En oikein edes tiedä, miten tämän aloittaisin. Jos sanon näin, tämä kuulostaa kovin itsekkäältä, jos sanon noin, kuulostaa kaikki masentavalta. Mitä siis sanoa? Pitäisikö odottaa, että saa jäsenneltyä kaiken edes kutakuinkin järkevään muotoon... vai pitäisikö vain antaa virran viedä?
Olen kai aina pelännyt tietyllä tavalla kasvojeni menetystä. En tarkoita niin, ettenkö osaisi nauraa itselleni tai että minua varsinaisesti pidettäisiin tyhmänä- ihmisten mielipiteellä ei sinänsä tuossa suhteessa edes ole merkitystä... Uskottavuuden puutetta. Sitä se kai on, pelkoni.
Yksi maailman tärkeimmistä asioista oikeudenmukaisuuden lisäksi minulle on rehellisyys. Nuorenakin, vaikka hölmöilin, tunnustin hölmöyteni rehellisesti, jos sitä kysyttiin. Aina kuitenkin toivoin, ettei uskottavuuteni särkyisi tai siitä kärsisi.
Minun on vaikea kertoa uskon ihmeellisistä puolista, sillä olen paitsi tunneihminen, myös järki-ihminen. En tarkoita nyt älykkyyttä yhdellä tietyllä osa-alueella -matemaattikkoa minusta ei saisi- vaan tarkoitan sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Kaiken lokeroivaa ja selittelevää maalaisjärkeä.
Järki on hyvä asia. Erinomainen. Sitä tarvitaan, että saisi elämänsä elettyä ilman jatkuvaa ylimääräistä draamaa tai epäonnistumisia arjessa. Nostan maalaisjärjen korkealle arvomaailmassani, vaikka toisaalta... se yhdessä tiedejärjen kanssa sotii kaikkea sitä vastaan, mitä usko minulle edustaa ja mitä olen uskossani saanut kokea.
Järjestä ja kyvystäni jäsentää tunteitani (mikä on äärimmäisen tärkeä taito tunneihmiselle) huolimatta olen monen muun tavoin "rikkinäinen nukke". Muiden tavoin minullakin on "kotkotukseni" ja elän varmasti useassa asiassa "rajalla".
Jos kertoisin uskoville ystävilleni, mitä kaikkea olen suunnitellut, minut luultavasti ristiinnaulittaisiin. Ihan oikeasti vietäisiin kukkulalle ja naulattaisiin kiinni ristiin.
Mietin siis, että koska en voi olla mieliksi, vaikka ehkä haluaisinkin (kiltin tytön syndrooma), tarvitsen tehdä asioita, että eheytyisin, rankaiseeko Jumala minua niistä? Ehkä jotkut ovat oikeassa? Ehkä "oikea uskovainen" ei tee sitä kaikkea, mitä minä teen... mutta mitä on oikea usko? Jos oikein mietin asiaa, minulle olisi ehkä pitänyt tehdä lobotomia, että voisin olla synnitön ja puhdas.
En ole koskaan syyttänyt Jumalaa mistään. En vedonnut aiemmin asioihin, mitä joskus on tapahtunut, mutta nyt teen niin. Ehkä vain puolitosissani, mutta kuitenkin: Ehkä syy kaikkeen löytyy lapsuudestani?
Entä sen vaikutus minuun? Ne huonot opettajat, joita en saanut myöskään valita? Minun piti pärjätä yksin. Tein parhaani, näin jälkikäteen ajateltuna. Sen ainoan parhaan, jonka osasin. Olin myös välinpitämätön itseäni kohtaan, mutta se ei ole ihme, kaiken sen jälkeen, mitä olen kokenut.
Joskus tuntuu, että elämä oli sarja onnettomia tapahtumia ja vastoinkäymisiä.
Jumala antoi minut juuri siihen perheeseen, jossa olin. Se jätti minuun jälkeni ja sitten vähän vanhempana tein (huonoja) valintoja, mutta niistäkin pitää maksaa. Eheytyäkseen.
Psykologiselta kannalta katsottuna jokin minussa "rikkoutui" jo lapsena. Sieltähän kaikki lähtee. Jumala valitsi minulle perheen, jonka epävarmuus murensi minua ja aikuisikäni olen eheyttänyt sitä lasta. Aika hyvin mielestäni olen onnistunutkin.
Moni ulkopuolinen ei varmasti kategorioisi minua "rikkinäiseksi", enkä varmasti sellainen olekaan lääketieteellisessä merkityksessä. Olen onnellinen, osaan ratkaista ongelmia, pärjään elämässäni... mutta jos olisin toisenlainen luonteeltani, voisi asia olla toisin. Elämässäni on ollut kaikki katastrofin ainekset. Olen siis pärjännyt hyvin. Ja olen, äsken kirjoittamastani huolimatta edelleen sitä mieltä, että jokainen kantaa vastuun myös itse elämästään ja siitä, miten haluaa selvitä ja miten päättää selvitä. Kukaan ei voi sitä tahtoa elää meille ojentaa, saati sitten sitä tahtoa elää onnellisena. Minulla se tahto on, hyvin vahvana. Silti huonoja hetkiä elämässä on. Silti on arpia, jopa avoimia haavoja.
