävimme aina vain kaksi osaa siitä jokaisessa kirkossa lävitse.
Ristintien kuvia on kaikissa katolisissa kirkoissa, eli kyse on Kristuksen matkasta Glogatalle ja Ristintiessä käydään lävitse näitä hetkiä matkan varrella Jeesuksen kuolemaantuomitsemisesta Jeesuksen hautaamiseen. Kohtia on yhteensä siis 14. 
Tämä matka on erityisen koskettava itselleni.

Ristintiellä olimme usealla autolla liikenteessä kirkon filippiiniläisyhteisön kanssa (tyttäremme poikaystävä on filippiiniläinen), matkaa tuli noin 150 km. Lounaan söimme eräässä kirkossa (keittiössä siis) matkan varrella ja meillä oli oikein mukavaa yhdessä, vaikka flunssa verotti voimiani kyllä melkoisesti. 
Filippiiniläiset ovat varmasti muuten maailman ystävällisintä ja avuliainta kansaa, olen todella kiitollinen siitä että saan olla osa heidän yhteisöänsä <3

Ristintie alkoi kahdeksalta ja loppui kahdelta. Siitä kiireesti ajoimme sitten suoraan kirkolle jossa alkoi kello kolme... Tuota, en tiedä millä nimellä sitä kutsutaan. Messu se ei ollut, vaan eräänlainen kuvaelma. Pitkät vuoropuhelut olivat ruotsiksi ja flunssa alkoi ottamaan vallan, joten sen jälkeen kun risti oli kannettu takaisin kirkkoon ja me olimme käyneet polvistumassa sen eteen, oli pakko antaa sairaudelle periksi ja lähteä kotiin puoli viiden aikaan. En tiedä kuinka kauan tuossa olisi vielä mennyt.

Lauantaina valitettavasti meidän oli pakko levätä (miehenikin oli siis sairaana), vaikka lauantaina olikin se messu jossa olisin halunnut olla mukana. Onneksi kuitenkin viime vuonna Pariiisissa sen sain kokea ja lepo tuli kyllä oikeasti tarpeeseen. Sunnuntaina kävimme messussa kuten yleensäkin.

Sunnuntain messussa muisteltiin omaa kastetta. Pappi vihmoi päälle pyhitettyä vettä ja sytytimme käsissämme olleet kynttilät muutamaan kertaan. Muuten messu oli melko normaali.

Pääsiäisestä 50 päivää (helluntaihin asti) kirkko juhlii Jeesuksen ylösnousemista.
Itselleni pääsiäinen on ollut aiemmin sanomaltaan kovin surullista aikaa ja toki pääsiäisen alku sitä on yhäkin. Vasta nyt kahtena vuonna olen löytänyt sieltä sen suuremman iloisen sanoman jota juhlimme ja josta riemuitsemme. Olen tähän asti antanut sille kuoleman mustalle surulle enemmän valtaa kuin ylösnousemuksen riemulle. Katolinen kirkko on tässäkin mielessä ollut hyvä herättäjä itselleni.

Juhlimme toki pääsiäistä myös perheen kanssa, ei sitä ihan kokonaan sentään kirkoissa vietetty. Paastohan loppui sunnuntaina ja syömisen riemut piti palauttaa vähän turhankin ponnekkaasti mieleen siinä ;) Vaikka täytyy kyllä todeta ettei paasto ollut lainkaan vaikea (herkut ja punainen liha jäivät pois, perjantaisin ei syöty ollenkaan lihaa) ja melkoisen samanlainen dietti minulla on muutenkin ihan aina, punaista lihaa kyllä syön silloin tällöin ja herkkujakin joskus.

Ensi sunnuntaina taas sitten normaaliin messuun ja takaisin "kouluun". 
Siunattua viikkoa kaikille!

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Isä nukkui pois

Sisareni sen sanoi hyvin: "Kuoleman edessä kaikki ovat saman arvoisia. Siinä häviää pois kaikki epäoleellinen ja turha."

Isä nukkui pois tänä aamuna.
Hän meni sairaalaan hengenahdistuksen takia ja sairaalaan hän jäi. Akuutti leukemia.

Alkuun isä keskittyi vain hoitoihin joiden piti auttaa- vaikka eihän syövästä koskaan tiedä. Kunto romahti heti lääkityksen alettua, mutta yhä puhuttiin miten tarkoitus olisi saada isä kuntoon kotihoitoon vaikkei sairautta saakaan parannettua. Parhaassa tapauksessa elinaikaa olisi voinut olla vuosi- kaksi.
Vaikka tulehdusta sydämessä ja keuhkoissa ei saatu kuriin, oli isä yhä kykenevä leikkiäkin laskemaan. Mieli oli kirkas, mitä nyt morfiini vaikutti ajoittain. Isälle kerrottiin että hän tulee kuolemaan sairauteensa, mutta kukaan meistä ei arvannut kuinka pian. Lääkäri ilmoitti, että jos joku haluaa vielä isän nähdä, pitäisi tulla heti. Osa oli nähnyt jo isän, osa ajoi yötä myöten ja ehti hänet vielä nähdä ja isä lapsensa.

Isä nukutettiin seuraavana päivänä uneen kovien kipujen takia, mikään lääkitys ei enää auttanut. Hän kävi sitä ennen läpi melkoisen ahdistuksen kuoleman takia. Suru, pelko, kivut. Millaiset hautajaiset, mitä pitää tehdä ja muistaa... Ihminen ei välttämättä usko olevansa kuolemansairas ennenkuin aivan viime hetkillä. Isälle nämä hetket tulivat nopeasti ja hänen kuolintuskansa oli sekä henkinen että fyysinen. Mitä ihmiselle jää kun sanotaan ettei toivoa ole? Että hänen lähtönsä on ihan tässä ja nyt.

