Sehän ei ole sama kuin taivas, eihän? Onko se jossain piilossa, onko sille tulevaisuudessa vielä käyttöä? Ovatko ne tärkeät puut vielä siellä?
... olen miettinyt, mihin meitä ihmisiä tarvitaan? Miksi Jumala loi ihmisen?
Onko ihminen tärkeä ja miksi? Meitä opetetaan olemaan korottamatta itseämme, mutta palvelemaan ja auttamaan muita. Ovatko muut tärkeitä, mutten minä? Mitä tarkoittaa "rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi"? Entä jos ei rakasta itseään?
Eli meidän kuuluu rakastaa itseämme, muttei kuitenkaan olla itsekeskeisiä. Miten minusta tuntuu yleensä kuitenkin siltä, että nämä kaksi asiaa valitettavasti liittyvät toisiinsa...
Tämähän (ihmisen elämä maan päällä) ei varsinaisesti ole ollut mikään menestystarina näin äkkiseltään mietittynä, ja mitä enemmän uutisia seuraan, sen enemmän epäonnistuneemmalta maailma vaikuttaa.
Miten pettynyt Jumala onkaan mahtanut olla ihmiseen jo heti alkuun. Ja kuinka vaikeata yhä useammalle on uskoa Jumalaan nykymaailmassa.
Itselleni maailman kokemuksissa on järkeäkin ja joiltain osin selvä kuvio- mutta minä uskonkin Jumalaan. Vain alkuasetelma aiheuttaa itselleni hämmennystä.. no joo, ja jotkut asiat siinä välissäkin... ja loppua en vielä halua edes sen tarkemmin miettiä. Ilmestyskirja on pelottava(kin, vaikkakin myös täynnä toivoa ja lohtua.)
... olen miettinyt mitä tarkoittavat ne "monta huonetta" joita Jeesus meni ihmisille valmistamaan.
Olen nuoruudessani ohittanut useat raamatun lauseet ja kertomukset sellaisena luonnollisena osana totuutta, mitään oikein kummemmin miettimättä. Se nyt vaan on näin, Piste. Nyt aikuisena pääni on välillä "räjähtää" kaikesta mitä raamattu pitää sisällään: kaikesta siitä mitä luulen ymmärtäneeni ja kaikesta siitä mitä olen alkanut miettimään tarkemmin, mitä en ymmärräkään mutta toivoisin ymmärtäväni. Tiedonjanoni on valtava.
... olen miettinyt, että koska ajattelen asioita ihmisen järjellä, kuinka paljon on olemassa sellaisia asioita joita en edes osaa pohtia?
Se mikä meistä tuntuu järjettömältä, johtuu ehkä vain aivokapasiteetistamme tai siis sen vähäisyydestä? Entä jos kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää tai miten käsitämme asiat? Mitä jos Jumalan salaisuudet ovatkin koko ajan läsnä, emme vain osaa niitä havannoida tai osaa edes miettiä asioita niin monimutkaisesti, että ne näyttäytyisivät yksinkertaisina meille? En siis kyseenalaista sitä mitä meille opetetaan, uskon kirkon sanomaan täysin ja koko sydämestäni- mutta ehkä ajattelemme asioita liian yksinkertaisesti, liian ihmismäisesti? Inhimillistämme Jumalan?
Älkää kysykö. Olen aina rakastanut venyttää ajatuksia, muiden ja omiani. Minusta se ettei joku usko Jumalaan, on ihmisen kapea-alaista ajattelukykyä, mutta ymmärrän kyllä miksi jonkun on vaikea uskoa Jumalaan. Minä näen edessäni samat perusteet kuin hekin, mutta näen myös sen toisen mahdollisuuden ja itselleni se mahdollisuus on totuus.
... olen sopinut papin kanssa tapaamisesta täällä Tukholmassakin.
Minun pappini (saanko kutsua näin Pariisissa olevaa pappia vaikkei hän ole minun pappini, olen yhä luterilainen...) kehoitti juttelemaan katolisen kirkon asioista myös muiden kuin "opettajani" kanssa. Viime sunnuntaina sain viimein messun jälkeen suuni auki. Tosin pappi ei meinannut ymmärtää mitä siinä höpötin, kun hermostuksissani osoitin kirkkoa, että haluan tietää lisää messuun liittyvistä asioista, mitä kirkossa tapahtuu. Saimme kuitenkin sovittua että sovimme tapaamisen e-mailissa ja nyt se on sovittu.
