Kelpaanko?

Tänään, eilen ja jo monena päivänä olen kokenut olevani siunattu. Olen saanut kamalan paljon kaikkialta positiivista palautetta ja minunhan on kovin vaikea ottaa vastaan lahjoja. Lahjoiksi luen myös ne kaikki ihanat sanat, joita olen viime päivinä saanut kuulla.

Kehuja kuunnellessa minulle tulee kamala tarve aina sanoa, että "nyt et kyllä tarkoita minua". Kaikki kamalat asiat itsestä ryöpsähtävät päälle ja tuntuu kuin olisin huijannut ihmisiä, jotka kehuvat. On olo, että pitää selittää miten huono minä olen, kerrankin tein sitä ja tätä, enkä minä nyt oikeasti osaa, onnea vain oli mukana, tietäisit vaan mitä välillä ajattelen...

Lapsena koin olevani taakka. Olin sairas, tyhmä ja vielä välillä ikäväkin.
Sairastin aika pahaa astmaa ja koin, että minun takiani kaikki joutuvat kokemaan surua ja huolta ja se aika mikä minuun meni... ja vaiva... sairaalassakin hoitajat huusivat ja laittoivat nukkumaan oksennuksissa, kun en saanut pysymään lääkettä sisälläni. Muistan paljon muutakin ikävää, mutten halua surkutella tässä.

Tyhmä koin olevani, kun olin sisaruksista se tyhmin. Nyt ymmärrän, etten ole oikeasti tyhmä, vaan kaikki sisarukseni ovat pärjänneet koulussa erittäin hyvin ja minä taas en jaksanut keskittyä niin hyvin kuin olisi pitänyt. Ja olin koulukiusattu -opettajan toimesta. Olin tästä syystä myös epävarma ja tarvitsin selkeitä neuvoja, tarvitsen yhä moneen asiaan selkeitä neuvoja.

Ikävä olin... laiska, saamaton, kiukuttelevainen, tuhmakin välillä, ainakin teini-ikäisenä. Olin välillä varsinainen diiva, välillä itse rakastettavuus, millä tuulella nyt satuin olemaan. Hankala kai olin...

Epävarmuus poistui ehkä liiankin hyvin teinarina. Päätin, että minua ei polje kukaan. Eikä polkenut. Mutta elämä opettaa ja jättää jälkiä. Oma minuus murenee jossain vaiheessa ja se pitää koota uudelleen.
Koska minussa on niin kaksi erilaista minää, on olemassa henkisiä ristiriitoja ja kultaisen keskitien löytäminen ollut joskus hankalaa. Toisaalta koen, että mikään sellainen, mitä arvostan ja haluan, ei ole mahdoton toteuttaa... ja toisaalta taas, toivon ettei minua huomattaisi ollenkaan. Tykkään seurata sivusta, täysin vastakohtana sille naiselle, joka ennen rakasti elämän esittämistä.

Tiedän, että kelpaan miehelleni, perheelleni. Tiedän... kamalan hankalia asioita läpikäyneenä... että kelpaan sisarilleni ja vanhemmilleni, sillä jos he minut haluaisivat hylätä, sen olisivat tehneet jo aikaa sitten.
Mutta kelpaanko niille ihmisille, jotka eivät minua tunne? Ja mikä kamalinta... onko sillä oikeasti väliä?
Kun minä vaan en koe tarvitsevani muita. Välillä ihmettelen itseäni itsekin, miksi näin sosiaalinen nainen pitää nykyisin kaikkia käsivarren mitan päässä? Osaan tosin kyllä selittää sen itselleni, vaikka sitä ihmettelenkin joskus, mutta en muille, en ainakaan yhdessä päivässä.

Kelpaanko Jumalalle?
Sanon aina, että jos muuta en ole, olen rehellinen. Se on minulle yksi tärkeimmistä asioista, asia jota arvostan itsessäni ja muissa.
En aina sano kaikkea ja monesti toivon, ettei minulta mitään kysyttäisikään. Mutta vastaan, ensin diplomaattisesti, mutta jos ahdistetaan nurkkaan, täysin rehellisesti. En kuitenkaan koskaan haluaisi satuttaa muita, joten olen välillä puun ja kuoren välissä.
Kun mietin rehellisesti itseäni, en osaa sanoa, kelpaanko Jumalalle. Tiedän että Hän näkee hyvät aatokseni, mutta riittääkö se?
Toivon sydämestäni, että Hän jaksaa olla kärsivällinen suhteeni ja auttaa minua kehittymään.

"Ota pois sydämestäni ne asiat, mitkä vievät kauemmaksi Sinusta ja täytä sydämeni niillä asioilla, jotka tuovat minua lähemmäksi Sinua"