Minun isäni löysi tuskan keskeltä uudenlaisen toivon, toivon Jumalasta. Uskovana tämä oli minulle todella tärkeä asia, tästä olen erittäin kiitollinen.
Isän elämä oli vaikea ja raskas, lapsesta asti. Hän oli ateisti, jonka oma vaikea elämä heijastui meihin kaikkiin hänen perheensä jäseniin. Harva olisi uskonut hänen laittavaan käsiään ristiin missään tilanteessa, mutta minä en luovuttanut rukouksissani. Viimeisillä hetkillään hän sitten juttelikin papin kanssa, otti vastaan ehtoollisen ja rukoilikin.

Minä sain monen vuoden rukouksiini vastauksen, vaikkakin toki olisin toivonut sen käyvän toisella tapaa. Minun suruni ja ahdistukseni vapautuivat siinä hetkessä kun tästä kuulin, vaikka koskaan en anteeksipyyntöä häneltä kuullutkaan. Minulle isän ehtoollinen oli ihme, ihme jota olin rukoillut. Näin sanoisivat kaikki jotka isäni tunsivat. Että se oli ihme.

Jotkut teistä muistavat minun puhuneen isästäni ja vaikeasta lapsuudestani. Olen jälleen käynyt asioita lävitse, surrut pientä lasta sisälläni ja todennut kuitenkin samaan aikaan antaneeni isälleni anteeksi (jo vuosia sitten). Mutta kuten alkuun kirjoitin, kuoleman edessä kaikki turha- mennytkin- riisutaan pois. Näin edessäni vain vanhan, sairaan, pelokkaan ja yksinäisen miehen, joka kärsi monella tapaa. Minä halusin vain että se mies saisi lähteä rauhassa, kaiken anteeksi saaneena. Ja sen hänelle sanoinkin. Että olen rukoillut hänen puolestaan, että pyydän ja annan anteeksi. Ja sitä myös tarkoitin.

Olen usein rukoillut Isä meidän- rukouksen miettimättä sitä edes tarkemmin. Näinkin lyhyestä rukouksesta nousee kuitenkin esille erilaisia elämäntilanteita koskettavia kohtia. Olenkin viime vuosina lukenut tätä rukousta eri tavoin kuin aiemmin, ajatuksella ja miettien, mitä tässä oikein sanotaan. Rukous on toki kokonaisuus, mutta uskalsin silti tänään nostaa esille anteeksi pyytämisen ja anteeksi antamisen merkityksen. Sen merkitys on niin valtavan suuri elämässämme ja suhteissamme toisiin ihmisiin. Uskovana lisäksi pyydän rukouksessa antamaan Jumalaa minulle anteeksi niin kuin minä muille annan anteeksi.

Joskus pitää vain astua ulos omasta kivustaan ja surustaan, ilman anteeksiantoa meistä ei koskaan tule täysin ehjiä. Tai näin minä näen asian. Minullakin on työn alla on vielä yksi suuri anteeksiannon paikka, mutta koska se ei koske isääni, jätän sen toiseen kertaan.

Siunausta kaikille


Isä meidän, joka olet taivaissa.
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.
Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.




maanantai 1. helmikuuta 2016

Minä uskon

Keräännyimme lauantaina perhepiirissä ruokapöydän ympärille. Nämä hetket ovat minulle arvokkaita, saan kuunnella iloista puheensorinaa ja missäpä ihmiset olisivat avoimempia ja kevyemmällä mielellä kuin ruokapöydässä. Kaikkien istuessa tyytyväisinä vatsat täynnä, kääntyi aihe äkkiä uskontoihin ja uskoon. Tämä ei ole ollut lasten puolelta kovin yleistä, vaikka meillä uskosta ääneen puhutaankin ja uskontoja on monesti pohdittukin yhdessä lasten ollessa nuorempia.

Katolilaisuudesta olemme puhuneet toki paljon viime aikoina, ovat lapset kyselleetkin aiheesta ja puhun avoimesti kirkosta ja uskosta muutenkin, mutta emme oikeastaan ole puhuneet aiheesta niin että kaikki olisivat yhtä aikaa paikalla.
Lasten kasvaessa ovat he tehneet omat päätelmänsä Jumalasta ja uskosta/ uskonnoista. He ovat vielä nuoria ja mielipiteet ehtivät vielä kehittymään moneen otteeseen (tai sitten ei). Nyt kuulen monissa mielipiteissä itseni silloin nuorena Tanjana, ja se hymyilyttää minua sisäänpäin, yhtään kuitenkaan lapsiani ja heidän mielipiteitään vähättelemättä. Usko on kuitenkin niin henkilökohtainen asia että se polku jota kuljemme, on todellakin meidän omamme ja kuljemme sitä omaa tahtia. Erilaiset elämäntilanteet ja -tapahtumat vaikuttavat myös siihen millainen Jumala-kuva meillä on. Vai onko meillä sellaista lainkaan.

Lapseni uskovat Jumalaan, mutta eivät jaa kanssani välttämättä kaikkea uskontojen oikeellisuudesta tai sanoisinko ennemminkin uskontojen olemassaolon tarpeellisuudesta. Pari lapsistani on sitä mieltä ettei uskontoja pitäisi olla, että ne aiheuttavat/ ovat aiheuttaneet niin paljon pahaa. Heille Jumala on olemassa ilman minkäänlaisia/ minkään uskontokunnan kirkkoja tai seurakuntia. Nuorempi tytär taas jakaa mielipiteeni katolisesta kirkosta, onhan hänenkin poikaystävänsä katolinen.
(Vanhimmasta lapsestamme en puhu nyt mitään, sillä hän ei ollut keskustelussa mukana.)

Se mihin kiinnitin huomiota, oli tärkein asia: lapseni uskovat Jumalaan. Vedin salaa helpottuneena henkeä, sillä en ole aina ollut varma asiasta. Ehkä hekään eivät ole olleet.
Kuuntelin aikani ihan hiljaa heidän ajoittain kiivastakin keskusteluaan, sellaiseenhan minä en osallistu uskonnoista puhuessa. Olen niin monet kerrat kuullut samat oletukset, samat väitteet, samat epäilyt, samat syytökset. Se kaikki kuuluukin ihmisen matkaan kun hän miettii onko tässä mitään järkeä ja jos on, niin mitä.

