Kasvun paikka

Kasvun paikka.

Olen ollut hiljakseen tässä blogissa, sillä käyn yhä lävitse... tai siis olen käymättä lävitse asioita. Odotan, että tämä taimi nousisi roudasta vihdoin maan pinnalle, uuteen kasvuun.

Mieheni on piakkoin lähdössä tutustumaan kristilliseen moottoripyöräkerhoon. Hän löysi viimein sellaisen seurakunnan, joka kiinnostaisi oikeasti. Sellaisen, jonka tunsi omakseen, ainakin lukemansa kautta.

Tuossa pääsisi tekemään tien päällä kristillistä työtä, mutta mieheni on vielä aika raakile, mitä uskonnolliseen ulosantiin tulee. Hänen on minuakin vaikeampi puhua uskosta ääneen.

Olen kuitenkin iloinen, että mieheni kaipaa seurakuntaa ja haluaa kuulua kristilliseen yhteisöön.

Entäpä minä?

Mieheni pyysi minua mukaan matkalle, joka kestää useamman päivän. Alkuun olin innoissani lähdössä pyörän kyytiin, mutta koirien ja lasten asioitten järjesteleminen olisi liian hankalaa ja kallistakin. Matka tuli lisäksi aika nurkan takaa, joten en varmaan olisi saanutkaan ketään tänne.

Toisekseen, naisia ei moottoripyöräkerhoissa juurikaan ole, eikä tämä seurakunta ole sinänsä se, mitä itse olen ajatellut.

Mitäpä sitten olen ajatellut?

Ei aavistustakaan. Kun astun siihen kirkkoon, johon haluan pysyvän penkkini laittaa, tiedän kyllä olevani silloin omassa seurakunnassani. Vielä ei mikään tunnu oikealta.

Tuntuuko sitten koskaan? En tiedä.

Rukoilen yhä varmuutta sille mitä teen. Olen matkalla, ei minulla ole aikaa pysähtyä? Juuri nyt seison kyllä keskellä risteystä, tiedän mihin suuntaan jatkan, mutta haluan hengähtää hetken. Tuntuu vain, että kaikilla muilla on niin kovin valmiiksi käsikirjoitettu uskonpolkukin, minun vain on yhtä haparointia. Ei karttaa, ei käsikirjoitusta. Ei edes seurakuntaa.

Onneksi vierellä kulkee Hän.