Jokainen älykäs ihminen tajuaa, ettei elämä ole "silirimpsis ja sillä selvä", kun jostain kriisistä selviää. Vaikka selviäisi kerta toisensa jälkeen. Vaikkei masentuisi, vaikkei murtuisi. Kyllä minäkin muiden tavoin joudun käymään- joskus yhä uudelleen ja uudelleen- asioita lävitse. Hajottamaan, että eheytyisin. Tärkeintä on kai aina ollut tahtoni selvitä, sekä luottamukseni Jumalaan. En vähättele Jumalaa, mutta kerrankin keskityn itsekkäästi itseeni. En myöskään syyttele oikeasti Jumalaa, mutten myöskään vähättele elämän alun merkitystä. En myöskään vaadi Jumalalta avaimia käteen periaatteella valmista onnellista elämää, mutta kerron avoimesti, että minulla on syyni asioihin. Miksi koettelen Jumalan hermoja. Että eheytyisin.
Kun ja Jos kerron joskus tarkemmin tästä, ymmärrätte ehkä paremmin näitä puolinaisia höpinöitäni, että mitä suunnittelen.
Minusta ei varmasti koskaan tule valmista ihmistä. "Valmista". Taistelen varmasti jossain mielessä aina lapsuuden haikujen kanssa. Ymmärrän joka päivä uutta käytöksestäni. Huomaan jostain, että minulla on ollut syyni tähän tai tuohon ja siitä alkaa sen asian eheyttäminen. Tuo eheytyminen on kuitenkin raskas prosessi. Kukapa haluaisi huomata vikoja itsessään tai ajatusmaailmassaan, käytösmalleissaan. Kuin uusi syntymä joka kerta. Koko oma historia pitää nähdä uusin silmin, rakentaa ja kirjoittaa aivoissa uusiksi. Tarvitsen tähän tilaa ja aikaa. Haluan jäsentää pala kerrallaan... aivan kuten luen raamattuakin. Ymmärrän pala kerrallaan sen, mitä eilen en vielä tajunnut.
Ehkäpä olenkin ihminen, joka ei voinut murtua koskaan täysin, koska en olisi saanut palasia takaisin kasaan. Ehkä minun pitää tehdä tätä pala palalta, hajottaa ja eheyttää, ollakseni jonkinlaisessa harmoniassa itseni kanssa kaiken aikaa.
Mitenkä tämä liittyy Metsäkirkon mietintöihin tänään...
Vuosia sitten jätin taakseni ihmisiä, jotka tarvitsin jättää taakseni eheytyäkseni. Sitten jätin taakseni niitä ihmisiä, joiden uskon halunneen kyllä hyvää, mutta joista tarvitsen hengähdystä aina välillä. Nyt tein itsekkään päätöksen jättää internet-seurakuntani ainakin vähäksi aikaa pois elämästäni. Tai, en halua pitää kehenkään heistä yhteyttä. Tarvitsen tämän eheytyäkseni. Kirjoitan kirkkoon selitykseksi tämän heille, jotka tänne eksyvät. Tarvitsen aikaa myös itseeni. Tarvitsen lepoa muiden sairauksilta, tuskilta, epätoivolta, epävarmuudelta. Kamala edes sanoa noin ääneen, enkä tarkoita sitä edes noin, kun sen luen nyt kirjoitettuna, mutta olen niin kauan elänyt muille, ollut aina se yhteyttä pitävä lenkki, etten vain jaksa enää antaa. Kun sitten kukaan ei enää pidä oikein yhteyttä tai siitä tulee sellaista "hyvää päivää kirvesvartta"- tyylistä eimitään...en vain jaksa sitä. Tarvitsen voimaa myös itselleni. Olen ihminen, joka haluaa keskustella henkeviä ja olla uskottava, luottamuksen arvoinen.
Uskottavuuteni kärsii siinä, että en uskalla sanoa asioita ääneen, vaan kirjoitan kymmenen sivun kirjeitä... ei mistään.
Vetäydyn aina välillä siellä luostariini. Aivan kuten täälläkin blogeissa... mittani ihmisiin vain täyttyy. En jaksa teennäisyyttä tai yksipuolisuutta, en jaksa ihmisten kateutta ja välinpitämättömyyttä, en jaksa ihmisen tarjoamaa armoa (sillä Jumala sitä armoa saa jakaa tai olla jakamatta, ei ihminen) tai järkyttävää ylimielisyyttä, kaikenkattavaa täydellisyyttä. Joskus tuntuu, että sitä vaaditaan, mutta usein tuntuu, että sitä vain saan.