Olen sinänsä samaa mieltä siitä, että kirkottakin voi elää. Jumala kuulee sinut, olit sitten polvillasi tai istumassa, vaatehuoneessa tai metsässä tai kirkossa. Olen myös sitä mieltä että uskonnon varjolla ollaan tehty paljon pahaa. Lasten raiskaukset, ihmisten hyväksikäyttö, murhat, manipulointi, terrorismi... kaikkea näitä harjoitetaan tai ollaan harjoitettu uskontojen varjolla. Mutta uskonto ei salli tällaisia asioita, Jumala ei ole se joka sallii nämä hirveydet. Sen tekee ihminen. Jos kirkkoja ei olisi, jos uskontoja ei olisi, tekisi ihminen näitä jossain muualla ja jonkun muun asian varjolla (ja tekeekin). Mikään, mikä synnyttää hyvää, ei toisella kädellä toimi pahan lailla. Ihmisestä ei kuitenkaan tule täydellistä kirkossa, eikä myöskään kirkon ulkopuolella.

Kun lapseni olivat aikansa keskustelleet siitä kaikesta mitä pahaa uskonnot ovat saaneet aikaan, kysyin heiltä että entäs se kaikki hyvä? Entä ne ihmiset, jotka kokevat saaneensa jollain tavoin pelastuksen elämäänsä? Joiden elämä olisi yksinäistä ja kurjaa ilman kirkkoa tai uskovien yhteisöä? Entä ne jotka ovat ihan konkreettisesti pelastuneet uskontojen ansiosta? Entä he jotka tekevät hyvää uskontojen nimissä? Miten paljon hyvää kirkko on tuonut ihmisten elämään ja miten paljon pahaa se ihmisten elämässä pitää käsivarren päässä...
Tästä uskontoja ja kirkkoja kritisoivat ihmiset eivät koskaan puhu tai ainakin vähättelevät asiaa. Uskonnoilla on kuitenkin tieteellisestikin tutkitusti myönteinen vaikutus ihmisiin, emmekä puhu hyvän tekemisestä mitenkään mitättömänä tai vähäisenä asiana kirkon ulkopuoliseenkin maailmaan.

Entä sitten "sääntöjen kiertäminen".
Jokainen ihminen on vastuussa tekemistään joko vain itselle tai itselleen ja Jumalalle, riippuen siitä mistä kantilta elämää katselee. Minun näkökulmastani olen vastuussa Jumalalle siitä miten käyttäydyn ja mitä teen, mutta tottakai olen vastuussa myös itselleni. Elämässäni tekemät valinnat voivat joko vaikkapa lyhentää tai pitkittää elämääni tai tehdä minut surulliseksi tai onnelliseksi, eli toisinsanoen vaikuttavat elämänlaatuuni ja elämäni mielekkyyteen ja pituuteen.
Mutta jos alan kirjoittamaan omia sääntöjäni Jumalan asettamien lakien päälle, en enää elä siinä uskossa missä luulen eläväni, vaan voin saman tien hylätä uskoni. En puhu pienistä tai isommistakaan synneistä joita kaikki teemme, vaan siitä jos alan elämään sellaisten sääntöjen mukaan jotka "nyt sattuvat paremmin sopimaan minulle". Silloinhan en usko siihen sanomaan jota kirkko meille opettaa.

Loppujen lopuksi tämä on melko yksinkertaista. Mitä haluan elämältä? Millaiset arvot minulla on? Mihin uskon? Miten haluan elämäni elää? Ja sen jälkeen mietin voinko ja haluanko elää siinä uskossa jossa olen tai jossa haluaisin elää? Kykenenkö elämään kuten Jumala haluaa minun elävän? Pyrinkö edes siihen?
En minä voi piirtää Jumalaa sellaiseksi yleistalkkariksi, joka avaa aina sen oven minkä haluan auki. En minä voi kertoa Jumalle miten Hänen pitäisi asiat maan päällä hoitaa. Tai toki voisin piirtää vaikka millaisen jumalan ja sanoa mitä vaan, mutta silloin ei olisi enää kyse samasta uskosta, samasta Jumalasta. Ja minä uskon juuri tähän Jumalaan, mistä raamattu meille kertoo.

Jos kääntäisin asian näin päin: Kun menet uuteen työpaikkaan, et kävele pomon toimistoon kertomaan mitä siellä työpaikalla sitten teet ja mitä et. Et muuta työpaikan sääntöjä, et mene ja tule miten huvittaa, et kerro omistajalle miten tämän tulisi firmaansa hoitaa, etkä ala johtamaan sitä firmaa itse. Et myöskään tee näin vaikka olisit vanhakin työntekijä. Meillä kaikilla on oma paikkamme tässä firmassa, sillä on omat sääntönsä ja yksi omistaja. Jos tämä ei kelpaa, pitää vaihtaa firmaa. Se mikä ei sinulle ehkä ole hyvä, tekee kuitenkin monet muut onnellisiksi, etkä sinä voi sanoa millä tavoin muiden tulisi kokea tulleensa kohdelluksi oikein siinä firmassa tai ylipäätään, miten muut ihmiset kokevat firman sisäiset asiat.


Minä uskon Jumalaan. Uskon siihen mitä katolinen kirkko opettaa. Tähän mennessä en ole törmännyt vielä yhteenkään sellaiseen sääntöön, joka ei sallisi ihmisen astua ulos tästä kirkosta. Ihminen voi erota kirkosta jos ei usko sen sanomaan. Pyydän anteeksi seuraavaa, mutta... Olisikin parempi jos kaikki ne ihmiset jotka eivät halua elää katolilaisessa uskossa, eivät olisi levittämässä pelkoa, vääriä uskomuksia ja omia mielipiteitään kirkon ulkopuolelle. Miksi he roikkuvat kirkossa joka on heille vain taakka? Samaa voisin kysyä muiden kirkkojen kohdalla, muiden uskontojen kohdalla.

