Aamukirkko

Kävelyhetket ovat loistavia kirkkotuokioita. Vaikkei olisi uskovainenkaan, voi kävellessä käydä monia asioita lävitse, nauttia luonnosta ja vielä hetken valosta ja tehdä päätöksiä, parannuksia elämäänsä jos tarvetta näkee ja ratkaista ongelmia.

Itselleni kävelyhetket varsinkin aamuisin ovat hyvää aikaa jutella Jumalalle.
Kun pyydän syntejäni anteeksi, tulee montakin asiaa mieleen, missä olisi voinut toimia tai missä olisi voinut sanoa toisin. Tiedän, ettei moni tarvitse tähän Jumalaa, mutta itselleni luontevinta on miettiä syntikäsitystä raamatun kautta.

Tapasin vuosikausiin rakkaan ystäväni. Hän on ateisti ja jo kolmannella tapaamisella keskustelumme solahti uskontoon.
Kuten niin usein, jouduin jälleen puolustuskannalle hieman hyökkäävien kysymysten saattelemana. Paitsi että minä en puolustele, minä totean. Sanoin suoraan, että en koe tarvetta puolustella uskoani, ja jos toinen tosiaan haluaa ymmärtää, kuten ilmoittaa (kuten he kaikki yleensä jossain vaiheessa sanovat, että haluavat vain ymmärtää, miten joku voi uskoa Jumalaan).

Jos haluaa ymmärtää, ei keksi vastaväitteitä valmiiksi jo vastauksilleni. Valitettavasti lähes kaikki niin tekevät ja siksi vastaankin jo valmiiksi moneen asiaan. Tämä saa monella pasmat sekaisin.

Yleisin kysymys on "maailman muut uskonnot ja niihin suhtautuminen".

Miten voi vastata tuohon ihminen, joka uskoo Jumalaan, mutta jolle ei ole annettu valtaa tuomita muita ihmisiä?

Uskon Jumalaan, joten tältä kannalta olisi tyhmä sanoa, että kaikkien uskonnot ovat samaa. Silloinhan oma uskoni olisi löyhä, en uskoisi siihen, mihin väittäisin uskovani.
Jos taas ilmoitan, että ymmärrän ja tiedän Jumalan kaikki suunnitelmat ja tarkoitukset, valehtelen.

Olen nöyrä uskoni edessä. Minä en tiedä. Minä en ymmärrä. Minulla ei ole vastauksia.
Tukeudun raamattuun (jota tunnen aivan liian vähän) ja yritän oppia ja ymmärtää itsekin. Mikä minä olen muita opettamaan?

Usko. Jo sana kertoo kaiken. Uskon johonkin, ei siihen ole tieteellisiä faktoja. Onkin ihmeellistä, miten suht järkevä ihminen voi uskoa sokeasti johonkin, josta on vain vanha kirja kertomassa tarinaa? Ei, se ei ole ihmeellistä, sillä usko syntyy jossain hyvin syvällä ja kun se syttyy, ei epäilykselle ole tilaa... ja kuitenkin, kaikki on niin ihmeellistä, että itsekin mietin, miten joku voi olla uskomatta. Kyllä, sanoin juuri niin kuin luit. Käänsin asiaa miten päin vain, minusta ei uskovana oleminen on kummempaa kuin uskovana oleminen. Oma uskoni on niin vahva.

Minulta kysytään myös, että entä jos olen väärässä.
No. Entä sitten? Mitä olen menettänyt?
Entä jos "ei uskova" onkin väärässä? Mitä hän menettää...

En tahdo olla ilkeä, mutta jokaiseen kysymykseen voi vastata vastakysymyksellä. Ymmärrän, että ystäväni on vaikea katsella, kun tuttu teini-iän kaveri, jonka mielestä juhliminen oli tärkeintä, puhuu Jumalasta luontevasti. Ystäväni tosin sanoi, että hänellä on toinenkin uskova ystävä, jolle hän joutuu aina sanomaan "kiitos, nyt riittää". Mutta minulle ei tarvitse sanoa niin. En koskaan puhu, ellei kysytä. En tuputa, en näytä tai kuulosta sekopäältä uskostani puhuessani... , en vastaa minkään kaavan mukaan, minun vastauksilleni ei olekaan valmista puhetta ateistin varastossa.

Joudun siis ajoittain miettimään aamukirkoillani, että olisiko kuitenkin pitänyt lainata raamattua ja vastata ponnekkaammin? Toisaalta, saatan jostain varmuudella tietäessäni vastata hyökkäyksiin hyvinkin piikikkäästi, että on ehkä hyväkin, että minullakin on joku sellainen asia, jonka edessä seison vahvana, mutta nöyränä sanomassa, etten tiedä ja kuitenkin tiedän.

Jos olet ateisti ja sanot, että haluat ymmärtää uskoani, kuuntele. Jos taas haluat käännyttää (saada minut järkiini) minut pois uskostani, voin kertoa, ettei se onnistu.. niin monet ovat sitä yrittäneet. Heidän on vaikea suhtautua minuun, sillä en mahdu heidän muotteihinsa uskovasta. 
En koskaan vaihtaisi elämääni toisenlaiseksi, en luopuisi siitä hyvästä, minkä Jumala minulle antaa.

Ystäväni kysyi, miksi höpötämme aina synneistä ja taivaasta.
Ei taivaasta puhuminen tarkoita sitä, etteikö nauttisi elämästään jo nyt ja toteuttaisi itseään, eläisi hyvin ja olisi onnellinen. Taivas on, mistä saamme vain aavistuksen onnessamme maan päällä. Koko taivaskäsitys on itselleni vielä niin kaukainen ja outo, että en juurikaan ajattele asiaa. En voi myöskään Jumalan puolesta päättää, onko minulla sitä paikkaa taivaassa...

Mistä päästäänkin synteihin.
Kaikki teemme syntiä, eli lapsen kielellä huonoja tai pahoja asioita, ajattelemme pahoja jne. En tajua, miksi ateistille sana synti on kirosana. Sehän on jotain, mistä eroon pääseminen (tai siis siitä eroon pyrkiminen) saa meidät elämään siivommin ja moni mm. lopettaa juomisen, tupakoimisen, varastelun, valehtelun, pahuudet... En ymmärrä, miksi ateistit ovat tätä vastaan?

Ei kaikkien onni löydy bilettämisestä tai itsekkyydestä. Usko tai uskonto saa monet toimimaan muiden hyväksi ja elämään terveellisemmin.
Tekopyhyys ja sen variaatiot eivät ole todellista uskoa. Sodille usko on ollut vain loistava tekosyy. Aina kun puhumme ihmisestä, saamme miettiä, onko kyse uskosta vai puhuuko ihminen uskosta omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.

Miksi ateistit ajattelevat, ettei minulla ole oikeutta uskooni? Mitä merkitystä sillä on heille?
Ellei sitten...