Katolilaiset eivät ehkä ajattele sitä, että me luterilaiset toimimme kirkossa melko eri tavoin kuin he. Kun lapsi syntyy katoliseen perheeseen, hän tottuu käymään kirkossa ja näkee mitä siellä tapahtuu. Ja kun lapsi kasvaa, alkaa hän kyselemään miksi tehdään näin tai miksi toimitaan noin ja saa vastaukset vanhemmiltaan. Minä olen kuin tämä lapsi nyt. En halua vain matkia, vaan haluan tietää miksi. Kun kyselen asiaa muilta katolilaisilta, he joko kehottavat "matkimaan" tai eivät oikein itsekään tunnu ymmärtävän kaikkea. Papin luulisi osaavan selittää minulle nekin asiat mitä tapahtuu pään sisällä. Osaan kyllä polvistua oikeassa kohdassa, mutta en tiedä mitä kaikkea siihen hetkeen liittyy.
... olen miettinyt sanaa. Sana tuli lihaksi... Nyt Jeesus istuu Jumalan vierellä, palasi takaisin taivaaseen. Onko hän palannut takaisin sanaksi, vai onko jäljellä enää ihmisyyttä?
Jättikö Jeesus taakseen sen mitä maan päällä oli? Miltä Jeesuksesta tuntui olla ihminen kaiken sen tiedon kanssa mikä hänellä ihmisenä oli, kun samaan aikaan hän kuitenkin oli myös osa Pyhää Kolminaisuutta... ja kuitenkin ehkä hän koki myös sen miten yksinkertaisesti me ajattelemme? Ymmärtääkö Jumala meitä nyt paremmin? Vai oliko Jeesus ihminen vain ulkonaisesti? Ei kai, sillä saihan paholainenkin kiusata Jeesusta autiomaassa.
Jeesus myös sanoi että vain Jumalalla on tieto kaikesta- eli siis myöskään Jeesus ei tiennyt kaikkea, eikä nähnyt tulevaa?
Miksi Jeesus sanoi ristillä, että Isä oli hänet hylännyt? Tämä on asia jota olen miettinyt jo lapsesta. Ja kuitenkin hän sanoi myös, että tehtävä oli täytetty. Mitä Jeesus tarkoitti hylkäämisellä? Tarkoittiko hän, että joutui kokemaan tuon hetken yksin, ihmisenä, ja siksi ihmisenä myös koki tulleensa hylätyksi? Että ainoastaan näin Jumalan tarkoittama uhraus tulisi täytettyä?
Olen monesti itkenyt kirkossa katsellessani ristiinnaulittua Jeesusta, niin kamalalta tuntuu olla vastuussa siitä teosta. Minä en ihmisenä ja äitinä olisi voinut lähettää lastani kuolemaan ihmiskunnan puolesta. Jotain arvokasta me siis olemme, koska Luojamme näin teki. Tästä palaammekin alkuun: miksi olemme tärkeitä?
(Toisaalta, palatakseni tuohon lapsen kuolemaan ihmiskunnan puolesta... mitä toivoa olisi silloin lapsella jos ihmiskunta kuitenkin menehtyisi... kamala ajatus!)
... ja vielä lopuksi: olen miettinyt katolilaisuutta paljon. Hyvin paljon.
Olen tullut siihen pisteesteen "tutkimuksissani", ettei takaisin paluuta ole. Olen ylittänyt jonkin rajan ajatuksissani. Vaikkei minusta tulisi koskaan katolilaista, en voi enää elää kuten ennen. En ole enää luterilainen ajatuksiltani.