Usko tarkoittaa kirjaimellisesti johonkin uskomista. Ei ole mitään välimaastoa. Tämä on vaikea ajatus monelle ateistille tai siirtää ajatusta oman seurakunnan ulkopuolella oleviin uskontoihin/ seurakuntiin. Jos tuntee monta ihmistä oman uskonsa ulkopuolelta, on aihe helpompi yleensä käsittää. Jokainen ihminen sanoo joko "Minä uskon... xxx" tai "minä en usko mihinkään". Sallittakoon jokaisen päätyä tähän ihan itse. Ei Jumala minun nähdäkseni ota kaverien lähettämiä ilmottautumisia vastaan, eikä yksikään ateisti pelasta uskovaa miltään.
Ne jotka tulevat väärin kohdelluksi kirkoissaan tarvitsevat ehdottomasti apua, mutta ihmisen henkilökohtainen suhde Jumalaan tarkoittaa todellakin henkilökohtaista suhdetta. Siinä ei ole kolmansia pyöriä, tämä uskon-asia meidän tulee päättää ja pohtia loppujen lopuksi aivan itse.

Siunausta viikkoonne,
Tanja

maanantai 25. tammikuuta 2016

Hiljaisuus

Hiljaisuudesta on tullut minulle äärimmäisen tärkeä asia. Tarvitsen ympärilleni edelleen myös elämän ääniä, naurua, musiikkia, luonnon ääniä ja puhetta, mutta hiljaisuudessa saan kääriä omat ajatukseni juuri sellaiseen pakettiin kun haluan.
Kun sanon tai kirjoitan jotain, olen jo harkinnut ja punninnut kaiken valmiiksi. Joskus hyvin nopeasti, joskus oikeasti harkitsemalla harkiten. Mutta hiljaisuudessa, siellä olen joko yksin ajatusteni kanssa tai puhun Jumalalle. Silloin mikään ei jää piiloon, ei ole mitään mitä en itse tai Jumala tietäisi siitä mitä sisimmässäni liikkuu.

Tiedän kuitenkin että on ihmisiä joita tälläinen hiljaisuus ei kiinnosta. Ehkä he pelkäävät kuulevansa mitä oikeasti ajattelevat tai eivät vain haluakaan myöntää todellisuutta, tai se todellisuus on liian kipeä käsiteltäväksi. On myös ihmisiä jotka eivät usko Jumalaan, eivätkä myöskään siis juttele Hänelle.

Mutta Jumala kuulee myös ne hiljaiset huokauksetkin joita ihmiset päästävät hiljaa sisimmissään, ei siihen puhetta aina tarvitakaan. Ei minullakaan ole aina sanoja. Ei ihmisille, eikä Jumalalle.

Kirkossa on hyvä ajatella.
Opetukseni loppuessa jää aina puoli tuntia aikaa ennen jumalanpalveluksen alkua. Istun sen ajan kirkon penkillä rukoillen, ajatellen tai ruusukkoa kuunnellen (viereisessä Marian Kappelissa luetaan sitä). En ole koskaan kirkossa yksin, mutta pieniä ääniä lukuunottamatta kirkossa on aina tietty hiljaisuus. Ja vaikka pappikin aloittaa saarnansa, siellä on silti tietty hiljaisuus silloinkin. Usein se hiljaisuus on tosin täynnä rukouksia, ajatuksia, huokauksia, suruja, toiveita, pelkoja, kiitosta... ymmärrätte varmaan mistä puhun. Puhun sellaisista asioista joita ihmiset jättävät kirkkoon ajatuksissaan. Joskus ja joissain kirkoissa kaiken tämän voi ikänkuin "tuntea", eikä kysymys ole mistään yliluonnollisesta vaan ne ovat vain ihmisistä huokuvia tunnetiloja. Olen käynyt kirkossa jossa suru ja ahdistus olivat niin sakeina ilmassa että olin oikeasti järkyttynyt. Erityisherkkänä muiden ihmisten tunnetilat ovat ikäänkuin peili minulle ja saattavat kuormittaa hermostoani paljonkin. Siksi pidän tyhjistä kirkoista ja hiljaisuudesta.

Eilen kirkossa ajattelin leukemiaan sairastunutta sukulaistani. Juttelin hänen kanssaan muutaman minuutin viime viikolla, enempää hän ei jaksanut, enkä oikein saanut selvääkään puheesta. Suu oli vereslihalla sytostaattikoktailista, voimat olivat täysin pois. Elämänvoima oli hiipunut, ehkä tahtokin elää. Yritin kannustaa ja tukea, valaa uskoa huomiseen, mutta kaikki ne sanat tuntuivat vain... sanoilta. Mitä voi sanoa ihmiselle jonka elämän jatkuvuus ei ole varmaa? Miten voi ketään lohduttaa millään sanoilla jos vaakalaudalla on elämä?

Siinä kirkon penkillä istuessani ja elämän herkkyyttä miettien tuli mieleeni eräs asia mitä olen halunnut jo vuosia tehdä. Olen odottanut oikeata hetkeä, oikeita välineitä, oikeita tienviittoja asian suhteen. Ehkä nyt tuli sellainen hetki jolloin rohkenin ajatella laatikon ulkopuolelle. Voin toteuttaa asioita "käsikirjoituksen" ulkopuoleltakin. Tämä on elämää, ei tietokoneohjelma jossa kaikki merkit pitää kirjoittaa juuri pilkulleen samanlaisina kuin ne edessäsi lukevat. Toteuttaakseen elämässä asioita ei tarvitse toteuttaa kaikkea niin pilkulleen. "Sinnepäin" on oikein hyvä joskus.

Mukavia asioita henkilökohtaiseen päiväkirjaani merkittäväksi on siis tiedossa. Toteutus selviää myöhemmin, ehkä jo kesällä. Aion muutenkin kaivella vanhoja unelmiani esiin ja pyyhkiä niistä pölyjä pois, tarkastella niitä uusin silmin. Minusta tuntuu kuin Jumala olisi aukaissut silmieni ja korvieni lisäksi myös uuden luukun ajatusmaailmastani.

