Pysähdys

20.2.2011, sunnuntai. Ajelimme mieheni kanssa kauppaan, olo oli salin jälkeen ihana. Naureskelimme, mietimme dieettejä ja kaikkea toisarvoista, kun puhelin soi. Puhelimessa oli itkuinen miniäehdokas ja yritin saada sanoista jotain järkeä. Ei, että hän olisi puhunut epäselvästi, vaan maailmaani tuli täyspysähdys.

Menin aivan toimintakyvyttömäksi. Näytin ja kuulostin varmasti ihan suhteellisen normaalilta, mutta päässäni takoi, että kuolen tähän. Kuolen tähän paikkaan. APUA!

Juttelin poikani kanssa normaalisti edellisenä iltana. Kuume tai lämpöily oli kestänyt jo kaksi viikkoa ja noussut uudestaan päivän tai kahden tauon jälkeen. Kehoitin menemään lääkäriin. Lupasi maanantaina mennä.

Menihän hän, jo seuraavana päivänä, muttei ihan kuten oli suunnitellut.

Sunnuntaina miniehdokkaani oli herännyt puolen päivän aikaan... ei, en kykene toistamaan vieläkään ihan kaikkea, lyhennän tarinaani, sillä tämä tekee yhä kipeätä.

Miniäehdokas ei saanut poikaani hereille. Tämä räpytteli silmiään, mutta ei ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtuu, eikä kyennyt puhumaan, ambulanssi haki pojan. Tällä tiedolla aloitimme sunnuntai-iltapäivän.

Soittelimme sairaalan kanssa tilanteen edistymisestä koko illan ja miniäehdokkaamme piti meitä ajan tasalla. Tilanne oli erittäin huono ja vakava.  Sunnuntaina otettiin joitain kokeita, vaihtoehtojen poissulkemista.
Päivä kerrallaan, sanoi lääkäri. Muuta en muista.

En nukkunut seuraavana yönä. Olimme kaikki surullisia ja hiljaisia. Rukoilin rukoilin ja rukoilin. Laitoin rukouspyyntöjä eteenpäin, puristin koko yön kourassani ristiä ja rukoilin. Mieheni sytytti kynttilän- kynttilän, jonka olimme ostaneet meille rakkaasta luostarista. Se paloi hiljalleen ja me rukoilimme. Rukoilin epätoivoissani merkkiä, joka kertoisi, että tämä päättyy hyvin, että poikamme selviää.
Kynttilä sammui. Painoin pääni rukokseen ja huusin sisalläni, että Jumala auta! Anna lapseni selvitä... ole kiltti, anna selvitä... katsoimme mieheni kanssa ikkunalle, jossa sammunut kynttilä oli. Se syttyi palamaan.

Silloin tiesin, että lapseni selviää.

Enkefaliitti. Aivotulehdus. Aivokuume. Tutkin nettiä kauhuissani. Pojalleni aloitettiin antamaan viruslääkettä, sekä aivojen sähkömyrskyyn epilepsialääkettä. Maanantai- päivänä sanoja tuli jo vähän, illalla hän puhui isänsä kanssa puhelimessa (minä en kyennyt, itkin vain). Hieman sanoja hakien. Tiistaina näimme poikamme... lievää käsien vapinaa ja leuan vapinaa, muutamien sanojen hakemista... mutta koskaan en olisi uskonut, miten huonokuntoinen nuori sairaalaan oli tuotu. Lääkärit ja hoitajat ovat kertoneet, että paraneminen on ollut todella nopeata. Eräs hoitaja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt niin huonokuntoista enkefaliitti-potilasta. Hän sanoi, että poikani pelästytti kaikki.

Tämä on ihmeellistä. Viime viikon torstaina hän teki jo neuropsykologiset testit ja pärjää niissä (edelleen) ikäisiään miehiä paremmin. Tasapainossa on hieman suihkussa hakemista ja kädet edelleen hieman vapisevat kahvikuppia nostaessa. Voimat toki eivät ole täysin palanneet, mutta hän on jopa ollut jo pari yötä kotona. Tippalääkkeen takia joutuu olemaan edelleen sairaalassa. Kunhan selviää, minkä viruksen aiheuttama tauti on (siis onko herpesvirus, se mikä monella meillä on veressä, esim. yskänrokko, vai ei), tiedetään pääseekö poika kotiin vai jatketaanko lääkitystä kolme viikkoa.

Kiitollisuus. Olen niin kiitollinen Jumalalle. Näyttäisi, ettei pojalleni jäisi minkäänlaisia vaurioita taudista. Useille jää, kaikki eivät selviä ollenkaan. Useilla on jopa kuukausien tai vuosien terapia, opetellaan puhumaan uudestaan, monen persoonallisuus muuttuu, henkinen tilakin voi muuttua, mieheni tietää yhden ihmisen, joka ei enää kyennyt toimimaan kuten ennen, älyä tarkoitan.

Välillä huomaan miettiväni poikaani tilassa, jossa hän on ollut vain hädissään, kykenemättä puhumaan tai ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtuu. Sydämeni on musertua. Tiedän, ettei taaksepäin pidä katsoa, mutta on hyvä muistaa, mikä elämässä on tärkeää. Luulen sen jo oppineeni aiemmin, mutta ilmeisesti kohdallani muistutus oli tarpeen. Tiedän senkin, että kuukauden päästä katselen jälleen kriittisesti peilikuvaani... mutta tiedän senkin, että tästä jää jokin tärkeämpi siemen itämään sisälleni.

Pysähdyksen hetkellä kuitenkin olemasta lakkasi paitsi maailmani, myös kilot, rypyt ja turhuus. Oli vain rakkaus, pelko ja toivo.
Itken päivittäin nyt, hyvin herkästi. Sairastuin flunssaan kun asiat helpottivat. Pelko elämän hauraasta langasta pitää varmaan hetken vielä otteessaan. Voin jopa masentua... mistä sen tietää. Tiedän kuitenkin yhtä varmasti kuin poikani on kunnossa nyt, että me kaikki selviämme tästä Jumalan avulla, toistemme avulla.

Katson jääkaapin ovea ja siellä olevaa magneettia:

"The Lord didn´t promise that life would be easy,
but He did promise to go with you every step of the way."

Tiedättekö. Olen vuosien mittaan katsellut tuota usein ja saanut todeta, että näinhän se on ollut.