Elämä opettaa, vai opettaako?

Luin eräällä foorumilla "purkauksen", josta olin kahta mieltä ja kirjoitus on nyt pyörinyt mielessä. Olen aina pohtinut tätä(kin) asiaa paljon ja välillä polkenut omaakin jalkaani asian suhteen, välillä taas "ottanut nöyrästi oppini vastaan".

Otan esimerkiksi foorumilla keskustelun alla olevan tilanteen. Joku oli käyttäytynyt huonosti, oli itsekäs ja välinpitämätön kanssaihmisiään kohtaan, kuvitteli olevansa maailman napa. Tällainen käytös tuottaa luonnollisestikin ympärilleen turhautumista, pahaa mieltä ja vihaakin. Lähes jokainen on törmännyt lomamatkallaan tällaisiin ihmisiin.

Olemme kaikki ihmisiä ja on inhimillistäkin suutahtaa jos käytössääntöjä ei noudateta tai jos joku käyttäytyy törkeästi. Mutta toisaalta taas... eteemme tulee usein ihmisiä jotka voivat nostaa verenpainettamme ja aiheuttaa pahaa mieltä käytöksellään- tällöin olisi hyvä osata "nousta tilanteen yläpuolelle" ja jättää omaan arvoonsa sellaiset ihmiset jotka eivät kykene ajattelemaan itsensä ulkopuolelle, jo oman itsensä vuoksi. Sen sijaan että esimerkiksi lähtisi tappelemaan yöllisten humalaisten meuhkaajien kanssa (ja huutamaan itse...) voisi varautua korvatulpin ja käydä jo etukäteen mielessään miten suhtautua asiaan jos kyseiset ihmiset jättävät ystävälliset pyyntösi äänen madaltamisesta huomioimatta.

Aina se ei ole helppoa, eikä aina onnistukaan. Lomamatka voi tuntua menneen pilalle tai välikohtaus pyörii omassa mielessä. Nämä möykkääjät jatkavat menoaan, muista välittämättä, tunteita tai ajatusta käytökselleen uhraamatta. Ymmärrän siis turhautumisen paremmin kuin hyvin.

Ymmärrän myös foorumilla asiasta mielensä pahoittaneen kirjoituksen. Ymmärrän miksi hän mietti että mistä syystä HÄNEN pitää olla aina se joka oppisi jotain tai se joka nielisi kaiken. Oi kuulkaa, ymmärrän oikein hyvin nuo ajatukset. Mutta toistaalta. MIKSEI HÄN (minä) jos muut eivät siihen kykene?


Mitä tuollaisesta (yllä oleva esimerkki) voi siis oppia? Kärsivällisyyttä, ymmärrystä, ihmisten käytösmalleja... ja sen, että turha lähteä nostattamaan omaa verenpainettaan, olkien kohauttaminen on paljon tervetulleempi vaihtoehto elimistöllemme.
Voimme myös oppia itsestämme paljon. Miten ja miksi toimimme kuten toimimme. Ovatko omat toimintamallimme väärät ja mistä se johtuu. Voimme oppia paljon toisista ja itsestämme.


Ehkä ylläoleva esimerkki ei ollut kaikkein paras, mutta se nyt oli lähinnä ajatuksissa.
Olen miettinyt paljon sitä mitä muut ovat opettaneet minua itsestäni ja mitä hyvää elämän nurjistakin kokemuksista on seurannut. Kun on halunnut olla sinut itsensä kanssa, on ollut pakko ajatella ettei muita voi muuttaa, vain itseään.
Jotkut ihmiset ajattelevat että olen itse rauhallisuus. Ja onhan minussa sekin puoleni. Mutta minussa on myös se puoli jota kukaan ei halua valloilleen ja joka minun pitää voittaa ihan joka ikinen päivä. Ei ole helppoa varsinkaan näin oikeudentuntoisena niellä sanojaan, enkä aina siihen kykenekään. Ei ole montaa päivää kun räjähdin eräälle koiranlenkittäjälle, joka painoi koiransa naaman maahan kaulasta puristaen. Tilanne vain oli minulle liikaa ja sain pidätellä itseäni etten olisi tehnyt sille ihmiselle samoin kuin hän teki koiralleen. Mutta kunniansa se nainen kuuli, enkä hirveästi osannut tilannetta edes katua... mutta ymmärrän että tilanteen olisi voinut hoitaa rauhallisemminkin.

En koskaan suutu tosissani jos tilanne koskee minua, pinnani venyy todella pitkälle, eikä minua edes kiinnosta tällainen räksytys. Jos joku kohtelee minua huonosti tai epäreilusti (toki tilanteen vakavuuskin vaikuttaa asiaan), saatan vain kohauttaa olkiani. En ole riippuvainen heistä millään tavoin, enkä heidän mielipiteistään. Mutta muiden kohdalla en voi sellaista kestää. Jos viattomia tai puolustuskyvyttömiä uhataan, hyökkään.

En siis oikeastaan ole oppinut paljoakaan. Ja toisaalta taas opin joka päivä jotain. Yritän ohittaa asiat joilla ei oikeasti ole merkitystä. En koskaan jää märehtimään tai muistelemaan riitoja, en siis ole pitkävihainen toisin sanoen. Ymmärrän myös oman vastuuni asioissa ja näen oikein hyvinkin omat huonot puoleni, enkä syytä muita omista vioistani tai sysää muiden niskoille asioita.

Ja toisaalta. Valitettavasti pidän ihmiskuntaa tyhmänä noin ylipäätään. Pidän monia kyvyttöminä oppimaan virheistään tai ajattelemaan muita kuin itseään. Olen vasta pääsemässä tämän asian ytimeen ja yrittänyt nähdä enemmän toivoa ihmisen tulevaisuuden suhteen.

Kun katson vuosiani taaksepäin, mietin miten vähän olen niinäkin hetkinä tiennyt joina olen ajatellut oppineeni elämästä todella paljon.. Nyt katsonkin nöyränä eteenpäin ja mietin miten paljon hyviä asioita tulen aivan varmasti vielä oppimaan. Niin pitkään oppia saa, kun sitä haluaa vastaanottaa.


Olen käynyt katolisissa messuissa ja viimein sain viime sunnutaina avattua suuni että saisin aloittaa opinnot kirkolla.
Olen innoissani :)

Jumalan siunausta kaikille!