Mitä halusin siis kirjoituksellani sanoa tänään... Tämä maailma on täynnä kauniita värejä ja upeaa hiljaisuutta, vaikka joskus elämä tuokin harmaita tai mustia asioita eteemme ja niin kovaa melua, ettemme tahdo kuulla edes ajatuksiamme, saati sitten Jumalan ääntä. Hiljaisuus ei ole yksinäisyyttä, vaan matka itseen. Värit eivät koskaan ole pois elämästämme, vaikkemme tuntuisi välillä niitä huomaavan. Mikään ei ole mahdotonta sille, joka osaa katsoa maailmaa ja asioita monesta eri kulmasta.

Ja lopuksi, joka päivä voi oppia uusia asioita. Myös itsestään.

Siunattua viikkoa!

torstai 7. tammikuuta 2016

Kohti katolilaisuutta

En edelleenkään tokikaan tiedä tuleeko minusta koskaan katolilaista, mutta sitä kohti menen yhä, vahvalla tahdolla.
On myös vaikea kirjoittaa mitään viime aikojen tapahtumista, sillä kaikki on ollut hyvin henkilökohtaista. Paljon on kuitenkin tapahtunut: olen jutellut kahden eri papin kanssa, käynyt menneisyyttäni lävitse ja jatkanut katolilaisuuden opiskelua.

Ensimmäisen liittoni mitätöintiin tuntuisi olevan hyvät perusteet, mutta helpoksi sitä ei ole tehty, eikä tietysti sen helppoa tarvitsekaan olla jos kirkkoa ajatellaan. Kirkon säännöt, niillä mennään. Sitä joko tahtoo koko paketin tai ei mitään. Mutta en puhu nyt pelkästään säännöistä, vaan omista arvistani. Niiden auki repiminen ei koskaan ole helppoa. Ja vielä vaikeammaksi asian tekee se, että olen aukaissut niitä arpia ihmisille, joiden elämään katolilaisuus on kuulunut aina. Minä suomalaisena luterilaisena olen elänyt täysin erilaisin säännöin jo pelkästään kirkonkin osalta ja usein on tullut sellainen olo, ettei ole helppoa katolilaisen papin ymmärtää luterilaisen kirkon sääntöjä, eikä sitä että ihmiset tekevät ratkaisujaan niiden sääntöjen mukaan.

Ymmärrän, ettei ole helppoa katolisen ihmisen ajatella asioita minun- luterilaisen- kannalta, sillä onhan katolisten sääntöjen käsittäminen useimmille luterilaisille melkeinpä mahdoton tehtävä. Olen itsekin tässä vuosien varrella näitä asioita pohtinut paljon ja joskus asioiden käsittäminen on ollut vaikeata, niiden hyväksyminen jopa vieläkin vaikeampaa. Olen itsekin kipuillut katolisen kirkon avioliitto-kysymyksen äärellä, miettinyt Marian ja pyhimysten merkitystä ja ylipäätään katolisen kirkon tilaa (varsinkin menneisyyttä, kuten niin moni luterilainen tekee).
Mutta kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen, ei hyväksyminen tai ymmärtäminen ole vaikeaa ollenkaan, vaan moni ennen niin vaikea asia tuntuukin luonnolliselta ja oikealta. Katson kuitenkin edukseni sen, että olen luterilaisena katsonut katolilaisuutta niinkin monesta kulmasta. Ja kuten katson nyt myös luterilaisuutta katolilaisuutta opiskeltuani.

Kerään voimia tulevaa varten. Tiedän ettei tie tästä helpommaksi muutu lähiaikoina, joudun vielä kyseenalaistamaan matkani- tiedän sen. Kun kipu ylittää tietyn kynnyksen, sitä haluaisi vain paeta arpeuttamaan haavansa uudelleen.
Pappi joka asiaani täällä Tukholmassa hoitaa, on saksalainen... ja jos en olisi jo Saksassa asunut, olisin varmasti ollut monta kertaa loukkaantunut tai vihainen hänelle. Itseasiassa näin on käynytkin kerran. Mutta hän on vain saksalaisen jyrkkä ja tarkka, ehkä jossain kohti ollut hieman tahditonkin. Toivon että tämä matka olisi hänellekin opiksi ja hyödyksi.
Älkääkä käsittäkö väärin, pidän tästä papista kyllä ja on hän minulle ollut lempeäkin, mutta nyt olemme sellaisten asioitten äärellä jossa ehkä naimattomalla katolisella papilla ei ole samalaista kokemusta kuin minulla, luterilaisella kaksi kertaa vihityllä.
Lisäksi olen hänelle ensimmäinen "juuri tällainen tapaus", hänelläkin on opeteltavaa ja lisään varmasti osaltani hänen taakkaansa ajan ja työmäärän suhteen. Olemme molemmat uusien asioitten äärellä.

Asiat menevät kuitenkin kuten niiden kuuluukin mennä. Sydämeni on saavuttanut jo katolilaisuuden ja se on minulle hyvin tärkeä asia. Tiedän että loppu on kirkon ja Luojan käsissä ja opettajani jo minua ohjeistikin, etten saa kyseenalaistaa päätöstä, oli se sitten mikä tahansa. Näin itsekin ajattelen. Kielteinen päätös olisi raskas minulle, mutta ymmärtäisin sen lopulta henkilökohtaisella tasolla.

Mutta kysymys ei ole pelkästään minusta ja se tekee asiasta erittäin vaikean. Olen naimisissa katolisen kanssa ja näin ollen liittoamme ei koskaan tunnustettaisi. Mitätöintiprosessissa kun asiasta tekee vaikean sen, että ex-liitossani olimme molemmat luterilaisia- katolisen kirkon silmissä siis erittäin pätevä liitto. Jos eksäni olisi ollut ortodoksi tai katolinen ja olsimme menneet naimisiin luterilaisessa kirkossa, olisi liiton pätevyys katolisen kirkon silmissä erilainen.

