Näkemys ja kokemus

Eilen oli toinen "oppitunti" Katolisessa kirkossa. Vanhaa rouvaa taisivat painaa muut asiat, sillä hän oli hieman poissaoleva ajoittain. Mutta ne hetket kun keskityimme itse asiaan, olivatkin sitten painavaa asiaa.
Vaikka pidän edelleen vanhaa rouvaa hyvänä persoonana, en voi olla miettimättä vaikuttaako kääntyminen muslimista katoliseksi edelleen- vuosikymmenten jälkeenkin- häneen kuitenkin. Siis tarkoitan sitä, että frouva oli hyvinkin jyrkkä esittäessään mielipiteitään asioista, noin ylipäätään mitä vaan asioita. Enkä tarkoita, että muslimit olisivat jyrkkiä, vaan että onko hänen ollut pakko taustansa takia osoittaa muille ja itselleen, että on hyvin hyvin harras katolinen (ajat ovat olleet erilaisia hänen nuoruudessaan)... En voinut välttyä siltä fiilikseltä, että nyt ollaan tekemisissä toooooodella hartaan ihmisen kanssa ja tunsin välillä itseni hämmentyneeksi (ja vallan syntiseksi).

Mietin ensin kirjoitanko tätä ollenkaan tänne, sillä annan tässä oivan aseen ei- katolisille: No niin, sellaisia tekopyhiä... no niin, sellaisia ja tällaisia ne katoliset ovat. Jne. Mutta järkevä ihminen osaa erottaa myös ateisteista sellaiset ihmiset, jotka kiihkeästi osoittavat kantansa kaikkeen ja jotka pitävät omaa näkemystään asioista totuutena.

Noh. En kiellä totuutta, kun sellaiseen törmään. Eli en ole arvostelemassa Jumalan totuutta, kirkon totuutta, uskon totuutta, enkä oikeastaan kenenkään totuutta, vaan tässä tuli vain esille se, miten itse katselen myös niitä harmaan värjeä mustan ja valkoisen sijaan.
Musta ja valkoinen ovat kuitenkin myös minulle ne uskon värit. Raamattua ei pidä väännellä mielensä mukaan, eikä nousta itse viisautta ylemmäs. En puhu frouvan kohdalla tästä, vaan siitä miten hän puhuu kuin minusta olisi tulossa nunna. En voi hylätä kaikkea ja sulkeutua luostariin. Se, miten frouva asiat esitti, vaatisi minulta kuitenkin sitä jos haluaisin elää kuten "opetetaan". Haluan painottaa tässä välissä, että nyt ei ole kyse kirkon opeista, vaan frouvan ajatuksista.

Ymmärrystä kaipaan lisää, viisaudesta puhumattakaan, mutta pääsanomana minulle raamatusta on noussut sana rakkaus. Jumalan rakkaus, ihmisen rakkaus Jumalaan ja muihin ihmisiin. Jeesuksen hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan ja sen miten hän kohtasi syntiset ja hyljätyt ja toisaalta miten hän näki tekopyhyyden ja miten hän ojensi näitä ihmisiä.

En voinut eilen välttyä ajatukselta, että frouvan mielestä minun uskoni on vähäisempää ja en tule koskaan täyttämään niitä vaatimuksia mitä minulta odotettiin eilen. Toisaalta taas, kun tartuin sitten johonkin asiaan (kun sain siis puheenvuoron :D), en ollut tajunnut asiaa kuten frouva oli tarkoittanut. Että tässä saattaa nyt olla kyse väärinkäsityksistäkin. Mutta sen tiedän, että mahdottoman harras ihminnen minulla on opettajanani ja ehkä Jumala on ajatellut, että sellaista nyt tarvitsen ;) Mikä minä olen Jumalan suunnitelmiin puuttumaan ja niitä arvostelemaan, kun tiedän omat syntini ja heikot kohtani. Olisihan se aina kovin mukavaa käännellä raamatunlauseita mielessään itselle sopivaksi...