Koen, että koska tiedän nyt enemmän erilaisista asioista, on minulla myös enemmän "vastuuta" uskostani ja siihen liittyvistä asioista. Lähtiessäni tähän "prosessiin", en ehkä ihan ymmärtänyt kuinka se tulee muuttamaan minua ja ajatusmaailmaani. Älkää käsittäkö väärin, olen siis yhä minä vikoineni päivineni ja myös hyvine puolineni, mutta tieto on syventänyt uskoani entisestään. Olen lukenut todella paljon uskonnoista ja Jumalasta, miettinyt asioita pääni kipeäksi ja saanut varmuuden sille, että olen sillä tiellä jolla haluan ollakin. Minua ei siis ole "aivopesty", vaan olen saanut vastauksia moniin kysymyksiini. (En tokikaan kaikkiin, siihen katolinenkaan kirkko ei pysty... ha ha.)
Siinä missä meillä luterilaisilla on vähän sellainen "High Five"- suhde Jeesukseen, on katolilaisilla syvä kunnioitus, Jeesuksen edessä polvistutaan yhä ja minusta se tuntuu hyvältä. Kun ja jos nostamme itsemme Jeesuksen tasolle saman arvoisiksi hänen kanssaan (kuten luterilaiset mielestäni jo tekevät), emme ole enää uskon ytimessä.
Katolilaiset osaavat kyllä olla rentoja (toisin kuin luullaan, minäkin yllätyin!), yhteisö on voimavara ja kirkko on riippuvainen sen jäsenistä.
Papit eivät saa palkkaa vaan kirkon toiminta on kiinni niistä ihmisistä, joille Jumalan kutsu on yhä tärkeä. En tiedä kirkon kehitystä tässä mielessä, mutta uskon että tässä muutamien satojen vuosien aikana on yhä pienempi määrä ihmisiä vastaamassa tähän kutsuun. Aika muuttuu ja ihminen itsekeskeistyy.
Katolisessa kirkossa kaikki toimii melko pitkälle vapaaehtoisin voimin ja ne jotka vapaaehtoisina toimivat, tekevät sen hymysuin. On siivousryhmää, on messussa auttavia ihmisiä, on kirkon huollosta vastaavia vapaaehtoisia ja ihmisiä, jotka antavat rahaa tähän kaikkeen.
Luterilainen kirkko taas ei ole riippuvainen enää mistään. Se pyörii valtion tuella vaikkei ihmisiä tulisi kirkkoon ollenkaan. Pappien palkka on todella hyvä ja perheellisinä heidän ajatuksensa voivat olla enemmän omassa maallisessa maaimassaan kuin katolilaisten virkaveljiensä. Eläkkeelle suht nuorena jäätyään luterilainen pappi saattaa jättää kirkon, sen ihmiset ja uskon taaksensa... en usko että tämä toteutuu kovinkaan samanlaisena katolisten pappien kohdalla. Pariisissa toimivan papin eläkeikä (luterilaisittain) on mennyt jo jonkin aikaa sitten ohitse.
Itse koen että luterilainen kirkko kuuntelee liian paljon heitä jotka eivät edes kirkon jäseniä ole, kirkko on unohtanut miksi se on olemassa. Kirkon tehtävä on tukea ihmisten hengellistä elämää, ei mukautua ateistien ajatuksiin. Monet luterilaiset uskovat jo, että ihmisen laki tai mielipiteet ja Jumalan laki ovat yhtä, mutta näinhän se ei ole. Jokaisella on vapaus valita ja tätä vapautta minä kunnioitan, siksi olen itse lähdössä luterilaisesta kirkosta pois. (Pääsin sitten katoliseen kirkkoon jäseneksi tai en.) En pelkästään siksi että haluan itse muualle, vaan siksi etten voi olla näin eri mieltä tärkeistä eroavaisuuksista ja jäädä kirkkoon jossa mielipiteitäni ei kaivata. Minä en usko enää luterilaisuuteen.
On ollut erittäin raskas päätös jättäytyä "irtolaiseksi" ja kerään rohkeutta toteuttaa tämän päätöksen. Siinä voi hetki mennä, olen aina halunnut olla osa kirkkoa.
Tuli taas pitkästi tarinaa, olen pahoillani. Pitäisi varmaan päivitellä blogia useammin ja ottaa vain muutama asia käsiteltäväksi kerrallaan.
Mutta näin tänään. Tämä on niin minua, sitä ajatuksenvirtaa
Siunausta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lupa kommentoida, kysyä, herätellä minua, vaihtaa ajatuksia tai olla samaa mieltä.