Ajatelkaa... Joskus en uskalla edes ääneen sanoa, että mieheni kohtelee minua kuin arvokkainta aarrettaan, että rakkautemme on ihmeellistä ja ihanaa, sillä sekä nettimaailmassa että tuolla realimaailmassa löytyy aina niitä ihmisiä, jotka heittävät epäilyttävän katseen. Minua inhottaa se.
Enkö minä heidän mielestään ole suuren rakkauden arvoinen? Eikö mies voi olla hyvä, uskollinen ja rakkautta täynnä? Pitääkö kaikesta löytää aina... AINA negatiivinen puoli?
Samoin koen uskoni kanssa. Kun esitän mielipiteitäni, aina on joku hymähtämässä tai katsomassa epäilevästi, piikittelemässä tai kirjoittamassa yksityisesti, miten väärässä olen.
Enkö minä ole Jumalan rakkauden arvoinen? Eikö Jumala voisi ojentaa minullekin sanomaansa? Eikö Jumala voisi käyttää minuakin työssään?
Kyllä, osaan muiden tavoin lainata raamattua. Ei, en halua vääntää Jumalasta mielestäni. Jostain kumman syystä löydän kuitenkin aina sanoman armosta ja rakkaudesta... suuresta armosta meitä epätäydellisiä kohtaan.
"Taivaaseen mennään suhteilla; jos sinne mentäisiin
ansioiden mukaan, jäisitte te portin taakse ja
koiranne päästettäisiin sisään"
-Mark Twain-
Toistaiseksi ainakin olen ajatellut, että vaikka Jumalan hermoja koettelenkin, on suhteemme kuitenkin kunnossa. Olen epätäydellinen ja varmasti voisin jättää monta asiaa tekemättä ja tehdä monta asiaa Jumalan lapsena seurakuntani hyväksi, enkä itseni hyväksi, mutta kyetäkseni tähän, minun tarvitsee ensin eheytyä edes niin lähelle ehjää kuin se on mahdollista. Ja siinä Jumala minua auttakoon!
Sekä itsekkyyteni, jonka olen ottanut nyt sanavarastooni.
Siunausta!
Mulla tuli niiin paljon kaikkea mieleen, mitä piti sanoa.
VastaaPoistaEnsinnäkin Jumalan armosta: lakkasin käymästä kotiseurakuntani jumalanpalveluksissa 17-vuotiaana. Ensin luulin, että lapsuudenuskoni ja naiiviuteni vain karisi pois, mutta myöhemmin olen huomannut, että uskoni ei ole kadonnut Jumalaan vaan ihmisiin. Ei noin dramaattisesti. Kyllästyin vain kuuntelemaan, kuinka uskonnon ilosanoma on, että te olette syntisiä paskoja. Minulle Jumala oli ja on aina ollut ilosanoma. Sanon suoraan, että en usko kaiken maailman päiviräsäsiin, jotka täällä jakavat tuomiota homoille ynnä muille vaan mietin sitä kohtaa raamatussa, jossa Jeesus opettaa ihmisille, että meillä ei ole varaa heittää kiviä syntisten niskaan. Minä uskon, että mikäli homous on sairaus ja siitä pitäisi eheytyä, Jumala huolehtii sen viimeisenä päivänämme. Tätäkin ajatteluani on moni uskovainen kavahtanut. Mutta kyllä murhaajat saavat armon, jos uskovat Jumalaan. Homot eivät. Tällainen mielikuva minulle usein tulee. Etäisyyden ottaminen uskontoon toi minulle perspektiiviä. Huomasin, mitkä asiat ovat minulle uskossa tärkeitä ja mihin en halua lähteä mukaan: nimittäin siihen muiden tuomitsemiseen.
Uskosta on tullut myös minulle tuo kiltin tytön syndrooma: omatuntoni ääni on vahva, jos joskus kävelen apua tarvitsevan ohi. Omatuntoni on jopa vahva silloin, kun kieltäydyn sellaisesta avusta, jossa minusta yritetään vain hyötyä. Olen viime aikoina yrittänyt päästä tästä pyrkimyksestä täydellisyyteen siksikin, että en voi jaksaa tätä loppuelämääni ja sen tiedän. Toivottavasti me kumpikin saamme vielä yllättyä positiivisesti näiden ihmisten osalta, jotka tuntuvat vain vievän voimiamme, mutta toistaiseksi olen hieman pettynyt. Vain ne ihmiset, joihin tiesin voivani luottaa, ovat ymmärtäneet, kun tunnustin ensimmäistä kertaa elämässäni, että "minä en jaksa". Jaksan kuitenkin toivoa, että ihmiset ottaisivat toisensa huomioon enemmän ja jaksaisivat toteuttaa vuorovaikutussuhdetta kahteen suuntaan.