En kuitenkaan halua mennä asiassa vielä mihinkään lopputuloksiin, vaan odottelen rauhassa jatkoa. Tosin kovin helppoa se "rauhassa"- sana ei minulle ole. Haluaisin pika-kelata tämän vaiheen kokonaan ohi jossa nyt olemme. Vaan minkäs teet. Odotat.

Joten minä odotan. Olenhan tätä odottanut yli kymmenen vuotta, joten mitäpä pieni lisä siihen enää. En voi hoputtaa pappia, en kirkkoa ja sen toimielimiä, enkä edes halua. Elän tällä hetkellä toivon saarella, siinä on toisaalta hyvä olla... toisaalta sen reunoja hipoo koko ajan keskeneräisten asioitten meri ja sen aallot voimistuvat jatkuvasti jos päätöstä ei tehdä tai sitä ei synny. Kuulun vielä niihin ihmisiin joille keskeneräiset asiat ovat vaikeita, mutta toisaalta: onpahan taas yksi opin paikka tässä. Tässäkin.

Siunausta,

Tanja


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Viikolla pohdittua

*Uskonsotia pitävät hengissä ihmiset, jotka ovat epävarmoja omasta uskonnostaan tai uskostaan

En ole kuullut yhdenkään katolilaisen haukkuvan luterilaisia, kuten luterilaiset haukkuvat katolisia. Katolilaisilla on oma vahva uskonsa kirkkoonsa, luterilaisilla ei. Luther ei synnyttänyt sitä kirkkoa, joka meillä luterilaisilla tällä hetkellä on. Katolilaiset keskittyvät omaan elämäänsä ja omaan kirkkoonsa, luterilaiset keskittyvät kaivelemaan toisten elämää ja toisten kirkkoa. Miksi? Koska monikaan luterilainen ei halua nähdä katolisessa kirkossa muuta kuin sen mitä meille lapsuudessa on kerrottu tai ne räikeimmät asiat kirkosta.

*Katolisessa kirkossa on paljon uskoa, toivoa ja rakkautta

Jotkut katolilaiset ovat tällä hetkellä hämmentyneitä. He näkevät kirkossaan paljon eripuraa, uudistuksia pelätään tai toivotaan. Itse näkisin että on ensinnäkin erittäin hyvä että väärinkäytökset tai rikokset tulevat julki, näin voidaan puhdistaa kirkkoa. Kaikki kirkon johtohenkilöt eivät ole hyviä ihmisiä, kaikki heistä eivät usko Jumalaan ja osa heistä on juuri sellaisia rikollisia mistä me luterilaiset puhummekin. Mutta huomio! JOTKUT heistä ovat rikollisia ja väärintekijöitä, eivät kaikki tai koko katolinen kirkko. 
Kuuntelin erästä katolilaista hieman hämmentyneenä viime viikolla. Hän oli peloissaan tulevasta, pelkäsi kirkon kahtia jakautumista ja puhui katolilaisten huonosta nykytilasta. Kun minä taas astun katoliseen kirkkoon, näen siellä paljon uskoa, tunnen ilmassa paljon rakkautta ja koen toivon rukouksissani. Minun on niin hyvä istua siellä kirkon penkissä, katsella ympärilleni ja kuunnella pappia ja kirkkokansaa. Tuntuu hyvältä polvistua Jumalan edessä ja nähdä miten ihmiset luottavat siihen mitä meille on raamatun kautta kerrottu. En koskaan ole päässyt luterilaisessa kirkossa samaan hyvään oloon, en ole kokenut samaa yhteisöllisyyttä tai nähnyt ihmisten silmissä sitä hymyä, jonka usko, toivo ja rakkaus synnyttävät. Enkä ole nähnyt luterilaisissa sitä katumusta jonka omat teot synnyttävät, enkä sitä iloa, jonka armo synnyttää ihmisissä.

Epäilemättä tätä kaikkea löytyy molemmista kirkoista. Puhun kuitenkin nyt omasta sisäisestä kokemuksestani, ja se on se mikä minulle itselleni merkitsee kirkkoa valitessani. Vaikkei minusta koskaan tulisi katolista, ei mikään saa minua pysymään heidän kirkostansa pois. Minulle sopii paremmin uskon näkyminen ja sen ääneen tunnustaminen, kuin asian piilottelu.

* Papit

Paljon on tullut mietittyä erilaisia pappeja viime aikoina. Niin luterilaisia kuin katolisia pappeja, heidän erojaan ja sitä, miten maailman muuttuminen mahtaa vaikuttaa tahtoon ryhtyä papiksi.

Tapasin täällä Tukholmassakin papin, meillä oli oikein mielenkiintoinen keskustelu- yli tunnin kävimme läpi messun ensimmäistä osaa ja siinä sivussa muitakin asioita. Sain vastauksia, mutta myös kysymyksiä heräsi. Ja mikä hauskinta, tämä saksalainen pappi on viettänyt pari vuotta siinä kaupungissa (opiskelemassa papiksi tai toimi jo valmiina pappina, meni vähän ohitse kumpi oli), jossa mekin kävimme luostarin kirkossa. Luostari oli siis meille molemmille hyvinkin tuttu ja se rikkoi niin sanotusti jään alkuun :)

Kaikille siunausta päiväänne!

tiistai 3. marraskuuta 2015

Tällä viikolla...

... olen miettinyt, missä paratiisi on nyt?

Sehän ei ole sama kuin taivas, eihän? Onko se jossain piilossa, onko sille tulevaisuudessa vielä käyttöä? Ovatko ne tärkeät puut vielä siellä?

... olen miettinyt, mihin meitä ihmisiä tarvitaan? Miksi Jumala loi ihmisen?

Onko ihminen tärkeä ja miksi? Meitä opetetaan olemaan korottamatta itseämme, mutta palvelemaan ja auttamaan muita. Ovatko muut tärkeitä, mutten minä? Mitä tarkoittaa "rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi"?  Entä jos ei rakasta itseään? 

