Hiljaisuus

Hiljaisuudesta on tullut minulle äärimmäisen tärkeä asia. Tarvitsen ympärilleni edelleen myös elämän ääniä, naurua, musiikkia, luonnon ääniä ja puhetta, mutta hiljaisuudessa saan kääriä omat ajatukseni juuri sellaiseen pakettiin kun haluan.
Kun sanon tai kirjoitan jotain, olen jo harkinnut ja punninnut kaiken valmiiksi. Joskus hyvin nopeasti, joskus oikeasti harkitsemalla harkiten. Mutta hiljaisuudessa, siellä olen joko yksin ajatusteni kanssa tai puhun Jumalalle. Silloin mikään ei jää piiloon, ei ole mitään mitä en itse tai Jumala tietäisi siitä mitä sisimmässäni liikkuu.

Tiedän kuitenkin että on ihmisiä joita tälläinen hiljaisuus ei kiinnosta. Ehkä he pelkäävät kuulevansa mitä oikeasti ajattelevat tai eivät vain haluakaan myöntää todellisuutta, tai se todellisuus on liian kipeä käsiteltäväksi. On myös ihmisiä jotka eivät usko Jumalaan, eivätkä myöskään siis juttele Hänelle.

Mutta Jumala kuulee myös ne hiljaiset huokauksetkin joita ihmiset päästävät hiljaa sisimmissään, ei siihen puhetta aina tarvitakaan. Ei minullakaan ole aina sanoja. Ei ihmisille, eikä Jumalalle.

Kirkossa on hyvä ajatella.
Opetukseni loppuessa jää aina puoli tuntia aikaa ennen jumalanpalveluksen alkua. Istun sen ajan kirkon penkillä rukoillen, ajatellen tai ruusukkoa kuunnellen (viereisessä Marian Kappelissa luetaan sitä). En ole koskaan kirkossa yksin, mutta pieniä ääniä lukuunottamatta kirkossa on aina tietty hiljaisuus. Ja vaikka pappikin aloittaa saarnansa, siellä on silti tietty hiljaisuus silloinkin. Usein se hiljaisuus on tosin täynnä rukouksia, ajatuksia, huokauksia, suruja, toiveita, pelkoja, kiitosta... ymmärrätte varmaan mistä puhun. Puhun sellaisista asioista joita ihmiset jättävät kirkkoon ajatuksissaan. Joskus ja joissain kirkoissa kaiken tämän voi ikänkuin "tuntea", eikä kysymys ole mistään yliluonnollisesta vaan ne ovat vain ihmisistä huokuvia tunnetiloja. Olen käynyt kirkossa jossa suru ja ahdistus olivat niin sakeina ilmassa että olin oikeasti järkyttynyt. Erityisherkkänä muiden ihmisten tunnetilat ovat ikäänkuin peili minulle ja saattavat kuormittaa hermostoani paljonkin. Siksi pidän tyhjistä kirkoista ja hiljaisuudesta.

Eilen kirkossa ajattelin leukemiaan sairastunutta sukulaistani. Juttelin hänen kanssaan muutaman minuutin viime viikolla, enempää hän ei jaksanut, enkä oikein saanut selvääkään puheesta. Suu oli vereslihalla sytostaattikoktailista, voimat olivat täysin pois. Elämänvoima oli hiipunut, ehkä tahtokin elää. Yritin kannustaa ja tukea, valaa uskoa huomiseen, mutta kaikki ne sanat tuntuivat vain... sanoilta. Mitä voi sanoa ihmiselle jonka elämän jatkuvuus ei ole varmaa? Miten voi ketään lohduttaa millään sanoilla jos vaakalaudalla on elämä?

Siinä kirkon penkillä istuessani ja elämän herkkyyttä miettien tuli mieleeni eräs asia mitä olen halunnut jo vuosia tehdä. Olen odottanut oikeata hetkeä, oikeita välineitä, oikeita tienviittoja asian suhteen. Ehkä nyt tuli sellainen hetki jolloin rohkenin ajatella laatikon ulkopuolelle. Voin toteuttaa asioita "käsikirjoituksen" ulkopuoleltakin. Tämä on elämää, ei tietokoneohjelma jossa kaikki merkit pitää kirjoittaa juuri pilkulleen samanlaisina kuin ne edessäsi lukevat. Toteuttaakseen elämässä asioita ei tarvitse toteuttaa kaikkea niin pilkulleen. "Sinnepäin" on oikein hyvä joskus.

Mukavia asioita henkilökohtaiseen päiväkirjaani merkittäväksi on siis tiedossa. Toteutus selviää myöhemmin, ehkä jo kesällä. Aion muutenkin kaivella vanhoja unelmiani esiin ja pyyhkiä niistä pölyjä pois, tarkastella niitä uusin silmin. Minusta tuntuu kuin Jumala olisi aukaissut silmieni ja korvieni lisäksi myös uuden luukun ajatusmaailmastani.

Mitä halusin siis kirjoituksellani sanoa tänään... Tämä maailma on täynnä kauniita värejä ja upeaa hiljaisuutta, vaikka joskus elämä tuokin harmaita tai mustia asioita eteemme ja niin kovaa melua, ettemme tahdo kuulla edes ajatuksiamme, saati sitten Jumalan ääntä. Hiljaisuus ei ole yksinäisyyttä, vaan matka itseen. Värit eivät koskaan ole pois elämästämme, vaikkemme tuntuisi välillä niitä huomaavan. Mikään ei ole mahdotonta sille, joka osaa katsoa maailmaa ja asioita monesta eri kulmasta.

Ja lopuksi, joka päivä voi oppia uusia asioita. Myös itsestään.

Siunattua viikkoa!