Rakkaus on vielä sellainen asianlaita, että harva meistä on niin onnekas kuin sinä. Olen lukenut niin usein rivien välistä ja riveiltä, kuinka ihana avioliitto sinulla on. Ole järkyttävän ylpeä siitä ja miehestäsi, sillä siksi rakkautenne luultavasti menestyy. Meille on vaikeaa tunnistaa itsessämme niitä kateuden piirteitä, mihin se mainitsemasi epäuskoinen hyminä perustunee. Hyvä esimerkki meidän negatiivisuudestamme on se, että 12 vuotta olemme parjanneet Tarja Halosen tyylitajun puutetta ja nyt kun Jenni Haukio astuu presidentinlinnaan Niinistön vierellä, meidän ensimmäiset kommentit ovat "se on muka olevinaan niin tyyyyylikäs". Mikä ihme meitä vaivaa? Joku on kuitenkin sanonut minulle, että ihanteellisin rakkaussuhde on sellainen, jossa halutaan kilpaa näyttää toiselle rakkautta ja siihen tahdonkin uskoa - ja se näyttää toteutuvan teidän avioliitossanne aika hyvin vyönsolkea myöten :)
Sulla oli paljon hyvää asiaa tuossa. Ajatellaan kai monesta asiasta samalla tavalla.
PoistaKuitenkin... saan jatkuvasti pettyä itseeni ihmisenä. Paasaan ja puhun, mutta jos aihe tulee jollain tavalla omakohtaiseksi kokemukseksi, olenkin tosipaikan edessä miettimässä niitä mielipiteitäni.
Toisaalta taas, kykenen aina käsittelemään asioita, vaikka joskus siinä menee aikaa ja tikupotkuraivareitakin saan. Olen kamalan tunneihminen ja toisaalta otan rauhallisesti asioita, joista luulisi vahvemmankin hikeentyvän ja toisaalta taas hermostun ihan mitättömistä asioista. Pyrin ihan tosissani positiivisuuteen ja näillä huonoilla kokemuksilla varustettu elämäni olisi voinut johtaa kaaokseen, mutta luotan tulevaisuuteen ja uskon onneen. Kuitenkin jossain pohjalla on se onnetonkin lapsi, joka ei kai sitten koskaan täysin ole oppinut päästämään irti sellaisesta pohjasuruvireestä... tai en minä tiedä mitä tämä on. Kun stressiä tulee silmille säännöllisesti jostain kulmasta läpi elämän, sitä väsyy jossain vaiheessa. On aina vain vaikeampi nostaa itsensä ylös ja huomaan stressaavani myös puolituttujen ongelmista. Tämä oivallus oli aika herättävä. Elänkö stressille ja stressistä? Mutta miten päästää irti?
Äskeinen saattoi kuulostaa pahalta, mutta kuvasti hyvin niitä hetkiä elämässä, jolloin miettii, että miten tästäkin taas noustaan. Mutta noustaanhan sitä. Uskovana sitä vain miettii, että kuinkas kirkas sen kruunun piti ollakaan...
Auttaakseen muita, pitää oman pesän olla puhdas ja selvitetty. Koenkin, että vaikka koen vahvaa kutsumusta muiden auttamiseen, täytyy itseni olla kunnossa ja vahva. No, olenhan minä ihan kunnossa, kunnes taas nurkan takaa iskee jokin järkäle (ei välttämättä edes kovin henkilökohtainen asia, mutta läheisen suru ja hätä koskettaa minua kovasti) ja huomaan jälleen miettiväni, mikä tämän elämän tarkoitus taas olikaan. Miksi pitää olla tuskaa ja kärsimystä, surua, epätoivoa, huolta. Ei vaan aina jaksais, kun elämä on ollut aikalailla jossain muodossa tuota (lapsuus, nuoruus, eka liitto, lasten sairaudet ja muut koskettavat tapaukset, kuolemaa ja sairautta joka puolella) ja jostain pitää aina kaivaa se voima jaksamiseen.
Jotenkin sitä ajattelee naivisti, että pahuus ja hyvyys ihmisen elämässä tulisi olla vakio. Eikö meikäläisen surut olisi jo suurinpiirtein lusittu...
Rakkaus. "Ja suurin niistä on rakkaus"
Luulen, että ilman mieheni rakkautta olisin täysin toinen Tanja. Olisinko antanut periksi jossain vaiheessa, tiedä häntä. Jostain sitä voimaa tulevaan saa ja se on se arki ja oma perhe, usko ja se luottamus, että Jumala kantaa niiden surujen ylitse.
Kai oon luullut olevani aika kaikkivoipa. "Antaa tulla lunta tupaan, kyllä Tanja kestää, kun on tämän kaiken kestänyt jo...". Mutta onko se näin?
Kyllä jo rukoilen Jumalaa, että säästäisi minuakin jo. Onko liikaa pyydetty, että saisi olla onnellinen kaikista murheista ja suruista tarpeeksi kauan, että juonteet kasvoilta häviäisivät ja ilo jaksaisi asua silmissä pysyvästi.
