Minä uskon

Keräännyimme lauantaina perhepiirissä ruokapöydän ympärille. Nämä hetket ovat minulle arvokkaita, saan kuunnella iloista puheensorinaa ja missäpä ihmiset olisivat avoimempia ja kevyemmällä mielellä kuin ruokapöydässä. Kaikkien istuessa tyytyväisinä vatsat täynnä, kääntyi aihe äkkiä uskontoihin ja uskoon. Tämä ei ole ollut lasten puolelta kovin yleistä, vaikka meillä uskosta ääneen puhutaankin ja uskontoja on monesti pohdittukin yhdessä lasten ollessa nuorempia.

Katolilaisuudesta olemme puhuneet toki paljon viime aikoina, ovat lapset kyselleetkin aiheesta ja puhun avoimesti kirkosta ja uskosta muutenkin, mutta emme oikeastaan ole puhuneet aiheesta niin että kaikki olisivat yhtä aikaa paikalla.
Lasten kasvaessa ovat he tehneet omat päätelmänsä Jumalasta ja uskosta/ uskonnoista. He ovat vielä nuoria ja mielipiteet ehtivät vielä kehittymään moneen otteeseen (tai sitten ei). Nyt kuulen monissa mielipiteissä itseni silloin nuorena Tanjana, ja se hymyilyttää minua sisäänpäin, yhtään kuitenkaan lapsiani ja heidän mielipiteitään vähättelemättä. Usko on kuitenkin niin henkilökohtainen asia että se polku jota kuljemme, on todellakin meidän omamme ja kuljemme sitä omaa tahtia. Erilaiset elämäntilanteet ja -tapahtumat vaikuttavat myös siihen millainen Jumala-kuva meillä on. Vai onko meillä sellaista lainkaan.

Lapseni uskovat Jumalaan, mutta eivät jaa kanssani välttämättä kaikkea uskontojen oikeellisuudesta tai sanoisinko ennemminkin uskontojen olemassaolon tarpeellisuudesta. Pari lapsistani on sitä mieltä ettei uskontoja pitäisi olla, että ne aiheuttavat/ ovat aiheuttaneet niin paljon pahaa. Heille Jumala on olemassa ilman minkäänlaisia/ minkään uskontokunnan kirkkoja tai seurakuntia. Nuorempi tytär taas jakaa mielipiteeni katolisesta kirkosta, onhan hänenkin poikaystävänsä katolinen.
(Vanhimmasta lapsestamme en puhu nyt mitään, sillä hän ei ollut keskustelussa mukana.)

Se mihin kiinnitin huomiota, oli tärkein asia: lapseni uskovat Jumalaan. Vedin salaa helpottuneena henkeä, sillä en ole aina ollut varma asiasta. Ehkä hekään eivät ole olleet.
Kuuntelin aikani ihan hiljaa heidän ajoittain kiivastakin keskusteluaan, sellaiseenhan minä en osallistu uskonnoista puhuessa. Olen niin monet kerrat kuullut samat oletukset, samat väitteet, samat epäilyt, samat syytökset. Se kaikki kuuluukin ihmisen matkaan kun hän miettii onko tässä mitään järkeä ja jos on, niin mitä.

Olen sinänsä samaa mieltä siitä, että kirkottakin voi elää. Jumala kuulee sinut, olit sitten polvillasi tai istumassa, vaatehuoneessa tai metsässä tai kirkossa. Olen myös sitä mieltä että uskonnon varjolla ollaan tehty paljon pahaa. Lasten raiskaukset, ihmisten hyväksikäyttö, murhat, manipulointi, terrorismi... kaikkea näitä harjoitetaan tai ollaan harjoitettu uskontojen varjolla. Mutta uskonto ei salli tällaisia asioita, Jumala ei ole se joka sallii nämä hirveydet. Sen tekee ihminen. Jos kirkkoja ei olisi, jos uskontoja ei olisi, tekisi ihminen näitä jossain muualla ja jonkun muun asian varjolla (ja tekeekin). Mikään, mikä synnyttää hyvää, ei toisella kädellä toimi pahan lailla. Ihmisestä ei kuitenkaan tule täydellistä kirkossa, eikä myöskään kirkon ulkopuolella.

Kun lapseni olivat aikansa keskustelleet siitä kaikesta mitä pahaa uskonnot ovat saaneet aikaan, kysyin heiltä että entäs se kaikki hyvä? Entä ne ihmiset, jotka kokevat saaneensa jollain tavoin pelastuksen elämäänsä? Joiden elämä olisi yksinäistä ja kurjaa ilman kirkkoa tai uskovien yhteisöä? Entä ne jotka ovat ihan konkreettisesti pelastuneet uskontojen ansiosta? Entä he jotka tekevät hyvää uskontojen nimissä? Miten paljon hyvää kirkko on tuonut ihmisten elämään ja miten paljon pahaa se ihmisten elämässä pitää käsivarren päässä...
Tästä uskontoja ja kirkkoja kritisoivat ihmiset eivät koskaan puhu tai ainakin vähättelevät asiaa. Uskonnoilla on kuitenkin tieteellisestikin tutkitusti myönteinen vaikutus ihmisiin, emmekä puhu hyvän tekemisestä mitenkään mitättömänä tai vähäisenä asiana kirkon ulkopuoliseenkin maailmaan.

