Kirkkoon

Kaipaan joulukirkkoon. Herätä pakkasaamuun ja keittää kahvit räiskyvän tulen ääressä. Hyräillä hiljaa joululauluja ja pakata nenäliinan laukkuun: joulu herkistää minut. Kävellä lyhyt matka kirkolle mieheni kanssa ja.... hetkinen! Minähän kuvailen Suomen kotiani ja maisemia ja tapahtumia siellä.
Paitsi, etten ole koskaan käynyt oikeassa joulukirkossa.

Kun asuimme Suomessa, lapset olivat niin pieniä, ettemme raattineet jättää heitä yksin jouluaamuna. Meillä kun jo aamusta kävi kova tohina lastenohjelmia katsellen ja uusilla leluilla leikkien. Varmasti joka joulu mietin joulukirkkoon menoa, mutta se vain jäi. Osa joulun tunnelmasta tuli juuri lapsista jouluaamuina. Lapset ovat osa joulua,  olleet jo Jeesuksen syntymästä lähtien.
Kuten aiemmin kerroin, luen Raamattua myös elämästä.

Saksassa löysimme monta ihanaa kirkkoa. Olemme kirkkoihmisiä, mutta ehkä ennemminkin silloin, kun saamme olla kirkossa rauhassa. Saksan kirkot lisäksi olivat aina avoinna, mikä kannusti käymään kirkoissa enemmänkin. Suomessa kävimme lähinnä kesäisin tutustumassa erilaisiin kirkkoihin ja Nellin kuoron esiintymisissä. Ne olivat ihania, koskettavia ja opettavaisia tilaisuuksia. Joulukirkkojakin oli useita, ennen joulua.
Saatoimme myös vain istua suljetun kirkon portailla tai pihalla, jutellen keskenämme tai vain hiljaa Jumalan kanssa keskustellen.
Minulla on kätkettynä sydämeeni monen monta hyvää kirkkohetkeä.

Yksi tällainen hetki on se, kun sanoimme "tahdon" toisillemme mieheni kanssa tyhjässä Luostarin kirkossa Saksassa. Meillähän kirkkohäät ovat jäänet väliin, kun meidät vihittiin kotona. Mietimme usein, vaivaako sukulaisia se, ettemme ole sanoneet kirkossa "tahdon". Puhuimme aina, että joku päivä sitten...
Ja eräänä iltana, kirkon ollessa jo pimeänä- olimme juuri lähdossä sieltä pois- menimme alttarin eteen seisomaan ja käännyin mieheeni päin ottaen häntä molemmista käsistä kiinni ja sanoin kaikuvassa kirkossa: "tahdon". Hiljaa, arkaillenkin, mutta varmana kuitenkin.
Kynttilän valossa, autiossa kirkossa, kuului liikuttunut vastaus: "tahdon". Minua itketti.

Toinen erittäin vaikuttava hetki oli, kun vanhin tyttäremme viime kesänä rippijuhlissaan kirkossa piti puhetta. Kirkko oli aivan täynnä ja puhuessaan kaukana ystävistä olosta, hän purskahti itkemään. Mutta jatkoi urheasti... Kirkossa nyyhkittiin sinä päivänä varmasti enemmän kuin noissa tilaisuuksissa normaalisti. Nuoren tytön sydämestä tuleva itku ja urhea jatkaminen kyyneleistä huolimatta liikutti useimpia kirkossa. Minun piti mennä ulos.

Vanhimman poikamme rippitilaisuus kosketti myös, tilaisuus oli muuten samassa kirkossa kun erään lapsuudenystäväni aikoinaan. Samoin vanhimman kummitytön rippitilaisuus sai itkemään, olin päässyt itse ripille tuossa samassa kirkossa.
Nuoremman tyttäremme laulutilaisuudet kirkossa herkistivät usein, mutta silloin kävin niin paljon kirkossa, että opin olemaan edes joskus kyynelehtimättä kirkossa. Kirkoilla on hyvin vahva vaikutus minuun. Sellainen pysäyttävä.

Yksi vanhimmista muistoistani kirkkoon liittyen, on tuosta omasta kotikirkostani... Olimme pyhäkoululaisten kanssa laulumassa viisivuotiaan pojan hautajaisissa. En muista mitä lauloimme, olin jonkinlaisessa shokissa pienen arkun nähdessäni. Olin 11 vuotias tuolloin. Poika oli pikkusisareni ystävä.
Mikään ei valmista ihmistä siihen, miten luonnottomalta pieni arkku näyttää suuressa kirkossa.

Häät... niissäkin olen kirkoissa itkenyt. Onko tuo ihme, että kirkko tuo kyyneleet silmiini, kun jokainen tilaisuus mikä kirkoissa on, on kyyneleitä täynnä. Joko onnesta tai surusta. Tästäkin huolimatta kaipaan aina kirkon rauhaa ja tunnelmaa, siellä hiljentymistä ja pysähtymistä.
Sytytän kynttilöitä rakkaille ihmisille muualla (käymme yleensä katolisissa kirkoissa), Suomessa jätän esirukouspyyntöjä laatikoihin.

Ja sitten, onhan minulla tämä metsäkirkkoni, joka on nyt saanut myös kirjallisen puolen. Sydämen kirkko.

Rauhaisaa Joulua!