..jatkuu seuraavassa (liian pitkä juttu tuli)
....jatkoa äskeiseen:
PoistaPuhuit tuossa kateellisuudesta (Luoja on minut siltä tunteelta säästänyt, KIITOS!) En usko kuitenkaan, että kaikki on kateellisuutta. Luulen, että jotkut ihmiset eivät oikeasti usko kaiken antavaan rakkauteen.
Toiset ihmiset eivät myöskään näe muissa hyvää, vaan aidosti näkevät vaan pahaa ja huonoja puolia, eivätkä usko kenenkään "aitouteen".
Itse olen kai köyhänä lapsena oppinut kääntämään ajatukseni niin, että "voi kun ihana, kunpa minullakin olisi" sen sijaan että ajattelisin, että "tuo ei sovi ollenkaan sinulle, mitä siinä pröystäilet". Olen onnellinen muiden onnen puolesta, sillä olen aina tiennyt, ettei onni ole itsestäänselvyys, mutta tavoittelemisen arvoinen kyllä. Ei ole minulta pois, jos muilla on. Saan ajatella itsellenikin hyvää, eikä se ole muilta pois.
Tuosta meidän liitosta vielä.
Meillä on oikeasti hyvä liitto, olen onnellinen siinä. On meilläkin omat juttumme kuitenkin ollut, mutta pyrimme selvittämään asiat etukäteen, ettei tarvitse tapella. Eikä mieheni edes osaa tapella. Ite taas olen aika herkästi syttyvää materiaalia, joskin vanhemmiten sekin helpottaa. Olemme kuitenkin samoilla linjoilla niin elämän, parisuhteen, lasten kuin Jumalankin suhteen, niin ei tuota keskinäistä sanomista juurikaan tule.
Mutta noin yleensäkin: minun ei ole vaikea tajuta, että ihmiset ajattelevat eri tavoin asioista, mutta minun on ÄÄRIMMÄISEN vaikea tajuta, etteivät ihmiset tunne samoin kuin minä. Kaikki eivät ole yhtä empaattisia tai herkkiä, oikeudenmukaisia tai eivät tunne vihaa/ kiukkua yhtä vahvasti kuin minä.
Vielä sananen Jumalan armosta.
Toivottavasti se on suuri, sillä muuten minulla ei taivaspaikkaa ole. Rakkaudettomuus on mielestäni synneistä suurin ja siihen monen lähimmäisen kohdalla olen syyllistynyt. Empaattisuudesta huolimatta. Sanotaan lisäksi, että kaikki ei ole meiltä kiellettyä, mutta onko kaikki meille hyväksi... siinäpä mietittävää.
Olen aika dramaattinen ihminen ja käyn ajoittain syviä vesiä (olematta masentunut). En tajua ihmisiä, en maailmaa, en kaiken tarkoitusta, enkä osaa täten elää aina hetkessä. Sitä opetellessa...
Hei, Tanja! :)
VastaaPoistaOletko tutustunut tähän sivustoon?:
http://www.trigonos.fi/ajatuksia/#eheytyminen
Meidän tehtävämme ei olekaan "uskoa kaiken maailman päiviräsäsiin". Jäin miettimään, onko tuollainen sanonta asiallista....
Päivi Räsänen on viisas nainen, joka ottaa vakavasti asemansa ja Jumalan Sanan. Hänkään ei ole tuomitsemassa homoja. Se ei ole meidän uskovien tehtävä; tuomio kuuluu Jumalalle. Kuitenkin Jumalan Sanassa sanotaan selkeästi, ketkä eivät peri Jumalan valtakuntaa.
Meistä jokainen on syntinen ja jokainen uudestisyntynyt Jumalan lapsi tahtoo tehdä parannusta synneistään ja elää Jumalan tahdon mukaan.
Tuohon kivien heittämiseen vielä. Jeesus sanoo myös, että älä vast'edes tee syntiä.
Jeesus sanoo myös toisessa yhteydessä, että te eksytte, sillä te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.
Meistä jokainen on jotenkin rikki. Jumalan Sana auttaa meitä eheytymään ja paranemaan haavoistamme. Luotetaan Jumalan lupauksiin! Ja Hänen aikatauluunsa myös.
Me uskovina haluamme totella Jumalaa ohi niiden ihmisten, joiden tahto on vastoin Jumalan tahtoa.
Hyvää naistenpäivää! :)
En ole sivuun tutustunut.
VastaaPoistaItse olen niin kuulolla nyt, etten halua ottaa juurikaan kantaa mihinkään. Sen tiedän, että jos avaan raamatun ja kysyn, mitä Jumala haluaa minun tekevän, siellä lukee ihan varmasti: Rakasta lähimmäistäsi. Mietin vaan, että millä tuon sitten kumoisi? Synnillä?
No, tämä oli ehkä vähän piikikästä, mutta tarkoitan sitä, että kaikki eivät valitse Jumalaa, mutta silti olen huolissani heistä. Silti toivon ja rukoilen. Ja mikä minä olen yhdellekään uskovallekaan sanomaan, että hän on väärässä?
