Koettelemukset

Ennenkuin menen otsikkoon sen enempää, kerron eilisestä.
Eilen oli ensimmäinen "katolinen oppituntini". Saankin ihan yksityistunteja, sillä tämä kirkko ei opeta englanniksi kuin lapsia ja opettajani ajatteli etten ehkä haluaisi siihen rymään. Minulle se olisi ollut kyllä oikeasti ihan sama. Teini-ikäiset ovat sydäntäni lähellä ja olen työskennellyt teinien kanssa.

Opettajani oli noin 80 vuotias rouva, joka on itse kääntynyt muslimista katoliseksi 18-vuotiaana. Meillä oli mukava juttuhetki, vähän vuodatin siinä kyyneleitäkin (kuinkas muutenkaan, hehe...) ja sovimme seuraavasta tapaamisesta. Jäin jälkikäteen miettimään että missä läksyt (niitäkin tavallaan on kyllä tulossa) tai mikä ihmeen oppitunti, mutta opin itseasiassa eilen paljon "vain jutellessamme".

Olimme samaa mieltä monesta asiasta ja sain selvityksiä muutamiin mieltäni askarruttaneihin asioihin. Ainoa mikä hieman häiritsi, oli se etten ehkä tehnyt alkuun aivan selväksi että olen ollut uskova "aina".
Opettajani aloitti vähemmän helpolla kysymyksellä, miksi luulen että meidät on luotu. Siinä jotain yritin änkyttää, sillä tämä kysymys on askarruttanut itseäni viime aikoina paljonkin, minulla on näitä erilaisia "teema-kysymyksiä" aina päässäni.

Niin, miksi? En  kirjoita nyt aiheesta enempää, mutta on hyvä jos joku muukin päättää miettiä tätä oikein pitkän kaavan mukaan. Kysymys on monitahoihen ja vaikea, arvailuja ja mielipiteitä on varmasti monia. Jatkan itsekin aiheen käsittelyä pienessä mielessäni.

Sitten päivän pääaiheeseen, koettelemuksiin.
Mielessäni oli paljonkin asiaa aiheesta aloittaessani kirjoittamaan, mutta nyt en tiedäkään oikein mitä sanoa. Aihe on varmasti kaikille tuttu ja henkilökohtainen. Vaikket olisi uskovakaan, ovat monet koettelemukset varmasti saaneet miettimään joskus miten epäreilulta elämä joskus vaikuttaa.

Itse olen ollut säännöllisesti polvillani asian takia ja välillä on ollut vaikea hyväksyä sitä. Sitä jokainen varmasti haluaisi että elämä olisi helppoa, tai edes pikkuisen sileämpää. Mutta ei elämä mene kuten toivoisi, ainakaan kaikki asiat. Aina on nurkan takana jokin ongelma, onnettomuus tai
suru vaanimassa. En tiedä olenko jo niin tottunut näihin, etteivät ihan pienet tai joillekin suuret, mutta itselle suuressa mittakaavassa (hetken asiaa pohdittuani) pienet suuret asiat jaksa enää nostattaa raivoa tai jos polvilleni putoankin, nousen sieltä hyvin nopeasti ylös.

Mutta on asioita joita en voi ohittaa tai vain kohauttaa olkiani- ja on asioita, jotka vaivaavat jossain määrin vaikka näin tekisinkin. En vaivaa ketään näitä asioita luettelemalla ja joudun usein myös toteamaan, etteivät omat murheeni näytä joidenkin toisten murheitten rinnalla miltään vaikka itselle ne ovat katastrofeja olleetkin.
Suru on kuitenkin subjektiivinen kokemus enkä haluaisi omaakaan suruani vähätellä tässä kuitenkaan. Olen pelännyt joskus niin paljon läheisteni puolesta, etten ole voinut edes puhua kenekään kanssa. Olen sulkeutunut suruni sisälle, tuijottanut tyhjyyteen ja toivonut että heräisin painajaisesta. Olen katsonut palavaa kynttilää kykenemättä edes rukoilemaan, hokenut vain että Jumala, Jumala... ja sanat ovat loppuneet siihen. Olen muutamina hetkinä ajatellut että kuolen tähän suruun ja pelkoon, mutta aamun koittaessa olen ollut jokseekin toimintakunnossa. Nämä hetket lliittyvät siis suurimpiin suruihini, osa teistä tietääkin lasteni sairastumiset...

Osa suruista tai huolista on sitten niitä pienempiä koettelemuksia, niitä, jotka ovat jatkuneet vuosia.
Olen minä niihinkin ollut väsynyt. Olen parhaillaankin väysnyt näihin fyysisiin ongelmiini, mutta nämä murheet ja koettelemukset eivät lamauta, eivätkä lyö maahan...  mutta ne kyllä nakertavat ihmistä hiljalleen, joskus huomaamattakin.
Jotenkin kuitenkin tiedän kaiken aikaa, että selviän lopulta voittajana. Tiedän etteivät ne ongelmat lannnista minua, vaan keksin keinon kiertää tai ratkaista ongelman. Olen sitkeä- ehkä liiankin sitkeä. Ehkä osa ongelmistani olisi jo ratkennut jos en olisi niin vahva ja itsepäinen. Ehkä murtumalla olisin saanut apua esimerkiksi juuri noihin fyysisiin ongelmiin jo aiemmin.


Koska nyt kuitenkin mietin uskon kannalta asioita, on pakko vilauttaa jotain mikä tuli eilen esille. Puhuimme tämän opettajani kanssa elämän vastoinkäymisestä ja hän sanoi minulle ohimennen, että ehkä sinun kiirastulesi on jo täällä maan päällä... Ajatus jysähti päähäni moukarin lailla. Jostain syystä se tuntui jopa masentavalta kun oikein sitä mietin. En usko että elämän tulisi olla jatkuvaa kärsimystä tai että lasteni pitäisi kärsiä sairastumisista sen takia että minä käyn läpi kiirastultani. En toisaalta tosin kyllä ole edelleenkään ratkaissut olemassaoloni syytä tai sitä miksi meillä on koettelemuksia, liittyvätkö ne edes hyvään vai pahaan ja mitä Jumala meiltä odottaa... ja toisaalta tajusin kyllä mitä se opettaja tarkoitti sanoessaan kuten sanoi.
Olen ajatellut itse, että elämässä on kaikenlaista. On pahan koettelemuksia, Jumalan testaustakin (vaikka kuulostaa kyllä noin sanottuna ikävältä) ja sattumaakin sopivassa määrin, sekä omia huonoja valintoja.  Minulla ei olisi toivoa jos en ajattelisi näin. Tai olisin jo hukannut toivoni mahdollisesti, kuka tietää?

Miten sinä käsittelet koettelemuksia?