Eli meidän kuuluu rakastaa itseämme, muttei kuitenkaan olla itsekeskeisiä. Miten minusta tuntuu yleensä kuitenkin siltä, että nämä kaksi asiaa valitettavasti liittyvät toisiinsa...

Tämähän (ihmisen elämä maan päällä) ei varsinaisesti ole ollut mikään menestystarina näin äkkiseltään mietittynä, ja mitä enemmän uutisia seuraan, sen enemmän epäonnistuneemmalta maailma vaikuttaa. 
Miten pettynyt Jumala onkaan mahtanut olla ihmiseen jo heti alkuun. Ja kuinka vaikeata yhä useammalle on uskoa Jumalaan nykymaailmassa.
 

Itselleni maailman kokemuksissa on järkeäkin ja joiltain osin selvä kuvio- mutta minä uskonkin Jumalaan. Vain alkuasetelma aiheuttaa itselleni hämmennystä.. no joo, ja jotkut asiat siinä välissäkin... ja loppua en vielä halua edes sen tarkemmin miettiä. Ilmestyskirja on pelottava(kin, vaikkakin myös täynnä toivoa ja lohtua.)


... olen miettinyt mitä tarkoittavat ne "monta huonetta" joita Jeesus meni ihmisille valmistamaan.

Olen nuoruudessani ohittanut useat raamatun lauseet ja kertomukset sellaisena luonnollisena osana totuutta, mitään oikein kummemmin miettimättä. Se nyt vaan on näin, Piste. Nyt aikuisena pääni on välillä "räjähtää" kaikesta mitä raamattu pitää sisällään: kaikesta siitä mitä luulen ymmärtäneeni ja kaikesta siitä mitä olen alkanut miettimään tarkemmin, mitä en ymmärräkään mutta toivoisin ymmärtäväni. Tiedonjanoni on valtava.

... olen miettinyt, että koska ajattelen asioita ihmisen järjellä, kuinka paljon on olemassa sellaisia asioita joita en edes osaa pohtia?

Se mikä meistä tuntuu järjettömältä, johtuu ehkä vain aivokapasiteetistamme tai siis sen vähäisyydestä? Entä jos kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää tai miten käsitämme asiat? Mitä jos Jumalan salaisuudet ovatkin koko ajan läsnä, emme vain osaa niitä havannoida tai osaa edes miettiä asioita niin monimutkaisesti, että ne näyttäytyisivät yksinkertaisina meille? En siis kyseenalaista sitä mitä meille opetetaan, uskon kirkon sanomaan täysin ja koko sydämestäni- mutta ehkä ajattelemme asioita liian yksinkertaisesti, liian ihmismäisesti? Inhimillistämme Jumalan?

Älkää kysykö. Olen aina rakastanut venyttää ajatuksia, muiden ja omiani. Minusta se ettei joku usko Jumalaan, on ihmisen kapea-alaista ajattelukykyä, mutta ymmärrän kyllä miksi jonkun on vaikea uskoa Jumalaan. Minä näen edessäni samat perusteet kuin hekin, mutta näen myös sen toisen mahdollisuuden ja itselleni se mahdollisuus on totuus.

... olen sopinut papin kanssa tapaamisesta täällä Tukholmassakin.

Minun pappini (saanko kutsua näin Pariisissa olevaa pappia vaikkei hän ole minun pappini, olen yhä luterilainen...) kehoitti juttelemaan katolisen kirkon asioista myös muiden kuin "opettajani" kanssa. Viime sunnuntaina sain viimein messun jälkeen suuni auki. Tosin pappi ei meinannut ymmärtää mitä siinä höpötin, kun hermostuksissani osoitin kirkkoa, että haluan tietää lisää messuun liittyvistä asioista, mitä kirkossa tapahtuu. Saimme kuitenkin sovittua että sovimme tapaamisen e-mailissa ja nyt se on sovittu.
 

Katolilaiset eivät ehkä ajattele sitä, että me luterilaiset toimimme kirkossa melko eri tavoin kuin he. Kun lapsi syntyy katoliseen perheeseen, hän tottuu käymään kirkossa ja näkee mitä siellä tapahtuu. Ja kun lapsi kasvaa, alkaa hän kyselemään miksi tehdään näin tai miksi toimitaan noin ja saa vastaukset vanhemmiltaan. Minä olen kuin tämä lapsi nyt. En halua vain matkia, vaan haluan tietää miksi. Kun kyselen asiaa muilta katolilaisilta, he joko kehottavat "matkimaan" tai eivät oikein itsekään tunnu ymmärtävän kaikkea. Papin luulisi osaavan selittää minulle nekin asiat mitä tapahtuu pään sisällä. Osaan kyllä polvistua oikeassa kohdassa, mutta en tiedä mitä kaikkea siihen hetkeen liittyy.

... olen miettinyt sanaa. Sana tuli lihaksi... Nyt Jeesus istuu Jumalan vierellä, palasi takaisin taivaaseen. Onko hän palannut takaisin sanaksi, vai onko jäljellä enää ihmisyyttä?

Jättikö Jeesus taakseen sen mitä maan päällä oli? Miltä Jeesuksesta tuntui olla ihminen kaiken sen tiedon kanssa mikä hänellä ihmisenä oli, kun samaan aikaan hän kuitenkin oli myös osa Pyhää Kolminaisuutta... ja kuitenkin ehkä hän koki myös sen miten yksinkertaisesti me ajattelemme? Ymmärtääkö Jumala meitä nyt paremmin? Vai oliko Jeesus ihminen vain ulkonaisesti? Ei kai, sillä saihan paholainenkin kiusata Jeesusta autiomaassa.
Jeesus myös sanoi että vain Jumalalla on tieto kaikesta- eli siis myöskään Jeesus ei tiennyt kaikkea, eikä nähnyt tulevaa?