Jokainen uskova tekee syntiä. Jokainen meistä toimii vastoin Jumalan tahtoa ajoittain, tarkoituksella. Jokainen meistä on valmis itsensä mukaan siirtelemään jossain määrin synnin rajoja.
Se, mitä itse aina pidän tärkeänä, on se, ettei kukaan ihmisistä ala määrittelemään synnin synnillisyyttä asteikolla yhdesta kymmeneen. Se kuvottaa minua. Minä en ole Jumala, ymmärrän Hänen tahtonsa, enkä halua ottaa valtuuksia käteeni.
Minua inhottavat ihmiset, jotka tuomitsevat toisen synnin, mutta jättävät omansa käsittelemättä. Oikeasti, näitä uskovia on paljon. He eivät aina itsekään näe asiaa, he kietovat sen pakettiin, joka kuulostaa oikealta, mutta ei sitä ole. Jokainen meistä voi vedota, että lähimmäinen toimii käskyjä vastaan, mutta onko kyse toisen ojentamisesta vai oman kruunun kirkastamisesta? Miten olikaan sen lähimmäisen rakkauden silloin, kun suljetaan toiselta syli synnin takia? Ei syntiä pidäkään hyväksyä, mutta ihmistä rakastaa.
Olenko ainoa, joka tätä ei vieläkään oikein koko puhtaasta sydämestään osaa? Olenko ainoa, joka tekee syntiä? Olenko ainoa, joka ajattelee pahaa? Joka toimii väärin?
Kyllä minä raamattua osaan lukea ja kirjoittaa siitä lukuja, mutta en aina toimia, kuten siellä sanotaan.
Oleko ainoa, joka tämän tunnustaa?
Hyvää naistenpäivää sinullekin :)
Kiitos :)
VastaaPoistaHyvin kirjoitat.
Toivon sinun antavan noihin kysymyksiisi itse vastaukset, koska osaat niihin vastata :)
Kuten kirjoitin aiemmin, meistä jokainen on syntinen. Jokainen rikkoo lakia, - ja elämme Jumalan armon varassa.
Mutta jos tahallaan tahtoo rikkoa Jumalaa vastaan, siinä on oikeasti parannuksen ja anteeksipyynnön paikka; henkilöön katsomatta.
Jumala rakastaa syntistä, mutta vihaa syntiä. Näin kuuluu meidänkin tehdä.
Jeesus on meidän esikuvamme. Häntä seuraamme.
Jeesus myös vetosi kirjoituksiin.
Raamattu on ylin auktoriteetti. Se on Isän rakkauden osoitus meille täällä kipuileville.
Kirjoitat: "Oikeasti, näitä uskovia on paljon."
Minä tiedän. Olen joutunut kipeästi sen kokemaan, monesti. Olen nähnyt, kun omassa silmässä oleva hirsi on kääritty kultapaperiin ja eletty kuin sitä hirttä ei olisikaan ja jatkettu sen toisen rikan osoittelua. Tosin, olemmeko varmoja, että aina tiedämme, mikä Jumalan mielestä on rikka ja mikä hirsi? Jos rikkoo yhden käskyn, on rikkonut riittävästi, oli sitten mikä käskyistä hyvänsä. Jumalalle kiitos, armo riittää anteeksi anovalle!
Kunpa joka päivä jaksaisi muistaa sen, että kun toista osoittaa sormella, kolme sormea osoittaa itseen.
Kirjoitat: "kaikki eivät valitse Jumalaa". Tuo on järkyttävän totta ja jaamme huolen. Siis toivomme ja rukoilemme!
Mukavaa päivän jatkoa! Nyt kaffille! :)
Unohdin vielä tämän:
VastaaPoistaSuosittelen Salme Blomsterin TV 7:n ohjelmia:
http://www.tv7.fi/vod/series/?series=463
Minusta hän käsittelee asioita raittiisti, Raamatulle uskollisesti.
Ihan tarttis minunkin taas kuunnella ohjelmat; kertaus ei tee ainakaan pahaa :)
Nurkkalintu, käyn kipeitä asioita lävitse elämässäni aina silloin tällöin. Olkoonkin, että nämä vahvistavat, että kuninkaana ei ole tarvinnut kulkea (eikä ylpeydestä siis ole pelkoa), mutta aina sitä ei käsitä Jumalan tarkoituksia ja sanakin saattaa aueta monille eri tavoin. Me kaksi, vaikka tekstin näemme, saatamme kokea sen eri tavoin.
VastaaPoistaItselleni armo ja rakkaus nousevat syntiä suuremmaksi asiaksi raamatusta... en usko, että ilman tuota kukaan uskoisimme pelastuvamme. Emme uskoisi Jeesukseen, emme luottaisi Pyhän Hengen johdatukseen, emmekä turvautuisi Jumalaan.
