Talvella on pimeätä. Vaikka nautinkin kynttiläilloista ja pimeästä muuten, autolla ajaessa en pidä pimeästä yhtään. Pelkään myös liikenteessä enemmän pimeällä, olin sitten autolla, pyörällä tai kävellen. Pelkään myös talvella enemmän autoilua, kuin kesällä... vaikka on minulla lähes aina pieni pelko takataskussa, kun liikenteessä ollaan.
Pelkään lentokoneita, pelkään kovaa vauhtia, pelkään ennenkaikkea muita tiellä liikkujia ja pelkään keliolosuhteita. Pelkään eläimiä liikenteessä ja voin kertoa, että läheltäpitihirvikolarin kokeneena, henkäisin helpotuksesta kun muutimme pois Suomesta.
Pelkään perheeni puolesta liikenteessä.
Pelkoni ei ole sellaista hallitsevaa, vaan ennemminkin hiljaista pelkoa. Huomaan kuitenkin, että kun joku perheenjäseneni saapuu matkoilta takaisin, huokasen. On ihan normaalia pelätä läheistensä puolesta (jos se ei hallitse sinua tai elämääsi). Uskon, että meillä äideillä on vielä erityisen kova sisäänrakennettu huoli lapsistamme ikuisesti. Ajokortti-ikä ei ole pelkästään ihanuus, vaan myös yksi huolenaihe meille vanhemmille lisää.
Rukoilen usein lähimmäisteni puolesta, turvallisuuden puolesta. Pyydän varjelusta matkoihin ja päivän askareisiin, menoihin ja tapahtumiin. Lapset ovat eloisia ja muista liikenteessä kulkijoista ei tiedä, miehen työkään ei ole sieltä turvallisemmasta päästä ja ajokilometrejä tulee paljon.
"Varjele meitä", kaksi sanaa, ei mitään suuria edes ja niin valtava voimanlähde. Rukous kantaa tässäkin asiassa minua eteenpäin ja saan luottaa siihen varjeluun. Raamatussa sanotaan, että Herra on sinun turvasi ja kilpesi ja siihen minä luotan.
Kiitän tästä päivästä, lasten turvallisista koulumatkoista, miehen turvallisesta lentomatkasta ja varjeluksesta minne tahansa menemmekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lupa kommentoida, kysyä, herätellä minua, vaihtaa ajatuksia tai olla samaa mieltä.