Miksi Jeesus sanoi ristillä, että Isä oli hänet hylännyt? Tämä on asia jota olen miettinyt jo lapsesta. Ja kuitenkin hän sanoi myös, että tehtävä oli täytetty. Mitä Jeesus tarkoitti hylkäämisellä? Tarkoittiko hän, että joutui kokemaan tuon hetken yksin, ihmisenä, ja siksi ihmisenä myös koki tulleensa hylätyksi? Että ainoastaan näin Jumalan tarkoittama uhraus tulisi täytettyä?


Olen monesti itkenyt kirkossa katsellessani ristiinnaulittua Jeesusta, niin kamalalta tuntuu olla vastuussa siitä teosta. Minä en ihmisenä ja äitinä olisi voinut lähettää lastani kuolemaan ihmiskunnan puolesta. Jotain arvokasta me siis olemme, koska Luojamme näin teki. Tästä palaammekin alkuun: miksi olemme tärkeitä?
(Toisaalta, palatakseni tuohon lapsen kuolemaan ihmiskunnan puolesta... mitä toivoa olisi silloin lapsella jos ihmiskunta kuitenkin menehtyisi... kamala ajatus!)

... ja vielä lopuksi: olen miettinyt katolilaisuutta paljon. Hyvin paljon.

Olen tullut siihen pisteesteen "tutkimuksissani", ettei takaisin paluuta ole. Olen ylittänyt jonkin rajan ajatuksissani. Vaikkei minusta tulisi koskaan katolilaista, en voi enää elää kuten ennen. En ole enää luterilainen ajatuksiltani. 

Koen, että koska tiedän nyt enemmän erilaisista asioista, on minulla myös enemmän "vastuuta" uskostani ja siihen liittyvistä asioista. Lähtiessäni tähän "prosessiin", en ehkä ihan ymmärtänyt kuinka se tulee muuttamaan minua ja ajatusmaailmaani. Älkää käsittäkö väärin, olen siis yhä minä vikoineni päivineni ja myös hyvine puolineni, mutta tieto on syventänyt uskoani entisestään. Olen lukenut todella paljon uskonnoista ja Jumalasta, miettinyt asioita pääni kipeäksi ja saanut varmuuden sille, että olen sillä tiellä jolla haluan ollakin. Minua ei siis ole "aivopesty", vaan olen saanut vastauksia moniin kysymyksiini. (En tokikaan kaikkiin, siihen katolinenkaan kirkko ei pysty... ha ha.)

Siinä missä meillä luterilaisilla on vähän sellainen "High Five"- suhde Jeesukseen, on katolilaisilla syvä kunnioitus, Jeesuksen edessä polvistutaan yhä ja minusta se tuntuu hyvältä. Kun ja jos nostamme itsemme Jeesuksen tasolle saman arvoisiksi hänen kanssaan (kuten luterilaiset mielestäni jo tekevät), emme ole enää uskon ytimessä.

Katolilaiset osaavat kyllä olla rentoja (toisin kuin luullaan, minäkin yllätyin!), yhteisö on voimavara ja kirkko on riippuvainen sen jäsenistä. 
Papit eivät saa palkkaa vaan kirkon toiminta on kiinni niistä ihmisistä, joille Jumalan kutsu on yhä tärkeä. En tiedä kirkon kehitystä tässä mielessä, mutta uskon että tässä muutamien satojen vuosien aikana on yhä pienempi määrä ihmisiä vastaamassa tähän kutsuun. Aika muuttuu ja ihminen itsekeskeistyy.

Katolisessa kirkossa kaikki toimii melko pitkälle vapaaehtoisin voimin ja ne jotka vapaaehtoisina toimivat, tekevät sen hymysuin. On siivousryhmää, on messussa auttavia ihmisiä, on kirkon huollosta vastaavia vapaaehtoisia ja ihmisiä, jotka antavat rahaa tähän kaikkeen.
Luterilainen kirkko taas ei ole riippuvainen enää mistään. Se pyörii valtion tuella vaikkei ihmisiä tulisi kirkkoon ollenkaan. Pappien palkka on todella hyvä ja perheellisinä heidän ajatuksensa voivat olla enemmän omassa maallisessa maaimassaan kuin katolilaisten virkaveljiensä. Eläkkeelle suht nuorena jäätyään luterilainen pappi saattaa jättää kirkon, sen ihmiset ja uskon taaksensa... en usko että tämä toteutuu kovinkaan samanlaisena katolisten pappien kohdalla. Pariisissa toimivan papin eläkeikä (luterilaisittain) on mennyt jo jonkin aikaa sitten ohitse.

Itse koen että luterilainen kirkko kuuntelee liian paljon heitä jotka eivät edes kirkon jäseniä ole, kirkko on unohtanut miksi se on olemassa. Kirkon tehtävä on tukea ihmisten hengellistä elämää, ei mukautua ateistien ajatuksiin. Monet luterilaiset uskovat jo, että ihmisen laki tai mielipiteet ja Jumalan laki ovat yhtä, mutta näinhän se ei ole. Jokaisella on vapaus valita ja tätä vapautta minä kunnioitan, siksi olen itse lähdössä luterilaisesta kirkosta pois. (Pääsin sitten katoliseen kirkkoon jäseneksi tai en.) En pelkästään siksi että haluan itse muualle, vaan siksi etten voi olla näin eri mieltä tärkeistä eroavaisuuksista ja jäädä kirkkoon jossa mielipiteitäni ei kaivata. Minä en usko enää luterilaisuuteen.

On ollut erittäin raskas päätös jättäytyä "irtolaiseksi" ja kerään rohkeutta toteuttaa tämän päätöksen. Siinä voi hetki mennä, olen aina halunnut olla osa kirkkoa.

Tuli taas pitkästi tarinaa, olen pahoillani. Pitäisi varmaan päivitellä blogia useammin ja ottaa vain muutama asia käsiteltäväksi kerrallaan.
Mutta näin tänään. Tämä on niin minua, sitä ajatuksenvirtaa parhaimmillaan pahimmillaan.

Siunausta!