Minä uskon katolisen kirkon sanomaan ja tunnen oloni hyväksi sen seurakunnissa. Minua koskettaa joka kerta kirkkoon astuessani, kuinka täynnä se on- eikä pelkästään vanhuksia. Näen ympärilläni katumusta, iloa, surua, helpotusta, rakkautta, toivoa... näen elämää, lohdutusta ja uudistumista. Näen kuinka ihmiset kunnioittavat Jumalaa ja arvostavat kirkkoa. Näen ympärilläni paljon naurua ennen saaarnan alkamista ja sen kuinka lämpimästi pappien kanssa jutellaan kirkonmenojen jälkeen. Taidan olla ainoa joka kiirehtii kotiin ja minäkin vain koiran takia.


Näen kuinka papit välittävät seurakuntalaisistaan ja kuinka seurakuntalaiset välittävät papistaan. Näen lämpöä ja välittämistä, sitä yhteisöllisyyttä jota en omassa kirkossani näe. Ensimmäistä kertaa haluan kuulua seurakuntaan, olla osa sitä ja toimia sen hyväksi joku päivä. Näen, että polvistuessaan ihmiset ovat kuuliaisia Jumalalle ja kohottaessaan kätensä ylös rukoukseen todella tarkoittavat mitä sanovat. Ehtoollinen ei ole vain tapa, vaan jotain mitä pohditaan ja sen tarkoitus on todellinen näille ihmisille.

Pidän kirkon traditioista. Ne saavat minut ajattelemaan miksi menen kirkkoon ja miksi kirkko on tärkeä. Kirkko on minulle pyhä paikka ja katolisessa kirkossa t u n n e n sen.

Mitä sitten tulee tuohon alkuun... Tiedän että voin oppia joka päivä uutta ja keskittyä hengelliseen elämään enemmän. Tämä on yksi syy miksi haluan katoliseksi (syitä on monia). Koen että katolisella kirkolla on minulle enemmän annettavaa ja opetettavaa ja tietyllä tavalla minullakin sille (kun sanoin että haluan ensimmäistä kertaa tehdä kirkon hyväksi jotakin ja olla osa seurakuntaa). Kun menin ensimmäistä kertaa katoliseen kirkkoon, koin olevani lähempänä Jumalaa. Eikö se silloin jo ole melko hyvä syy olla osa seurakuntaa... Kaikki mikä vie meitä lähemmäksi Jumalaa, on hyväksi meille.

Olen saanut tutustua ihaniin seurakuntalaisiin ja ollessani päivällisillä erään perheen luona tunsin olevani kotona siinä ihanassa välittävässä ilmapiirissä. En ollut nähnyt näitä ihmisiä koskaan, kun saimme kutsun heidän kotiinsa. En näe että tätä olisi koskaan tapahtunut Suomessa minulle. Enkä edes tiennyt ketä seurakunnassa työskentelee tai ketkä tekevät vapaaehtoista työtä siellä, nyt muutaman käynnin jälkeen tiedän ja tunnistan jo useita.

En tiedä tuleeko minusta koskaan katolista, olenhan ollut jo kerran aiemmin naimisissa. Mutta sielultani ja mieleltäni tunnen jo itseni sellaiseksi. Minulle on tästä seurannut pelkkää hyvää, niin henkisesti kuin hengellisestikin, joten menen kohti päämäärääni edelleen. Herran kädessä on se, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, onko tarkoitettu niin vai ei.
Mutta sen haluan vielä sanoa, että lapsuudessani minuun istutettu katolis-viha/inho on mennyt hukkaan. Katoliset eivät ole ollenkaan sellaisia minkä kuvan suomalaiset heistä usein saavat. He ovat tavallisia ihmisiä, osa hartaampia kuin toiset, osa tapa-uskovaisia, osa hakee vielä paikkaansa- aivan kuten elämässä yleensäkin. Ne seurakunnat joita itse olen nähnyt, ovat kuitenkin täynnä rakkautta ja minä tartun siihen rakkauteen kiinni. Sanoivat ja ajattelivat luterilaiset asiasta sitten mitä tahansa. Jos jonkun mielestä rakkaudessa ja välittämisessä on jotain pahaa, pitäisi katse kääntää siihen omaan tilaansa, oman seurakunnan tilaan. Miltä se näyttää ja tuntuu? Onko luterilainen kirkko sitä mitä haluaa ja missä on onnellinen? Luterilainen kirkko on oikein hyvä tiettyyn pisteeseen, minulle se ei enäää riitä. Minä en halua että kirkko tekee kuten ihmiset haluavat, vaan kuten Jumala on tarkoittanut..