Ehkä en aina osaa selittää sitä täysin, mitä tarkoitan, mutta nyt yritän sanoa, että Jumala tietää meidän olevan syntisiä ja että emme täysin koskaan kykene itseämme hillitsemään tai pidättäytymään jokaisella elämän osa-alueella. Itselleni se ei edes nouse tärkeäksi asiaksi, vaan uskoni on vahvempi kuin uskovien tai uskovien ja ateistien riitojen aiheuttama ajoittainen kohdahdus.
Minä luotan raamattuun, sieltä löytyy meidän ohjenuoramme. Ainoa vaikeus on siinä, miten Vanha Testamentti ja Uusi kohtaavat. Tiedän, että Jeesus tuli täydentämään, ei kumoamaan. Silti monet uskovat kaivavat aina sopivan sanan kummasta Testamentista kokevat viestin menevän paremmin perille, sen sijaan, että keskittyisivät elämään itse, kuten raamatussa kehoitetaan: rakasta.
Mutta nurkkalintu, olen uskovana aivan lapsi verrattuna moneen muuhun. Se, mitä kirjoitan täällä, on minun matkaani. Ensi vuonna voin olla jo viisaampi. Kokeneempi. Lähempänä totuutta, jos nyt hukassa olen joidenkin mielestä.
Tähän asti kuitenkin olen yhä uudelleen ja uudelleen törmännyt rakkauden ja armon sanomaan. En voi ohittaa sitä ja nostaa syntejä ylemmäs noita kahta sanaa.
Seiska tv:tä minäkin välillä katselen :)
Kipeitä asioita riittää läpi elämän, siihen saamme varautua. Kun yhdestä helpottaa, uutta pukkaa tilalle.
VastaaPoistaJoskus on todella vaikea ymmärtää, miksi Jumala sallii omalle kohdalle joitakin raskaita asioita. Kuitenkin Jumalan tahto on se paras tahto, johon on sitten vain suostuttava, kun vaihtoehtoja ei ole.
Olen ollut uskossa 33 vuotta ja Taivastiellä kulkeminen on ollut monena, kuten arvata saattaa. Jeesuksen seuraaminen kestää läpi elämän, samoin myös Raamatun tutkiminen, jossa meillä on apuna Pyhä Henki; Hän auttaa meitä ymmärtämään Sanaa.
Nuorena uskovana en edes oikein ymmärtänyt mikään syntinen olevanikaan. Synnintunto tuli vasta joskus myöhemmin ja tajusin synnin karmeuden. Ja kun se meni tajuntaani, ymmärsin syvemmin Jumalan suuren rakkauden meitä syntisiä kohtaan, Jeesuksen kärsimyksen, kuoleman sekä armon valtaisan arvon. Minä tarvitsin sen prosessin!
Laki ja armo kuuluvat yhteen. Meistä ei ole lakia täyttämään, olisimme hukassa ilman Jumalan armoa ja rakkautta. Jumalan rakkaus ei ole sama kuin meidän ihmisten rakkaus. Jumala käskee rakastamaan Häntä ja lähimmäistä niinkuin itseä. Mitä on se rakkaus, mitä Jumala tarkoittaa? En usko, että kaiken suvaitsevaa ja sallivaa humanistien ja liberaalien "rakkautta".
Minusta VT ja UT eivät varsinaisesti "kohtaa" vaan ovat yhtä. Jeesus on Raamatussa VT:n alusta UT:n loppuun saakka.
Jeesus on Tie, Totuus ja Elämä.
Eikö olekin ihanaa olla Taivastiellä matkalla Kotiin! :)
Kenenkään matka ei ole täysin samanlainen, vaikka Tie on yksi.
Tosi vaikeaa on tulla täällä kommenttilootassa täysin oikein ymmärretyksi, kun yrittää tiivistää ja sanoa kohtuullisen lyhyesti. Väärinymmärryksen vaara on ilmeinen. Mutta otin taas sen riskin :D
PS.
Luin myös kirjoituksesi toisessa blogissasi ja tulin murheelliseksi.
Näin me vanhemmat yritämme jaksaa pitää lastemme puolia. Omat raskaat koettelemukset on meilläkin ollut ja läpi käyty, mutta en voi niistä tämän enempää kertoa.
Myös minä olen ollut koulukiusattu eikä kukaan pitänyt puoliani. Olen opettajien lapsi.
Siunausta ja voimia!
Kyllä sinä kirjoitat ymmärrettävästi, enemmän huolehdin siitä, että tulen itse uskovana usein väärinymmärretyksi ja en halua ajatella, etten saa pohtia mitään ääneen- olen varmasti usein väärässä, mutta silti voin miettiä eri kantilta asioita.
VastaaPoistaSe, mitä yritän kovasti kaiken läpi kertoa, on että olen vajavainen, sellaisessa vaiheessa, että minun on itse käytävä lävitse omat polkuni, omat ajatukseni ja pohdintani. Saa toki kommentoida, olen keskustelusta iloinen :), mutta toisen sanomana se ei kuitenkaan auta minua, jos olen eri mieltä asioista. Odotan Jumalan johdatusta ja usein sitä saankin. Luotan kovin vähän ihmisiin ja joskus en löydä raamatusta sitä sanomaa, mitä jotkut tuntuvat löytävän. En puhu sinusta :D!!!