Entä sitten "sääntöjen kiertäminen".
Jokainen ihminen on vastuussa tekemistään joko vain itselle tai itselleen ja Jumalalle, riippuen siitä mistä kantilta elämää katselee. Minun näkökulmastani olen vastuussa Jumalalle siitä miten käyttäydyn ja mitä teen, mutta tottakai olen vastuussa myös itselleni. Elämässäni tekemät valinnat voivat joko vaikkapa lyhentää tai pitkittää elämääni tai tehdä minut surulliseksi tai onnelliseksi, eli toisinsanoen vaikuttavat elämänlaatuuni ja elämäni mielekkyyteen ja pituuteen.
Mutta jos alan kirjoittamaan omia sääntöjäni Jumalan asettamien lakien päälle, en enää elä siinä uskossa missä luulen eläväni, vaan voin saman tien hylätä uskoni. En puhu pienistä tai isommistakaan synneistä joita kaikki teemme, vaan siitä jos alan elämään sellaisten sääntöjen mukaan jotka "nyt sattuvat paremmin sopimaan minulle". Silloinhan en usko siihen sanomaan jota kirkko meille opettaa.

Loppujen lopuksi tämä on melko yksinkertaista. Mitä haluan elämältä? Millaiset arvot minulla on? Mihin uskon? Miten haluan elämäni elää? Ja sen jälkeen mietin voinko ja haluanko elää siinä uskossa jossa olen tai jossa haluaisin elää? Kykenenkö elämään kuten Jumala haluaa minun elävän? Pyrinkö edes siihen?
En minä voi piirtää Jumalaa sellaiseksi yleistalkkariksi, joka avaa aina sen oven minkä haluan auki. En minä voi kertoa Jumalle miten Hänen pitäisi asiat maan päällä hoitaa. Tai toki voisin piirtää vaikka millaisen jumalan ja sanoa mitä vaan, mutta silloin ei olisi enää kyse samasta uskosta, samasta Jumalasta. Ja minä uskon juuri tähän Jumalaan, mistä raamattu meille kertoo.

Jos kääntäisin asian näin päin: Kun menet uuteen työpaikkaan, et kävele pomon toimistoon kertomaan mitä siellä työpaikalla sitten teet ja mitä et. Et muuta työpaikan sääntöjä, et mene ja tule miten huvittaa, et kerro omistajalle miten tämän tulisi firmaansa hoitaa, etkä ala johtamaan sitä firmaa itse. Et myöskään tee näin vaikka olisit vanhakin työntekijä. Meillä kaikilla on oma paikkamme tässä firmassa, sillä on omat sääntönsä ja yksi omistaja. Jos tämä ei kelpaa, pitää vaihtaa firmaa. Se mikä ei sinulle ehkä ole hyvä, tekee kuitenkin monet muut onnellisiksi, etkä sinä voi sanoa millä tavoin muiden tulisi kokea tulleensa kohdelluksi oikein siinä firmassa tai ylipäätään, miten muut ihmiset kokevat firman sisäiset asiat.


Minä uskon Jumalaan. Uskon siihen mitä katolinen kirkko opettaa. Tähän mennessä en ole törmännyt vielä yhteenkään sellaiseen sääntöön, joka ei sallisi ihmisen astua ulos tästä kirkosta. Ihminen voi erota kirkosta jos ei usko sen sanomaan. Pyydän anteeksi seuraavaa, mutta... Olisikin parempi jos kaikki ne ihmiset jotka eivät halua elää katolilaisessa uskossa, eivät olisi levittämässä pelkoa, vääriä uskomuksia ja omia mielipiteitään kirkon ulkopuolelle. Miksi he roikkuvat kirkossa joka on heille vain taakka? Samaa voisin kysyä muiden kirkkojen kohdalla, muiden uskontojen kohdalla.

Usko tarkoittaa kirjaimellisesti johonkin uskomista. Ei ole mitään välimaastoa. Tämä on vaikea ajatus monelle ateistille tai siirtää ajatusta oman seurakunnan ulkopuolella oleviin uskontoihin/ seurakuntiin. Jos tuntee monta ihmistä oman uskonsa ulkopuolelta, on aihe helpompi yleensä käsittää. Jokainen ihminen sanoo joko "Minä uskon... xxx" tai "minä en usko mihinkään". Sallittakoon jokaisen päätyä tähän ihan itse. Ei Jumala minun nähdäkseni ota kaverien lähettämiä ilmottautumisia vastaan, eikä yksikään ateisti pelasta uskovaa miltään.
Ne jotka tulevat väärin kohdelluksi kirkoissaan tarvitsevat ehdottomasti apua, mutta ihmisen henkilökohtainen suhde Jumalaan tarkoittaa todellakin henkilökohtaista suhdetta. Siinä ei ole kolmansia pyöriä, tämä uskon-asia meidän tulee päättää ja pohtia loppujen lopuksi aivan itse.

Siunausta viikkoonne