Siunausta <3
Minusta sinä kirjoitat hyvin ja ymmärrettävästi. Kokemuksesta tiedän, että uskova ymmärretään usein väärin, joskus tahattomasti, joskus tietoisesti. Siitä huolimatta "anna palaa"!
VastaaPoistaJos siihen tosiasiaan takerrun, että olen vajavainen, en voisi suutani avata enkä mielipiteitäni kirjoittaa. Mutta kun tiedän, että muutkin ovat vajavaisia, voin ilmaista ajatukseni. Joten "anna palaa" sinäkin! :D
Sinä kuljet sen oman tiesi, ei kukaan toinen sitä tee puolestasi. Sinulla on Jeesus kanssasi polullasi. Kaikille Jeesus ei kelpaa ja se surettaa minua sydänkipuun asti.
Minullakin on mennyt luotto ihmisiin, - kovien koulujen kautta. Joitakin aikoja sitten halusin taas luottaa ja jouduin pettymään. Teen tälläkin hetkellä siitä surutyötä.
Jumalaan saamme luottaa. Hänen lupauksensa lohduttavat.
Ajattele tätäkin ja tartu siihen uskossa:
"...varmasti luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka." (Fil.1:6)
Hyvää yötä, Jeesus myötä! <3
Surutyöhösi voimaa toivon, mutta eteenpäin katsovaa mieltä ennenkaikkea <3
VastaaPoistaHuomenta! :)
VastaaPoistaOn pakko tulla heti aamusta kertomaan uneni, ettei unohdu. Siinä unessa sain neuvon, että laita SRO:n Päivän Sanan linkki Metsäkirkkoon. Mitään muuta erikoista siinä unessa ei tapahtunut, joten tuo jäi hauskana yksityiskohtana mieleeni.
En tiedä, onko tuo linkki pysyvä vai päiväkohtainen. Kuitenkin kyseessä on teksti, jossa raamatunkohtana on 2.Moos. 23:20.
http://www.sro.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=1189&catid=116
Minusta linkin kirjoitus sopii hyvin "tueksemme" :)
Siunausta viikonloppuusi!
Kiitos nurkkalintu <3 Kyllä tuo vahvisti vaan sitä, mitä itsekin olen/ olemme miehini kanssa kokeneet. Paljon on matkan varrella tapahtunutkin, yksikään määränpää ei ole varmasti ollut turha, vaikka en aina merkitystä näekään.
PoistaSillälailla Päivän Sana oli lohduttava ja tarpeeseen, että olen kokenut nyt viimeaikoina, että entä jos kuvittelenkin vain ne asiat, mitä koen tehtäväkseni... Olen odottanut ja odottanut, eikä sitä kuulu eikä näy. Vihjeitä anneteen, takaisin vedetään, kävelen nuoralla.
Kirjotin aikan noppeesti tän, jos oisin pysähtynyt miettimään, oisin varmasti saanut järkevämpää tekstiä ulos. Mutta kyllä kosketti, lohdutti, uusi toivokin heräsi.
Ole siunattu!
linkki ei aukene tuossa, joten:Päivän sana
Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut.
2 Moos. 23:20
lupaus-kantaaJumalalla on valmiiksi suunniteltu reitti ja edeltä katsottu paikka meille jokaiselle niin tässä elämässä kuin tulevassakin. Taivaassa on sija jo valmistettu, ja siellä meitä odotetaan. Jumalan kansalle on luvattu päättymätön pyhän lepo.
Mutta jo tässä elämässä Jumala lähettää enkelinsä suojaksi matkallemme. Jeesuksen omassa elämässä mitään ei tapahtunut sattumalta eikä mikään tapahtunut ollut merkityksetöntä. Voi olla, että vastauksien aika on vasta perillä ja ettemme sitä ennen saa selitystä kaikkeen kokemaamme. Mutta enkelivartiossa me saamme joka tapauksessa matkaamme tehdä ja olla turvallisella mielellä. Jumala kyllä osaa suojella meitä ja kykenee antamaan meille sen verran eväitä kuin on matkalla tarpeen.
Sydämessä sykähti, kun tuntuu, että tälläkin oli nyt tilauksensa, että annoin sinulle tuon linkin :)
PoistaPidä kiinni näystä, kutsumuksesta. Kaikki tapahtuu ajallaan, etenee ajallaan. Odottaminen kasvattaa kärsivällisyytta ja kuuliaisuutta ja näky kirkastuu vähitellen.
Jos tai kun tuo tehtävä on Jumalan suunnitelma kohdallanne, Hän pitää huolen, että asiat etenevät oikeaan suuntaan.
Jumala on luvannut johdattaa meitä, kun kuljemme rukoillen.
Muistan teitä rukouksissani. Ihan alkoi jänskättämään! :)